Rakkautta Neitsytpolulla

Philip Teir: Neitsytpolku
Suomennos: Jaana Nikula
Otava, 2020
221 sivua 
Omasta kirjahyllystä

    He olivat kertoneet lapsille helmikuussa. Se oli ollut surrealistinen kokemus. Lapset näyttivät ensin pelästyneiltä ja epätoivoisilta, mutta alkoivat sitten luetella hyviä puolia: kaksi kotia, kaksi huonetta sisustettavina, kaksi Playstationia, ja ehkä he kaikki asuisivat lähekkäin. Richard katseli heitä ja ajatteli, että tuntui kuin se olisi tapahtunut jollekulle toiselle. Heille ei ollut sattunut onnettomuutta, mikään ei uhannut heitä, hehän rakastivat toisiaan – miksi näin oli silti käynyt? (s. 125)

Olen aavistuksen kateellinen Philip Teirin kirjoittamien romaanien nimille ja kansille. Kolme viimeisintä kantta ovat yhtä graafista taiteilijajuhlaa ja nimet mahtipontisen hienostuneita, etenkin Talvisota ja Tällä tavalla maailma loppuu. Ne saivat sormet värähtämään jo ennen kuin lukija edes ehti raottaa kirjan kantta.

Aivan sinuiksi en kuitenkaan ole koskaan päässyt itse sisällön kanssa. Vaikka niiden narratiivinen rakenne on hieno ja kiinnostava, on Teirin toteutus jättänyt minut vähän viileäksi. Kerronnasta puuttuu iholle liimautuva taso, se joka saa minut pitämään romaanista vilpittömästi, liikuttaa ajatuksia ja synnyttää toisinaan myös kateuden nakertaman himon kyetä kirjoittamaan itse yhtä hyvin.

Teirin kirjoitettu maailma ei avaudu minulle Neitsytpolussakaan laajaksi ihmeiden puutarhaksi. Kaikki palaset romaanin tarinassa ovat kyllä kunnossa: Richardin ja Sonjan porvarillisen siisti avioliitto lapsineen, Ullanlinnan merta hengittävät kadut, perheen auvoinen kesäpaikka lapsuudenmaisemissa ja sitten yllättäen arjen yksitoikkoisuuden leikkaava rakkaus, joka johtaa avioeroon ja Richardin uudenlaiseen elämään eronneena aviomiehenä ja isänä. Teemoissa ei sinänsä mitään uutta, mutta en jahtaakaan lukukokemuksissani alati uusia miljöitä, jännittävän erilaisia henkilöhahmoja tai absurdin kautta selitettyjä tiloja; hyvä kertomus voi ammentaa vanhoista keittoaineksista kaikenlaisia houkuttelevia soppia.

Mutta Neitsytpolku ei ikävä kyllä lähde minun mielestäni lentoon, ei lähde oikein minnekään. Päähenkilö, nelikymppinen Richard rakastuu toiseen naiseen yhtä vimmaisesti kuin eroaa vanhasta vaimostaan: siististi, roiskuttelematta, hillitysti. Kauluspaita pysyy housunsuun sisällä, napit eivät lentele eivätkä kankaat rypisty. Eikä siinä mitään; rakkaus on tällaistakin, kun ikää on kertynyt tarpeeksi eikä kynttilää pidä enää polttaa kaikista sen kymmenistä mahdollisista päistä.

Kaunokirjallisuus tarvitsee kuitenkin verta ja vimmaa. Minulle kaunokirjallisuus tarvitsee rakkauden roiskeita ja tuskanhikeä silloinkin, kun sellaista ei näytöksessä näennäisesti katsojalle tarjolla olekaan. Kieli voi – ja sen pitää! – silti roiskua, kielen tulee välittää ainutlaatuinen tunne, että tässä ollaan nyt sellaisten juttujen äärellä, että lukijalla ei ole hajuakaan millaisten ja mitä on luvassa ja kuinka paljon kannattaa pitää toisella kädellä nojatuolista kiinni, ettei maaston rajun vaihtelun vuoksi lennä matkasta. Vähän vaaran tunnetta, bitte sehr!

Noin. Sanoin nyt tuon alta pois, jotta voin sanoa Neitsytpolusta myös, että se on kaunis romaani ja hyvin kasassa pysyvä kokonainen tarina, joka tekee varmasti lukuisat lukijat onnelliseksi. Romaani kuvaa hyvin myös uusperheen kuvioiden mahdollisia vaikeuksia, minun ja sinun lapsien ristiriitaisia maailmoja ja sitä, millaisia tunteita rikkoutuneen avioliiton ulkopuolella olevien lähimmäisten mielessä syntyy. On epäkohteliasta valita puolensa, mutta on täysin inhimillistä tehdä niin.

Neitsytpolun kerronta ei kuitenkaan tarjonnut lukemisen tunnekippuroita tahi yllätyksiä. Se on siistin sileäksi tasoiteltu romaani, jonka kipukohdat eivät maistu raudalta ja jonka dialogi etäännyttää omasta todellisuudesta – eiväthän ihmisen toisilleen noin puhu, vai puhuvatko? Teir on kertonut kirjan perustuvan osin hänen omiin kokemuksiinsa, mutta en näe lukemisen kannalta mitenkään tärkeäksi tietää romaanin autofiktiivisyysprosenttia. Tarinan totuus vavahtelee ja vavahduttaa, kun romaani ja oikea lukija kohtaavat. Totuus on aina teoksen sivuilla, totuus on kirjanulkoisesta maailmasta vapaa.

Siinä missä Kjell Westö ja Philip Teir ovat molemmat profiloituneet kotimaisessa kirjallisuudessa suomenruotsalaisen perhearjen airuiksi, ruokkii Westö heistä enemmän omaa herkkää lukunälkääni. Hyväksyn kuitenkin muitta mutkitta sen, että kirjailijoilla on lupa viihdyttää erilaisia lukijoita. Ja tämänkin tiedän: Teirin mahdollisen seuraavan romaanin aion lukea senkin, koska sen nimi ja kansi ovat kuitenkin jälleen taidetta täynnä.

Anna-Kaari Hakkarainen kirjoittaa upeassa Dioraama-romaanissaan näin: Rakkaus on Rousseaun kuvitelmaa. Toisten muistojen pohjalta rakennettua kuvitelmaa. Tiedämme siitä kaikenlaista vaikka emme koskaan kokisi sitä. Tunnemme sen kosteuden, kuumuuden ja tuoksut. Aistimme varjoissa odottavat saaliseläimet ja myrkkykäärmeet. Savage exotic.

Tätä – juuri tätä haen kielestä tai kielestä, joka kuvaa rakkautta: savage exotic. Mitä se sitten kulloinkin on, riippuu paljon kontekstista ja tarinan muista elementeistä: rakastetaanko kirjassa vastakkaista sukupuolta vai pääkalloja vai rahaa. Rakkaudesta ei ole helppo kirjoittaa romaania, mutta sellaista lukiessa alkaa äkkiä vaatia kaikenlaista.