Turusen järjettömät asiat
Saara Turunen: Järjettömiä asioita
Tammi 2021
337 sivua
Lainattu kirjastosta
Saara Turunen katsoo lähelle ja tarkkaan. Hän nostaa arkipäiväiset tunne-elämän tapahtumat ja näennäisesti merkityksettömät asiat jalkojen tasalta katsottaviksi, kaunokirjallisiksi taideteoksiksi. Se miten hän sen tekee on erikoista ja ihmeellistä. Toisaalta hän on kuin Ossi Nyman esikoiteoksessaan Röyhkeys, toisaalta hän on kuin suomalaismausteinen Rachel Cusk.
Turunen on intensiivinen kirjoittaja,
joka antaa merkityksiä sinne missä niitä ei usein haluta nähdä: arjen
vatulointiin, rakkauteen, tunteisiin, vaikeuteen tehdä valintoja, oman elämän vaatimattomaan
elämiseen. Turusessa on jotakin perin melankolista, ja juuri se onnen reunamilla
väijyvä surumielisyys saa minut nauttimaan hänen tavastaan kirjoittaa.
Järjettömiä asioita maistuu tällä kertaa vähemmän helsinkiläisyydelle ja enemmän Espanjan
auringolle, Barcelonan kivitalojen hohkaamiselle kuin Turusen aikaisemmat
autofiktiiviset romaanit Rakkaudenhirviö ja Sivuhenkilö. Se on
myös oivallinen sukellus espanjalaiseen kulttuuriin sekä suomalaisen ja
välimerellisen tapakulttuurin eroavaisuuksiin. Nautin siitä, miten
arkipäiväisistä asioista kuten parvekekukkaset rakentuu symbolisia merkkejä
ihmiselämän taivaalle: kukat kertovat halusta pitää yllä elämää, saada sydän
pumppaamaan, halusta rakentaa pieneen tilaan jotakin merkityksellistä; ne ovat
symboli rakkaudelle, jota on hoivattava alituisesti.
Romaani kertoo naispäähenkilön vaikeuksista
elää etäparisuhdetta espanjalaisen miehen kanssa. Molemmat viihtyvät omassa
maassaan eri syistä: miehellä on Barcelonassa rakas perhe ja juhlimista
rakastavat huolettomat ystävänsä, naisella taas on Suomessa työ taiteen
parissa, ammatillinen merkitys ja sen mukainen identiteetti. Espanja on hänelle
vain rakkauden maa, eikä lämpöön tottunutta rakkautta saa asettumaan etäisen
viileältä tuntuvaan Suomi-maisemaan. Nainen käy terapiassa, koska haluaa ratkaista
ongelmansa: tuleeko hänen luopua suhteesta, joka tulee sekä taloudellisesti kalliiksi
että vaatii kokoaikaista luopumista jostakin muusta, kun asutaan eri maissa,
vai kannattaako taistella rakkauden puolesta, sitä kun ei ole jaossa joka
kulmassa yllin kyllin. Miten sellaiseen yhtälöön voi lisätä yhteisen lapsen?
Missä menevät itsekkyyden rajat?
Mies on rakastunut naiseen, eikä häntä
tunnu etäsuhde vaivaavan. Toisaalta mies saa siitä parhaat palat: hän voi pitää
perheen lähellään, ja hänen rakkautensa lentää aina hänen luokseen aurinkoon ja
valoon. Naisen ammatillinen minä joutuu puolestaan joustamaan, sillä Espanjassa
hän ei ole teatterintekijänä ja dramaturgin asiantuntijana mitään tai kukaan.
Nainen kiltteyttään myös epäröi, onko espanjalaisen valoisan miehen varaaminen
väärin; hän vie joltakin toiselta lähempänä asuvalta mahdollisuuden onneen:
Ja aina kun nämä
ajatukset täyttävät mieleni, minulle tulee huono omatunto siitä, että olin
kaapannut miehen itselleni. Mutta toisaalta en voinut sille mitään, sillä
minäkin halusin olla onnellinen. (s. 213)
Minäkin halusin olla onnellinen on hieno lause. Siitä romaanissa kun on perimmäisenä kyse. Pitääkö ja
saako onnestaan pitää kiinni hinnalla millä hyvänsä?
Olen itse nuoruuteni vuosina elänyt pidemmän
aikaa etäsuhdetta, eikä se tarina päättynyt onnellisesti. Minulla olisi siis
romaanin päähenkilölle vain yksi hyvä neuvo. Mutta mitä pidemmälle Järjettömiä
asioita luin, sitä paremmin opin ymmärtämään, miten ehdottomuus ei
yksinkertaisesti olekaan aina paras ja helpoin vaihtoehto. Joko tai -päätöksien
tekeminen ei olekaan aina niin helppoa, vaikka kernaasti niin olen tähän asti
väittänyt. Jos asiat ratkaisee puhtaalla järjellä, valinta ei tietenkään ole
vaikea.
Omaääninen Turunen nostaa kirjallisuuden
kentälle aiheet, joita lähtökohtaisesti on pidetty aiheina hölmöinä ja
feminiinisen typerinä: tunteet, rakkaus ja onni. Sopii niistä kirjoittaa,
mikäli ne eivät ole romaani fokus vaan ennemminkin mauste paksumpaan
kerrontaan. Vähäpätöistä voi kuitenkin olla vain se tapa, millä näitä aiheita
käsitellään, missään nimessä itse aiheet eivät sitä ole. Turunen kirjoittaakin
älykkäästi, kirkkaasti ja yksiselitteisen oivaltavia lauseita. Joillekin
lukijoille tyyli näyttäytyy naiivina sepittelynä; itse saan kiinni Turusen
vahvasta itseilmaisusta, jonka voima on puhua asioista kuten ne ovat ja
synnyttää sillä tavalla suurta symboliikkaa. Asioiden helposti ilmaiseminen on
taito, ei laiskuutta. Teoksesta nousevat esille lopulta sellaiset suuret teemat
kuin onnellisuus, perheenperustaminen, kuolema, menettäminen ja yksinäisyys.
Järjettömiä asioita on romaani, joka piirtyy täyteen elämän metaforia. Turunen ei selitä
mitään puhki; jää lukijan tehtäväksi tulkita kirjailijan lähettämät savumerkit.
Nämä yksittäiset helmet ovat surumielisyydessään samalla kauniita ja arkisia.
Myöhemmin kun ajattelen lapsiasiaa, minusta
tuntuu, että koko jutussa on jotakin liian hankalaa. […] On aivan kuin siinä
olisi jotakin samaa kuin joulussa tai juhannuksessa, myös siihen liittyy liikaa
odotuksia, ja juuri siksi tuntuu, että se olisi tuomittu epäonnistumaan. Meidät
olisi tuomittu seisomaan rankkasateessa, kastuneet makkarat savuavassa grillissä. (s. 315)
Viimeiseksi ajatukseksi kuitenkin jää, että kenties Turunen on nyt kuluttanut autofiktiivisen ilmaisunsa apparaatin välineet loppuun. Seuraavaksi odotan häneltä jotakin muuta, vaikka Järjettömiä asioita onkin yksi tämän lukuvuoden parhaimmista kirjoista.
Kommentit
Lähetä kommentti