Miksi Oneiron on ongelmallinen proosateos – vai onko?

Sofia Rönnow Pessahin: Elämäni miehet
Suomennos: Katriina Huttunen
232 sivua
Johnny Kniga, 2021

Jenni Toivoniemi: Valtakausi
416 sivua
Wsoy, 2022

Molemmat lainattu kirjastosta

Kirjallinen hyppy ei aivan omimpaan:

Luin ensin pari vuotta sitten Ruotsissa kohua herättäneen Sofia Rönnow Pessahin Elämäni miehet ja sen perään Jenni Toivoniemen Valtakauden. Luin hyvin paljon seksistä, vapaasta elämästä, alkoholista, pakkomielteistä ja niiden cocktailissa nuoruuden kokemisesta.

En pulikoinut aivan omissa lammikoissani, semminkin kun nuoruus (tahi opiskeluelämä, josta molemmat romaanin kertovat) on jo kasa haaleaksi haihtuneita anekdootteja ajasta, josta en ole varma, elinkö sen todella aikoinaan.

Pessah herätti Ruotsissa kohua, koska nainen kirjoittaa seksistä ja päähenkilö Sonia numeroi miehet (ja pari naistakin), joiden kanssa harrastanut seksiä. Hän siis eliminoi kumppaneiltaan persoonallisuuden, runttaa heidät numeroiksi henkilökohtaiseen tunnustuslistaansa, jonka avulla Sonia yrittää rakentaa omaa persoonaansa eheämmäksi. No, viina ja seksi eivät kai koskaan ole suoranaisesti pelastaneet ketään. Pessah ei arkaile kirjoittaa kuten hommat ja elimet ovat; seksistä puhutaan suoraan, kaikenlaisesta seksistä, ja selvää on, ettei mitään oikeastaan koeta lakia opiskelevan nuoren naisen elämässä ilman alkoholia. Sivujen huuruista lähes humaltuu. Paha olo syntyy lukijalle muustakin. Syvässä masennuksessa vellova päähenkilö on ahdistavan rikkonainen ja epävarma; hän lyö vasaralla rikki peiliä, josta yrittää itseään peilata. Hyväksyntä on yhtä kuin mies, joka suostuu panemaan häntä. Vasta silloin hän on kaunis ja kokonainen. 

Jenni Toivoniemen esikoisen Helsingissä ei minusta sen paremmin mene. Jollakin tapaa nämä romaanit nivoutuivat yhteen. On vain sattumaa, että luin ne peräkkäin. Valtakaudessa sekoilijoita tuntuu olevan koko luokallinen, taidelukiota käyvät nuoret ja jo taideopintojen glamouriin astuneet pari vuotta vanhemmat. Kaiken keskipiste on Bambi, ystäväporukan napa, josta nuoria rönsyilee henkilöhahmosta toiseen. Sotkuinen ihmissuhdeverkko värähtelee. Siinä missä Pessah kirjoittaa hahmoilleen rujoutta ja rumuutta, ovat Valtakauden nuoret kaikki vähintään kauniita, jos eivät täydellisiä, siis kliseenomaisia paperinukkeja, joihin on hyvin vaikea samaistua.

Ikävä kyllä heidän äänensä eivät erotu toisistaan; kertojia 90-luvulle sijoittuvassa Kallio-tarinassa on siis useita. Romaanissa on tarkoitus kuvata myös eri yhteiskuntaluokista tulevien nuorten kimuranttia sulautumista toisiinsa, mutta kaikelta siltä punkun juonnilta ja bailaamiselta ei luokkajako mitenkään noussut romaanissa puhuttelevaksi teemaksi.

Kenties Valtakausi vetoaa alta kolmekymppisiin lukijoihin paremmin. Minulle se oli liian sekava, banaali ja pinnallinen, vaikka sinänsä venäläisenrunsaassa henkilögalleriassa ja tarinassa olisi potentiaalia ollutkin. Jokin kaunollinen elementti kirjasta jäi puuttumaan. Pessah tavoitti tällaisen elementin paremmin, sillä minäkertojan sukellus omaan pimeään maailmaan huokuu kuitenkin kipua ja saa voimaan pahoin. Osuu siis lukijassa johonkin hermoon.

Esikoisiksi kuitenkin molemmat sellaisia, että ymmärrän niiden kiinnostavan lukijoita. Johtuu kiinnostus sitten halusta kurkistella toisten seksielämään tai ei, mikään hälläväliä-lukufiilis romaaneista ei jää.