Kiihkeää kerrontaa Bronxista

Vivian Gornick: Toisissamme kiinni
Suomennos: Arto Schroderus
Gummerus, 2021
228 sivua
Lainattu kirjastosta


Minulle ei ole merkitystä, luenko jonkun todellisuutta heijastelevaa autofiktiota, tietokirjamaista muistelmateosta vai täydellistä keksittyjen kerrostumien fiktiota. Minulle hyvässä kirjassa on aina ripaus nostalgiaa, katsetta menneisyyteen, menetettyä elämää muodossa jos toisessa – siis eräänlaista muistoriippuvuutta. Muistot voivat olla kirjoittajalle tosia, epätosia, jotain siltä väliltä, valetta ja silmänlumetta; etsin lukiessa aina kertojan kipupisteitä, jotka syntyvät siitä tosiasiasta, että mennyt on aina kuollutta, kadonnutta, saavuttamatonta. Pidän myös siitä kertojan viisastuneesta katseesta, joka tietää paremmin kuin romaanin maailman kokija.

Amerikkalaisen Vivian Gornickin muistaelmateos Fierce Attachments ilmestyi alun perin jo 80-luvun lopussa mutta on nyt vasta käännetty suomeksi. Hyvät kirjat kestävät aikaa, eikä siis ihme, että teos käännettiin nyt tai viimein suomeksikin. Se rakentaa kadonneen 80-luvun New Yorkin silmien eteen vähän kuin sellaiset nostalgiset tv-sarjat kuten Hill Street Blues, kun asioita katsoo nykyihmisen silmin.

Gornick avaa heti ensimmäisellä sivulla kaihoisan värikkään kuvan Bronxista, jossa eri kansalaisuudet elävät kortteleissaan kuin pienoismaailmassa. Kirjailija itse kuuluu juutalaiseen sukuun. Gornickin lapsuudenkerrostalossa kuhisee ja asukkaiden elämät sekoittuvat toisiinsa samalla tavalla kiihkeästi, kuin olemme Ferranten Napolissa tottuneet. Vaimoilla on räävittömän karkeat suut, miehet paiskivat töitä duunareina, lapset juoksentelevat siellä täällä ja huolettomuudesta tuntuu olevan vielä pitkä matka todelliseen vaarallisuuteen, vaikka Bronxissa ollaankin. Elämä sykkii talonkokoisessa planeetassa.

Toisissamme kiinni on nykylukijalle aikamatkaa kahdessa tasossa: romaanin nykyaika on 80-lukua, jossa äiti ja tytär kävelevät pitkin Manhattanin katuja ja muistelevat ihmisiä, joita kohtasivat Vivianin ollessa lapsi. Nyt teoksen nykyaika tuntuu myös ihanan etäiseltä, viattomalta ajalta ennen kännyköitä ja nettiä. Äidin ja tyttären suhde on riitaisa ja rakkauden täyttämä; molemmat ovat kiinni toisissaan kuin myös sukupolvessaan, jota he edustavat. Siitä jos jostain syntyy ristiriitoja. Äiti on viettänyt elämänsä kotona pyykin ja juorujen kotiorjana, kun taas Vivian lähtee opiskelemaan kirjallisuutta mielessään loistava akateeminen tulevaisuus. Luokkaretki piirtyy teoksen terävänä teemana: millainen se on, kun se pakostakin kutoo kahden sukupolven väliin sotkuista seittiään?

Hän ei edes tiennyt, mitä hän koulutuksella tarkoitti. Kun valmistuin ja hänelle selvisi, etten ollutkaan opettaja, hän käyttäytyi kuin häntä olisi huijattu. Hänen mielikuvissaan tyttölapsi astui sisään ovesta, jonka yläpuolella luki opisto, ja astui ulos toisesta, jonka yläpuolella luki opettaja.
    ”Etkö sitten olekaan opettaja?” hän sanoi minulle silmät pyöreinä ja piti tutkintotodistustani keittiönpöydällä vahvoilla käsillään.
    ”En”, minä sanoin.
    ”Mitä sinä sitten olet touhunnut siellä vuosikaudet?” hän kysyi hiljaa.
    ”Lukenut romaaneja”, vastasin.
(s. 119)
 

Vivianin isän ennenaikainen kuolema koituu molempien naisten kohtaloksi: äidistä tulee ahdistunut ja teatraalinen marttyyri, ja Vivian puikkelehtii yksin äidin surutyön sokkeloisessa maastossa miten osaakin: Totta kyllä, kiivas käytös oli meillä tavallista, lempeä lohdutus sen sijaan vaikeaa, mutta äidin vaikutuksesta me vajosimme aivan mykiksi.   

Gornickin kerronta siirtyy ajasta toiseen vikkelästi hypähdellen. Ajan laukka on sen verran nopeatempoista, että hetkittäin meinaa kadottaa ajantajun. Kerronnalla ei ole kronologista virtaa; on ihmisiä, jotka muistuvat mieleen ja heidän kauttaan sukelletaan Gornickien menneisyyteen. Se on täyttynyt niin riemusta kuin surustakin, moninaisten naapureiden ja suvun sekamelskassa vietetyistä vuosista.

Yli puoleen väliin asti New Yorkin sykkivä, kiihkeä rytmi viehätti ja lukemisessa oli pulppuavaa iloa. Jossain kohden kuitenkin – Gornickin eläväisestä ja täyteläisestä kerronnasta huolimatta – kuukahdin. Matka 80-luvun amerikkalaiseen suurkaupunkiin vaati veronsa. Joskus näin lukiessa ikävä kyllä tapahtuu, ainakin minulle. Säikähdän silloin omaa keskittymiskykyäni; onko se todellakin nykyisin niin heikko, että tarvitsen kirjoissa jatkuvaa uudistumisen virtaa tai jännitettä, joka kantaa teoksen narratiivia koko ajan lukijan nenän edessä kuin porkkanaa? Koska Toisissamme kiinni ei ole juonivetoinen romaani vaan ajatussokkeloita availeva muistelmateos, on siltä kohtuutonta vaatia sellaista jännitettä. Kiinnostavuus syntyy yksityiskohdista, ihmiskohtaloista, kadonneesta historiasta, kaikesta saastaisesta ja kauniista, mitä ihmisten välille muodostuu.

Kenties kirjan mielenkiintoisinta antia onkin juuri se äidin ja tyttären välinen tahaton kuilu, joka on täynnä napanuoran synnyttämää rakkautta mutta joka siitä huolimatta syvenee, kun sukupolvien maailma on niin erilainen. Teoksen lopussa Gornick siirtyy muistelemaan rakkauselämäänsä ja parisuhteitaan, ja ehkäpä siinä kohden minun intoni laantui hieman.

Jos äidin ja tyttärien suhteet kuitenkin kaikkine kipupisteineen kiinnostaa, menneen maailman näennäinen viattomuus ja aikamatka Bronxiin ja sen ajan maahanmuuttajien elämänkoukeroihin, lue tämä kirja ja nauti.

Kommentit

  1. Harvoin luen muistelmia, mutta tämä on alkanut blogien myötä kiinnostaa. Kiitos hienosta arviosta!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Se minkä menetämme

Väkivallan historia

Tuhkaa Lapin sodan jälkeen