Viileyden ytimessä
Petra Forstén: Kadonneet tytöt
WSOY 2022
270 sivua
Omasta kirjahyllystä
Mutta kun hän sitten oli vaihtanut asentoa, jokin mikä oli vielä äsken ollut ei ollut enää ihan sama.
Kun asento muuttui, perspektiivi, rantakaistale Ellenin takana muuttui. Ja se jokin, joka oli vielä hetkeä aiemmin ollut, oli kadonnut.
Onko heitä sittenkään? Mikä on totta? Missä kohden hämärtyvät totuus
ja muistot; miten suuri on valhe, jos se on kertojalleen itselleen totta? Ja kuka
uskoo omiin tarinoihinsa kaikkein eniten, millainen ihminen?
Petra Forsténin vimmainen esikoisromaani Kadonneet tytöt
etsii mittansa verran Samuel Beckettin klassisessa hengessä godot’aan, jotakin
joka ei koskaan tule ja jota kenties ei ole olemassakaan. Pyörteinen romaani
kertoo viidestä tytöstä tai viiden tytön jakamasta yhdestä kesästä 90-luvulla.
Kaiken kertoo Agnes, tyttölaumaan ulkopuolisena mukaan jäseneksi päässyt tarkkailija.
Jokaisen nuoren unelma on kuulua johonkin, olla osa ryhmää, joka määrittelee hänen
persoonansa, antaa olemisille rajat ulkopuolisten katsoa. Agnes ei halua mitään
muuta niin kuin olla osa tuota ihmeellistä Laumaa, jota hän rannalla alkuun
katselee etäältä useita kertoja. Eniten hän pelkää tylsyyttä, sitä ettei elämässä
tapahdukaan koskaan mitään. Kun Lauman Ellen huomaa Agnesin ja kutsuu mukaan,
kaikki todellinen alkaa. Ja kestää yhden kesän.
20 vuoden jälkeen Agnes on palannut kotikaupunkiinsa ja varannut eräästä
hienosta ravintolasta pöydän viidelle. Hän odottaa seurakseen neljää nuoruudenystäväänsä,
Laumaansa. Tyttöjä, jotka ovat mystisiä pseudonyymejä: Ellen, Misty, Honey ja
CC.
Mutta mitä on odotus, saapuvatko tytöt koskaan ravintolaan ja jos,
millaisia he ovat nyt, kun aikaa on kulunut, aikuisuus on muokannut heidät
kaikki kenties toisenlaisiksi? Voiko vanhaan ystävyyteen palata vuosien jälkeen?
Pöydän ääressä Agnes muistelee tuota yhtä kesää, kaikkea sitä nuoruudessa
kohosteiseksi syntynyttä olemisen tarvetta, kun tärkeintä on kuulua johonkin ja
kertoa tarinoita, hallita laumassa kihisevää pimeää energiaa.
Forstén ei kysymyksiinsä vastaa vaan jättää lukijalle paljon
tehtävää. Kyse ei ole perinteisestä tarinavetoisesta romaanista, vaan Forstén
kurottelee ylväästi modernilla otteella jonnekin kohti vanhaa eurooppalaista
kirjallisuusperimää, kenties Ranskaan, tulee mieleen. Ajalla ja paikoilla ei
ole merkitystä, on jokin galleria, merenrantaravintola, uimaranta ja kaupunki,
mutta yhtä hyvin kuin Suomessa tuo miljöö voisi olla missä tahansa. Pyörteinen
ja toisteisena virtaava kieli hukuttaa lukijansa; enkö minä lukenut jo tämän;
joko tämä tapahtui vai kuvittelenko vain, että? Näin kerrontakeinot ikään kuin
toistavat itse romaanin teemaa ja ydintä: mitä todella tapahtui vai tapahtuiko
mitään? Arvoitukseksi jää, kuinka paljon Agnesin puheissa on totta kesästä, kun
hän oli 16. Kertojan luotettavuus murenee sivu sivulta kohti loppua.
Romaanin imu on tehokas. Jännite kasvaa; lukija laitetaan
seisomaan lankulle, hipsuttamaan varpaillaan kohti lankun
loppupäätä kurkatakseen pudotukseen. Ja kuitenkin sitä jo pian tietää, ettei
vastausta tule; tällä tavalla kirjailija härnää lukijaansa. Mitään loppua ei
ole, on vain Agnesin harhaisia lauseita, muistoja, odotusta ja ravintolan
tihenevää happea, kun ihmiset muissa pöydissä seurustelevat seurueissaan häneen
reagoimatta, ja Agnes istuu yksin viiden täytetyn viinilasin ääressä ja
odottaa. Hän on reunalla tarkkailijana, kuin ei kukaan, aivan kuin hän oli
nuoruudessaan, kun hänen pahin pelkonsa oli elää tavallista, mitäänsanomatonta
elämää. Nyt Agnes on jo nimeä saanut kuvataiteilija, ja illan ravintolan hän on
valinnut juuri siksi, että se hänelle merkittävä paikka, entinen galleria,
jonka edessä hän jo 20 vuotta sitten kerran odotti Laumaansa. Agnesin tauluja
on myös esillä kyseisessä ravintolassa. Mutta nuo taulut ovat perin kummallisia
nekin: välähdyksiä Lauman kanssa koetuista hetkistä, tuokiokuvia kesästä aikaa
sitten. Aivan kuin välissä elettyä 20 vuotta ei olisikaan. Agnesille
merkittävät asiat tapahtuivat, kun hän oli 16, ja vasta nyt hän pääsisi jälleen
kiinni merkittävään elämäänsä, kun tapaa viimein taas Lauman.
Forsténin tavoittama narratiivinen sävy on surullinen,
melankolinen. Agnes on lohduton ja irtonainen hahmo. Forstén jättää kaiken
utuun, niin romaanin miljöön kuin henkilöhahmot. Vain Agnes, tuo outolintu,
katsoo lukijaa kohti, mutta kunpa osaisimme lukea hänen ilmettään! Juuri tässä
on Kadonneiden tyttöjen hienous, häivyttämisessä, kaunokirjallisessa
kielenkäytössä, vetovoimaisessa asioiden pyörittelyssä, joka ikään kuin etsii
vastauksia niitä koskaan löytämättä. Illuusio on valmis. Kirjan viimeiselläkään
sivulla en tiedä, kuka oli oikeasti ja missä ja milloin. Ja kenties sillä ei
edes ole väliä. Elämä on juuri sellainen illuusio, kuin millaiseksi me sen itse
sanoitamme.
On selvää, että Kadonneet tytöt on taideromaani, jos
tällaisen lajittelun sallitte. Parhaiten se toimii, kun lukija antaa itsensä
tutista lankulla ja hipsuttelee vain. Hektisen lukijan tulee lukita
menohermonsa vähäksi aikaa visusti varastoon ja antautua Forsténin usvaan.
Romaanilla on varmaankin esikuvansa jossakin, sillä tavalla
tutulta kerronta tuntuu. En vain täysin saa kiinni, mistä teos minua muistuttaa.
Mutta kirjailijat ovat kautta aikojen lainanneet sieltä ja täältä;
kirjoittaminen on kuin kudelma elettyä ja luettua. Mikään tarina ei synny
tyhjiössä.
Pyörteisessä kerronnassa, kun toisten hahmojen ajatukset ja
repliikit uppoavat kertojan omiin ajatuksiin, on myös kuoppansa. Epäsuora
kerronta muuttaa aina mm. repliikin subjektia ja objektia. Valitettavasti parikin
kertaa tekstiin oli jäänyt selkeitä viittausvirheitä: puhujan sinä-muoto oli
jäänyt sinä-muotoon, jolloin epäsuorassa esityksessä kohde ei olekaan enää
kertoja eli Agnes itse vaan joku kolmas persoona, tekstin ulkopuolinen sinä:
Kun nousin mennäkseni takaisin sisälle
saunaan Lauman luo, koska minulle oli tullut kylmä värjötellessäni parvekkeella
vain pieni kylpypyyhe päälläni, Ellen suuteli minua ja sanoi, että sinulla
tosiaan on söpö nenä. (s. 213)
Romaanin hienon viileä kansi (Anna Makkosen käsialaa) heijastelee
sisältöä onnistuneesti. Kadonneissa tytöissä on eräänlaista sinisävyistä
viileyttä, surusta haihtuvaa kylmää ilmaa. Lopussa tulee paha mieli Agnesin
puolesta. Hahmoista hän on romaanin ainoa, jonka lähelle pääsee, mutta
epäluotettavuus viskaa sitä kylmää lukijan kasvoille. On vaikea kuvitella, että
kukaan kiintyisi näihin hahmoihin. Juuri tässä korostuu romaanin taiteellisuus
ja keinotekoisuus; se on selvästi tietoinen itsestään eikä yritäkään olla
sentimentaalinen nostalgiatrippi nuoruuteen. Kadonneet tytöt on kuin
taulu, jota katselemme etäältä mutta jonka lähelle emmekä varsinkaan sisälle aivan
pääse. Lukeminen herätti ristiriitaisia tunteita: hurmaannuin kerronnan
tyylistä, siitä usvasta juuri, mutta sen keskeltä hohkaava kylmyys sai kaihomielisen
nostalgikon minussa palelemaan.
Forsténin esikoinen lupaa hienoa jatkoa, sillä se on harkitun oloinen ja huoliteltu taideromaani.
****
Kadonneita tyttöjä on luettu myös ainakin seuraavissa blogeissa: Kirjaluotsi, Reader why did I marry him, Sivulauseita.
Kommentit
Lähetä kommentti