Tilhen särkyneet siivet

Karoliina Niskanen: Tilhi
Bazar, 2020
302 sivua 
Lainattu kirjastosta

   Kun mä sitten vihdoin tulin täysi-ikäiseksi, en viettänyt syntymäpäiviäni. Halusin vain kadota, vähin äänin ja salaa. Syntymäpäivänäni koko laitos, kaikki ystävät ja asukkaat muuttuivat saman tien yhdentekeviksi. En halunnut jäädä ikävöimään ketään. Olin täynnä ainaisia hyvästejä. Oikeastaan olin niin täynnä koko mennyttä elämääni, että halusin vain irrottautua kaikesta. En aikonut pitää yhtäkään ihmistä mukana uudessa elämässäni. (s. 210-211)

Teatterin maailmasta ponnistavan Karoliina Niskasen esikoisromaani Tilhi on riemastuttavan näppärä, monitahoinen ja syvän muheva romaani rikkinäisestä perheestä ja sisarrakkaudesta. Suomisen nelihenkinen perhe puksuttaa romaanissa täyteläistä elämäänsä, huulipunamaaninen äiti on töissä risteilyemäntänä laivalla ja isä myy rallienglannillaan taloja Dubaissa. Perheen lapset, Inkeri ja Iiro, sätkivät kulisseissa miten taitavat. Alun perhekuvaelma on koomisen kohosteinen; saattaa luulla Miina Supisen kynän käyneen kirjassa. Mutta vähitellen kaikki tekstin sävyssä muuttuu, kun taloon otetaan sijoituslapsi Tilhi, oranssitöyhtöinen ja pikkusiipinen 7-vuotias poika.

Niskasen Suomisen perhe on värikkään moderni (tahaton?) versio 30-luvun Suomisen perheestä, teeveen mustavalkoisesta traditiosta. Hullunkurisessa perheessä kaikki ovat vähän höpsöjä. Mutta Tilhen myötä perhe ryhdistäytyy – tai ainakin osa perheestä. Tilhi on rikkinäinen ja sulkeutunut lapsi. Kankean alun jälkeen 12-vuotias Inkeri rakastuu uuteen pikkuveljeensä kaikin voimin. Hän haluaa kasvattaa Tilhen, kun äidistä ja isästä ei siihen hommaan oikein olekaan.

Romaanissa kertojaääni on jaettu Inkerille ja Tilhen biologiselle äidille (ks. alun lainaus), mutta Tilhi itse ei kerro itsestään mitään. Emme tiedä mikä hän on lintujaan. Niin lintujaan, sillä Niskanen käyttää läpi romaanin symbolisia kiertoilmaisuja: lastensuojelu on eläintensuojelua ja sosiaalityöntekijät eläinsuojelijoita. Etäännyttämistä ja tehokeinoa kyllä, mutta sen tarpeellisuudesta en ole aivan vakuuttunut. Merkittävät asiat koristellaan taiteellisella tehokeinolla, mutta toisinaan merkittävyyden paino syntyy yksittäisten kohtauksien painosta, yksinkertaisemmista kerrontavalinnoista – Tilhi kun toimisi vakuuttavana tarinana muutenkin.

Kasvettuaan isommaksi sitä on alkanut kiinnostaa oma parvensa ja omat juurensa. Tilhi on inttänyt äidiltä joka ilta, miksei se saa asua enää Lintukodossa ja miksi emo ei halua nähdä sitä koskaan. Äiti nyyhkytti asiasta eläinsuojelijalle, joka ehdotti, että sopisimme puhelinsoitosta emon kanssa. (s. 116)

Henkilöhahmot ovat täynnä kipeyttä ja särkyneitä kohtia, silti pohjavire esikoisessa on armollisen kepeä ja riemukas. Asioita katsotaan äitiyden silmin ja äitiyttä taas jälkikasvun katseella. Perheen äiti on omistautunut työlleen ja omalle ajalleen; hän ei oikein osaa kiintyä ja hoivata mutta sitä enemmän punata huuliaan ja pakata matkalaukkua. Isä taas tekee bisnestä ulkomailla, on tossun alla ja perheen lapsista Inkeri ottaa johtovastuun. Pikkuveli on jämähtänyt pelimaailman normeihin, linnoittautuu huoneeseensa, kiroilee ja kuuntelee heviä, mikä on 11-vuotiaalle pikkupojalle melkoinen saavutus.

Vaikka Niskasen perhe tuo mieleen etäisesti Miina Supisen Liha tottelee kuria -perheen, koomisuus on vain lainaviitta, joka suojaa romaanin alkua. Tilhen ja tämän äidin rikkinäiset elämänvaiheet tuovat lukemiseen syvyyttä, yhdistävät hassutteluun elämän tummia värejä, missä Niskanen onnistuukin taiturimaisesti. Tilhi on ehdottoman omalaatuinen ja tärkeä kirja rikkonaisesta lapsuudesta, ja tietenkin se on myös kirja odottamattomasta rakkaudesta, jota koemme heikompiamme kohtaan. Sisaruus kun voi olla muutakin kuin biologista, selventää Niskanen.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Paperilla toinen – tunnustuksia erään naisen muotokuvan äärellä

Se minkä menetämme

Mihin täällä voi mennä?