Turkulaiset Lila & Elena

Susanne Maude: Ennen kuin unohdat
Gummerus, 2020
361 sivua
Lainattu kirjastosta

Olin jo pitkään kaivannut kotimaista romaania, joka olisi upottavan pehmeä, veisi minut pois ja toisi kerronnallaan silti lähelle; siis samaistuttava ja kuitenkin sopivasti jotakin aivan muuta kuin oma elämäni. Kirjaa, jonka tarinan haluaisin niellä heti kokonaan enkä antaa piiruakaan periksi nälässäni. Esikoisromaani Ennen kuin unohdat alkaa näin: 

1962, SYYSKUU 

Uuden tytön silmät ovat haaleaa sinistä. Tyttö seisoo opettajan vieressä lehterillä mustan liitutaulun edessä, ja kun se pyörähtää katsomaan luokan ikkunoita, valo kimaltelee sen silmissä kuin veden pinnalla. Sammaleenvihreä samettimekko. 

Siinä se oli. Oliko, voisiko olla?! Eihän romaani saata olla huono, jos alkaa 60-luvulta ja vihreästä samettimekosta. Eikä se toden totta ollutkaan! Kiitos taitava Susanne Maude, etten joutunut pettymään. 

Olen joskus miettinyt, luenko toisinaan vääränlaisia kirjoja. Kaipaan tarinan magiaa, mutta en maagista vaan totta. Kaipaan ihmisten astumia askelia, joita en voi enää saavuttaa, aikaa johon en ylety. Olen auttamattomasti iän myötä muuttunut historiaromantikoksi, mutta sitä tietynlaisella varauksella. Proosalliset pukudraamat eivät niinkään kiehdo vaan sellainen lähihistorian aika, joka täyttyy viattomuudesta, ihmisyyden pienuudesta, kenties inhimillisesti vääristä valinnoista tai valinnoista, jotka ovat henkilön elämän kannalta ratkaisevia. Ihmisen mieli ajan poukamissa ei lakkaa kiehtomasta minua koskaan. 

Kaipaan romaanilta myös selkeyttä ja järkeä, sitä että ymmärrän miksi henkilöt toimivat kuten toimivat. En tarkoita sillä asioiden ja käänteiden puhkiselittämistä. Rakastan narratiivisia aukkoja – kirjan tulee työllistää myös lukijaa – mutta tekstistä huokuva minä osaan tämän ja sinä olet lukijana turvassa -mystiikka joko kirjassa vain on tai sitten ei; ei sellaista resonointia voi tässä nyt termeillä avata. Jani Niemisen Komeron ja Kauko Röyhkän Marjatan pojan lukiessani muistan kokeneeni samantapaista edellisen kerran. 

Ennen kuin unohdat kertoo kahden ystävyksen, Eevan ja Sirkun tarinan. Se alkaa 60-luvun Turusta ja ulottuu seuraavalle vuosikymmenelle. Yhteen hitsautuvat tytöt ovat erilaisia ferrantelaisen kihelmöivään tyyliin: Sirkku on kaunis ja kiehtova, Eeva arempi ja syrjäänvetäytyvä. He kipinöivät toisiaan vasten ja toistensa kanssa, kirjoittavat ylioppilaiksi, ja sitten maailma muuttuu. Eevan isä kuolee ja hän kokee vahinkoraskauden, mikä murtaa ystävysten siteen. Eevan on tehtävä kipeitä valintoja, jotka vaikuttavat lopun elämää. 

Kun olin lukenut tämän upean esikoisen, huomasin ajattelevani silloin tällöin Eevaa ja Sirkkua. Sellaista ei tapahdu minulle kovin usein, jos koskaan. He jäivät roikkumaan fiktiiviseen tajuntaani. Ehkä pohdin, miten heille sitten kävi. Toisinaan taas mietin minulle kerrottua, sitä miksi Sirkku käyttäytyi kuten käyttäytyi tai miksi Eeva oli juuri sellainen. Tytöt kiehtoivat, kiusasivat. Jättivät ilkkuen pääsylipun pöydälle ja minä mietin, missä sen voi käyttää, koska on seuraava esitys vai oliko lippu jo kokonaan käytetty. 

Siinä vaiheessa, kun rakastun romaaniin, putoavat kaikki kriittiseen analyysiin taipuvat tuntoelimeni, enkä osaa kritisoida kokonaisuutta järkevästi. Mauden kieli ja narratiivinen kuljetus toimivat loistavasti. Ajankuva oli viehättävästi taustalakanana; aikaa ei erikseen korostettu kappaleiden vuosilukuja lukuun ottamatta, sillä eihän aika ymmärrä itse korostaa itseään. Kirjailija voi toki ujuttaa ajankuvaa tukevia esineitä, nimiä ja tuotteita kerrontaan, mutta aina sekään ei ole tarpeen. Feministisestä näkökulmasta katsottuna olisi kuitenkin Eevan raskaus voinut ärsyttää – ei taas tätä iänikuista ydinratkaisua nimeltä yllätys! Soisin fiktiivisille hahmoille enemmän järkeä, mutta onko se muka minun oikeuteni tökkiä sisältövalintoja? Ne asiat on kirjailija itse joutunut punnitsemaan ja päätynyt syystä tai toisesta tiettyyn lopputulokseen. 

Kaksi muuta lukijakokemusta 

Minulla on kaksi läheistä lukijaystävää, jotka molemmat myös pitivät Mauden romaanista. Olkoon heidän nimensä nyt vaikka Tuulikki ja Kaija. Haluan liittää tähän sen, mitä he sanoivat lukemastaan. 

Kaija elää tällä hetkellä sellaista rytmiä, että lukemiselle jää vähemmän aikaa, joten siksi täsmäsuositukset ovat hänelle tärkeitä. Vinkkaamme hyviä kotimaisia romaaneja puolin ja toisin, ja minä taisinkin ehdottaa Kaijalle seuraavaksi kirjaksi Susanne Maudea. Yhtenä iltana Kaija laittaa spontaania ääniviestiä meseryhmäämme, jossa me kolme keskustelemme kaikesta mahdollisesta kirjallisuuden ja maan väliltä: Susanne Maude oli aivan i-h-a-n-a! Kiitos suosituksesta! En usko, että olisin muuten tuota kirjaa huomannut. Olisi mennyt ehkä ohi, mutta onneksi meillä on tämä yhteinen keskustelukanava! 

Enempää ei tarvitse sanoa. Tiedän jo Kaijan äänenpainosta, siitä miten hän lausuu sanan ihana, että nyt on tosi kyseessä. Ruuhkavuosiaan elävä Kaija on saanut luettavakseen jotakin juuri oikeaa. Se on parasta arjen lääkettä koronan, rikkinäisten yöunien ja pyykkivuorten keskellä. 

Kun kysyn sitten Tuulikilta, mikä hänestä romaanissa toimi parhaiten, tulee tuulikintyylinen, pitkän polveileva vastaus (Tuulikki ei elä enää ruuhkavuosiaan): Eiköhän se ollut juonen kuljetus, kerronta ja rajaus. Pidin siitä, että kirjassa oli kunnollinen tarina, joka kerrottiin selkeästi ja konstailemattomasti, hyvällä tavalla yksinkertaisesti. Yksinkertaisuudella tarkoitan, että tarina ja henkilögalleria oli rajattu juuri sopivasti: tekstissä oli kaikki tarpeellinen mutta ei mitään ylimääräistä. Toisaalta tarina ei ollut missään tapauksessa minimalistinenkaan. Vaikka kielessä ja kuvauksissa ei mitään turhia rönsyjä ja krumeluureja ollutkaan, niin värejä niissä oli – sellaisia selkeitä perusvärejä, joista pidän. Kerronnassa parhaiten toimi alku, tai 1960-luvun aikataso, koska siinä oli niin uskottava lapsen näkökulma. Tätä kerrontaa olisin mielelläni lukenut enemmänkin. 

Tämä on totta! Huumaannuin itsekin Mauden romaanin alkuun, lapsinäkökulmaan, jossa oli kaikuja Ferranten Napolista vaikka Turussa oltiinkin. Erinomaisesti ja ekonomisesti tavoitettu se, millaisten lasten välinen ystävyys voi olla, miten se syttyy ja kasvaa. 

Pakko kysyä Tuulikilta myös, häiritsikö häntä kirjan maailmassa jokin. Aavistan ehkä, mitä sanottavaa Tuulikilla on. Myös hän on pettynyt romaanin ydintapahtumaan, Eevan raskaaksi tulemiseen: Hups vaan! – kävi ihan samalla tavalla kuin sadoissa tai tuhansissa kirjoissa ja elokuvissa ennen tätä. Olin pettynyt: eikö tämä tarina ole tullut kerrottua jo ihan riittävän monta kertaa? Tiedän kyllä, että nämä ovat olleet niitä tavallisia tarinoita ihan todellisuudessakin. Mutta silti! Tässä kirjassa ei sentään eletä sadan vuoden takaisessa piikojen ja renkien maailmassa vaan 1970-luvulla, jolloin e-pillerikin oli jo keksitty. 

Tuulikki ei myöskään halua uskoa Eevan olleen niin tietämätön fysiologisista tosiasioista. Tämä oli fiksu lukiolainen huippuarvosanoin ja pyrkimässä lääketieteelliseen. Tuulikki jatkaa analyysiään: Kun Eevan äiti suhtautui raskausuutiseen nyreästi, tokaisi jotakin ilkeää tyyliin ”olisi kannattanut ajatella aikaisemmin”, niin tajusin kyllä miten pahalta se Eevasta tuntui, eikä hän olisi siinä haavoittuvaisessa asemassaan moista ilkeyttä ansainnut, mutta silti ihan pienen hetken ajan sympatiani olivat äidin puolella. Ymmärsin häntä. Olisinko hänen sijassaan nälväissyt jotakin samansuuntaista (ja toki katunut sitä varmaan myöhemmin)? Toivottavasti en! 

Ymmärrän Tuulikin närkästymisen. Fiktiolta vaaditaan usein paljon, mahdottomiakin. Puhutaan tarinan uskottavuudesta, logiikasta ja henkilöhahmojen pyöreydestä. Reaalielämässä ei kuitenkaan ole mitään narratologista sääntöviidakkoa, jota elämän tulee noudattaa. Paskaa sattuu ja tapahtuu. Ihmiset erehtyvät, tekevät kaikessa viisaudessaan typeriä tekoja ja ontuvia valintoja, jotka objektiivisesti tarkasteltuna eivät toimi. Kun juttelimme aiheesta vielä Kaijan kanssa, hän huomautti, ettei itse pitänyt kerronnan valintoja huonoina tai häiritsevinä vaan osti ne sellaisenaan Mauden tarinan sisäisen maailman omina asioina. 

Jos keskitymme siihen, miten hyvää tarinaa kehitetään ja kiinnostavuutta mehevöitetään, niin Tuulikki uskaltaa suositella Ennen kuin unohdat -romaania kaikille, jotka kaipaavat selkeää kerrontaa ja juonellista perustarinaa. Minä lisään tähän, että lukekaa tämä kirja, jos Ferrante saa teidät innostumaan. On Maude sitten vahingossa tai tahallaan lukenut Italian-läksynsä, Ennen kuin unohdat on nautinnollista kotimaista laatuproosaa.

"Lähdetään uimaan Kuuvannokkaan." Sirkku ilmestyy oven taakse hengästyneenä ja silmillään suuret, neliskulmaiset aurinkolasit. Se työntyy ovesta eteiseen, astuu keittiöön, avaa tuuletusikkunan ja sytyttää tupakan. Mekko niin lyhyt, sekö päällään Sirkku tänne polki, ja sen reidet kesästä ruskeat, vaikka aina tuntuu satavan. (s. 114)

Kommentit

  1. Olipas mukavan runsas bloggaus, kiitos! Sait kiinnostumaan kirjasta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, jos näin kävi! <3 En paljastanut juonesta mitään olennaista, joten toivon että lukukokemus on ihana ja innostunut!

      Poista
  2. En käytä paljon sanaa ihana, mutta nyt lävähtää: ihana kirjajuttu! Vertaislukijatodistuksia ja kaikkea kirjakokemusta täyteläistävää. Näin totean, koska Mauden romaani oli viime vuoden kirjoista minulle yllättäjäsäväyttäjä. Minulla käy yhä mielessä romaanin naiset ja varmasti käyvät taas, kun seuraavan kerran kuljen Auran rannalla.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miksi Oneiron on ongelmallinen proosateos – vai onko?

Aina joku kesken siirtyy Instaan

Aila Meriluoto ja Kimeä metsä #tanssivakarhu25