Viileyden ytimessä

Petra Forstén: Kadonneet tytöt
WSOY 2022
270 sivua
Omasta kirjahyllystä 

    Muistan yhä, miten Ellen oli seissyt siinä edessäni rannalla vesirajassa, aivan kuin olisimme tehneet sopimuksen, ja hän olisi elävä mallini, olemassa ainoastaan ja vain sitä tarkoitusta varten.
    Mutta kun hän sitten oli vaihtanut asentoa, jokin mikä oli vielä äsken ollut ei ollut enää ihan sama.
    Kun asento muuttui, perspektiivi, rantakaistale Ellenin takana muuttui. Ja se jokin, joka oli vielä hetkeä aiemmin ollut, oli kadonnut.

Onko heitä sittenkään? Mikä on totta? Missä kohden hämärtyvät totuus ja muistot; miten suuri on valhe, jos se on kertojalleen itselleen totta? Ja kuka uskoo omiin tarinoihinsa kaikkein eniten, millainen ihminen?

Petra Forsténin vimmainen esikoisromaani Kadonneet tytöt etsii mittansa verran Samuel Beckettin klassisessa hengessä godot’aan, jotakin joka ei koskaan tule ja jota kenties ei ole olemassakaan. Pyörteinen romaani kertoo viidestä tytöstä tai viiden tytön jakamasta yhdestä kesästä 90-luvulla. Kaiken kertoo Agnes, tyttölaumaan ulkopuolisena mukaan jäseneksi päässyt tarkkailija. Jokaisen nuoren unelma on kuulua johonkin, olla osa ryhmää, joka määrittelee hänen persoonansa, antaa olemisille rajat ulkopuolisten katsoa. Agnes ei halua mitään muuta niin kuin olla osa tuota ihmeellistä Laumaa, jota hän rannalla alkuun katselee etäältä useita kertoja. Eniten hän pelkää tylsyyttä, sitä ettei elämässä tapahdukaan koskaan mitään. Kun Lauman Ellen huomaa Agnesin ja kutsuu mukaan, kaikki todellinen alkaa. Ja kestää yhden kesän.

20 vuoden jälkeen Agnes on palannut kotikaupunkiinsa ja varannut eräästä hienosta ravintolasta pöydän viidelle. Hän odottaa seurakseen neljää nuoruudenystäväänsä, Laumaansa. Tyttöjä, jotka ovat mystisiä pseudonyymejä: Ellen, Misty, Honey ja CC.

Mutta mitä on odotus, saapuvatko tytöt koskaan ravintolaan ja jos, millaisia he ovat nyt, kun aikaa on kulunut, aikuisuus on muokannut heidät kaikki kenties toisenlaisiksi? Voiko vanhaan ystävyyteen palata vuosien jälkeen? Pöydän ääressä Agnes muistelee tuota yhtä kesää, kaikkea sitä nuoruudessa kohosteiseksi syntynyttä olemisen tarvetta, kun tärkeintä on kuulua johonkin ja kertoa tarinoita, hallita laumassa kihisevää pimeää energiaa. 

Forstén ei kysymyksiinsä vastaa vaan jättää lukijalle paljon tehtävää. Kyse ei ole perinteisestä tarinavetoisesta romaanista, vaan Forstén kurottelee ylväästi modernilla otteella jonnekin kohti vanhaa eurooppalaista kirjallisuusperimää, kenties Ranskaan, tulee mieleen. Ajalla ja paikoilla ei ole merkitystä, on jokin galleria, merenrantaravintola, uimaranta ja kaupunki, mutta yhtä hyvin kuin Suomessa tuo miljöö voisi olla missä tahansa. Pyörteinen ja toisteisena virtaava kieli hukuttaa lukijansa; enkö minä lukenut jo tämän; joko tämä tapahtui vai kuvittelenko vain, että? Näin kerrontakeinot ikään kuin toistavat itse romaanin teemaa ja ydintä: mitä todella tapahtui vai tapahtuiko mitään? Arvoitukseksi jää, kuinka paljon Agnesin puheissa on totta kesästä, kun hän oli 16. Kertojan luotettavuus murenee sivu sivulta kohti loppua.

Romaanin imu on tehokas. Jännite kasvaa; lukija laitetaan seisomaan lankulle, hipsuttamaan varpaillaan kohti lankun loppupäätä kurkatakseen pudotukseen. Ja kuitenkin sitä jo pian tietää, ettei vastausta tule; tällä tavalla kirjailija härnää lukijaansa. Mitään loppua ei ole, on vain Agnesin harhaisia lauseita, muistoja, odotusta ja ravintolan tihenevää happea, kun ihmiset muissa pöydissä seurustelevat seurueissaan häneen reagoimatta, ja Agnes istuu yksin viiden täytetyn viinilasin ääressä ja odottaa. Hän on reunalla tarkkailijana, kuin ei kukaan, aivan kuin hän oli nuoruudessaan, kun hänen pahin pelkonsa oli elää tavallista, mitäänsanomatonta elämää. Nyt Agnes on jo nimeä saanut kuvataiteilija, ja illan ravintolan hän on valinnut juuri siksi, että se hänelle merkittävä paikka, entinen galleria, jonka edessä hän jo 20 vuotta sitten kerran odotti Laumaansa. Agnesin tauluja on myös esillä kyseisessä ravintolassa. Mutta nuo taulut ovat perin kummallisia nekin: välähdyksiä Lauman kanssa koetuista hetkistä, tuokiokuvia kesästä aikaa sitten. Aivan kuin välissä elettyä 20 vuotta ei olisikaan. Agnesille merkittävät asiat tapahtuivat, kun hän oli 16, ja vasta nyt hän pääsisi jälleen kiinni merkittävään elämäänsä, kun tapaa viimein taas Lauman.

Forsténin tavoittama narratiivinen sävy on surullinen, melankolinen. Agnes on lohduton ja irtonainen hahmo. Forstén jättää kaiken utuun, niin romaanin miljöön kuin henkilöhahmot. Vain Agnes, tuo outolintu, katsoo lukijaa kohti, mutta kunpa osaisimme lukea hänen ilmettään! Juuri tässä on Kadonneiden tyttöjen hienous, häivyttämisessä, kaunokirjallisessa kielenkäytössä, vetovoimaisessa asioiden pyörittelyssä, joka ikään kuin etsii vastauksia niitä koskaan löytämättä. Illuusio on valmis. Kirjan viimeiselläkään sivulla en tiedä, kuka oli oikeasti ja missä ja milloin. Ja kenties sillä ei edes ole väliä. Elämä on juuri sellainen illuusio, kuin millaiseksi me sen itse sanoitamme.

On selvää, että Kadonneet tytöt on taideromaani, jos tällaisen lajittelun sallitte. Parhaiten se toimii, kun lukija antaa itsensä tutista lankulla ja hipsuttelee vain. Hektisen lukijan tulee lukita menohermonsa vähäksi aikaa visusti varastoon ja antautua Forsténin usvaan.

Romaanilla on varmaankin esikuvansa jossakin, sillä tavalla tutulta kerronta tuntuu. En vain täysin saa kiinni, mistä teos minua muistuttaa. Mutta kirjailijat ovat kautta aikojen lainanneet sieltä ja täältä; kirjoittaminen on kuin kudelma elettyä ja luettua. Mikään tarina ei synny tyhjiössä.

Pyörteisessä kerronnassa, kun toisten hahmojen ajatukset ja repliikit uppoavat kertojan omiin ajatuksiin, on myös kuoppansa. Epäsuora kerronta muuttaa aina mm. repliikin subjektia ja objektia. Valitettavasti parikin kertaa tekstiin oli jäänyt selkeitä viittausvirheitä: puhujan sinä-muoto oli jäänyt sinä-muotoon, jolloin epäsuorassa esityksessä kohde ei olekaan enää kertoja eli Agnes itse vaan joku kolmas persoona, tekstin ulkopuolinen sinä:

Kun nousin mennäkseni takaisin sisälle saunaan Lauman luo, koska minulle oli tullut kylmä värjötellessäni parvekkeella vain pieni kylpypyyhe päälläni, Ellen suuteli minua ja sanoi, että sinulla tosiaan on söpö nenä. (s. 213)

Romaanin hienon viileä kansi (Anna Makkosen käsialaa) heijastelee sisältöä onnistuneesti. Kadonneissa tytöissä on eräänlaista sinisävyistä viileyttä, surusta haihtuvaa kylmää ilmaa. Lopussa tulee paha mieli Agnesin puolesta. Hahmoista hän on romaanin ainoa, jonka lähelle pääsee, mutta epäluotettavuus viskaa sitä kylmää lukijan kasvoille. On vaikea kuvitella, että kukaan kiintyisi näihin hahmoihin. Juuri tässä korostuu romaanin taiteellisuus ja keinotekoisuus; se on selvästi tietoinen itsestään eikä yritäkään olla sentimentaalinen nostalgiatrippi nuoruuteen. Kadonneet tytöt on kuin taulu, jota katselemme etäältä mutta jonka lähelle emmekä varsinkaan sisälle aivan pääse. Lukeminen herätti ristiriitaisia tunteita: hurmaannuin kerronnan tyylistä, siitä usvasta juuri, mutta sen keskeltä hohkaava kylmyys sai kaihomielisen nostalgikon minussa palelemaan.

Forsténin esikoinen lupaa hienoa jatkoa, sillä se on harkitun oloinen ja huoliteltu taideromaani. 

****

Kadonneita tyttöjä on luettu myös ainakin seuraavissa blogeissa: Kirjaluotsi, Reader why did I marry him, Sivulauseita.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miksi Oneiron on ongelmallinen proosateos – vai onko?

Huuto nimeltä Bechi

Syksyn satoa 2021