Turusen järjettömät asiat

Saara Turunen: Järjettömiä asioita
Tammi 2021
337 sivua
Lainattu kirjastosta

Saara Turunen katsoo lähelle ja tarkkaan. Hän nostaa arkipäiväiset tunne-elämän tapahtumat ja näennäisesti merkityksettömät asiat jalkojen tasalta katsottaviksi, kaunokirjallisiksi taideteoksiksi. Se miten hän sen tekee on erikoista ja ihmeellistä. Toisaalta hän on kuin Ossi Nyman esikoiteoksessaan Röyhkeys, toisaalta hän on kuin suomalaismausteinen Rachel Cusk.

Turunen on intensiivinen kirjoittaja, joka antaa merkityksiä sinne missä niitä ei usein haluta nähdä: arjen vatulointiin, rakkauteen, tunteisiin, vaikeuteen tehdä valintoja, oman elämän vaatimattomaan elämiseen. Turusessa on jotakin perin melankolista, ja juuri se onnen reunamilla väijyvä surumielisyys saa minut nauttimaan hänen tavastaan kirjoittaa.

Järjettömiä asioita maistuu tällä kertaa vähemmän helsinkiläisyydelle ja enemmän Espanjan auringolle, Barcelonan kivitalojen hohkaamiselle kuin Turusen aikaisemmat autofiktiiviset romaanit Rakkaudenhirviö ja Sivuhenkilö. Se on myös oivallinen sukellus espanjalaiseen kulttuuriin sekä suomalaisen ja välimerellisen tapakulttuurin eroavaisuuksiin. Nautin siitä, miten arkipäiväisistä asioista kuten parvekekukkaset rakentuu symbolisia merkkejä ihmiselämän taivaalle: kukat kertovat halusta pitää yllä elämää, saada sydän pumppaamaan, halusta rakentaa pieneen tilaan jotakin merkityksellistä; ne ovat symboli rakkaudelle, jota on hoivattava alituisesti.

Romaani kertoo naispäähenkilön vaikeuksista elää etäparisuhdetta espanjalaisen miehen kanssa. Molemmat viihtyvät omassa maassaan eri syistä: miehellä on Barcelonassa rakas perhe ja juhlimista rakastavat huolettomat ystävänsä, naisella taas on Suomessa työ taiteen parissa, ammatillinen merkitys ja sen mukainen identiteetti. Espanja on hänelle vain rakkauden maa, eikä lämpöön tottunutta rakkautta saa asettumaan etäisen viileältä tuntuvaan Suomi-maisemaan. Nainen käy terapiassa, koska haluaa ratkaista ongelmansa: tuleeko hänen luopua suhteesta, joka tulee sekä taloudellisesti kalliiksi että vaatii kokoaikaista luopumista jostakin muusta, kun asutaan eri maissa, vai kannattaako taistella rakkauden puolesta, sitä kun ei ole jaossa joka kulmassa yllin kyllin. Miten sellaiseen yhtälöön voi lisätä yhteisen lapsen? Missä menevät itsekkyyden rajat?

Mies on rakastunut naiseen, eikä häntä tunnu etäsuhde vaivaavan. Toisaalta mies saa siitä parhaat palat: hän voi pitää perheen lähellään, ja hänen rakkautensa lentää aina hänen luokseen aurinkoon ja valoon. Naisen ammatillinen minä joutuu puolestaan joustamaan, sillä Espanjassa hän ei ole teatterintekijänä ja dramaturgin asiantuntijana mitään tai kukaan. Nainen kiltteyttään myös epäröi, onko espanjalaisen valoisan miehen varaaminen väärin; hän vie joltakin toiselta lähempänä asuvalta mahdollisuuden onneen:

  Ja aina kun nämä ajatukset täyttävät mieleni, minulle tulee huono omatunto siitä, että olin kaapannut miehen itselleni. Mutta toisaalta en voinut sille mitään, sillä minäkin halusin olla onnellinen. (s. 213)

Minäkin halusin olla onnellinen on hieno lause. Siitä romaanissa kun on perimmäisenä kyse. Pitääkö ja saako onnestaan pitää kiinni hinnalla millä hyvänsä?

Olen itse nuoruuteni vuosina elänyt pidemmän aikaa etäsuhdetta, eikä se tarina päättynyt onnellisesti. Minulla olisi siis romaanin päähenkilölle vain yksi hyvä neuvo. Mutta mitä pidemmälle Järjettömiä asioita luin, sitä paremmin opin ymmärtämään, miten ehdottomuus ei yksinkertaisesti olekaan aina paras ja helpoin vaihtoehto. Joko tai -päätöksien tekeminen ei olekaan aina niin helppoa, vaikka kernaasti niin olen tähän asti väittänyt. Jos asiat ratkaisee puhtaalla järjellä, valinta ei tietenkään ole vaikea.

Omaääninen Turunen nostaa kirjallisuuden kentälle aiheet, joita lähtökohtaisesti on pidetty aiheina hölmöinä ja feminiinisen typerinä: tunteet, rakkaus ja onni. Sopii niistä kirjoittaa, mikäli ne eivät ole romaani fokus vaan ennemminkin mauste paksumpaan kerrontaan. Vähäpätöistä voi kuitenkin olla vain se tapa, millä näitä aiheita käsitellään, missään nimessä itse aiheet eivät sitä ole. Turunen kirjoittaakin älykkäästi, kirkkaasti ja yksiselitteisen oivaltavia lauseita. Joillekin lukijoille tyyli näyttäytyy naiivina sepittelynä; itse saan kiinni Turusen vahvasta itseilmaisusta, jonka voima on puhua asioista kuten ne ovat ja synnyttää sillä tavalla suurta symboliikkaa. Asioiden helposti ilmaiseminen on taito, ei laiskuutta. Teoksesta nousevat esille lopulta sellaiset suuret teemat kuin onnellisuus, perheenperustaminen, kuolema, menettäminen ja yksinäisyys.

Järjettömiä asioita on romaani, joka piirtyy täyteen elämän metaforia. Turunen ei selitä mitään puhki; jää lukijan tehtäväksi tulkita kirjailijan lähettämät savumerkit. Nämä yksittäiset helmet ovat surumielisyydessään samalla kauniita ja arkisia.

   Myöhemmin kun ajattelen lapsiasiaa, minusta tuntuu, että koko jutussa on jotakin liian hankalaa. […] On aivan kuin siinä olisi jotakin samaa kuin joulussa tai juhannuksessa, myös siihen liittyy liikaa odotuksia, ja juuri siksi tuntuu, että se olisi tuomittu epäonnistumaan. Meidät olisi tuomittu seisomaan rankkasateessa, kastuneet makkarat savuavassa grillissä. (s. 315)

Viimeiseksi ajatukseksi kuitenkin jää, että kenties Turunen on nyt kuluttanut autofiktiivisen ilmaisunsa apparaatin välineet loppuun. Seuraavaksi odotan häneltä jotakin muuta, vaikka Järjettömiä asioita onkin yksi tämän lukuvuoden parhaimmista kirjoista. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miksi Oneiron on ongelmallinen proosateos – vai onko?

Huuto nimeltä Bechi

Paperilla toinen – tunnustuksia erään naisen muotokuvan äärellä