Rakkauden dioraama

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama
Tammi, 2019
317 sivua 
Omasta kirjahyllystä

     Mies valtasi minut ensi näkemällä kokonaan. Täytti minut kuvioillaan, kaiversi kasvojensa ilmeet kaikkialle, nypläsi minut täyteen mutkikkainta pitsikuviota, kuin kirjanpainajan toukka salaisia hieroglyfejään.   

Kuinka selittää rakkaus sellaiselle, joka ei ole itse sitä koskaan kokenut? Kuinka ylipäätään selittää rakkaus? Se ei ole mitään tiettyä, se on kaikkea ja paljon enemmän, se on yhtä sinulle, toisenlaista minulle, se ei ole mitään mikä jo on ja kaikkea mitä ei voi edes kuvitella.

Myös Dioraama on kaikkea, mitä ei voi edes kuvitella. Olin siirtänyt pitkään tämän romaanin lukemista, sillä luin heti sen saatuani kolme ensimmäistä sivua ja hengästyin, iho nousi kananlihalle, minun oli äkkiä hieman hankala hengittää, kaikki täyttyi. Halusin siirtää kirjan lukemisen hetkeen, kun mikään ylimääräinen ei kiskoisi toisaalle tai odottaisi minulta koko ajan jotakin. Ehkä joululomalla, ajattelin. Niin ajattelen joka vuosi. Ehkä joululomalla viimein ehdin lukea jotakin tärkeää ja enemmän kuin muuten ehdin. Mutta koskaan en ehdi, en viime joulunakaan.

Tänä keväänä maailma mullistui. Yhtäkkiä arjesta tippuivat pois kaikki ylimääräiset ärsykkeet, taiteen kokeminen ja sinne tänne ehtiminen siirtyi syrjään. Mutta kirjat eivät kadonneet; yhtäkkiä niiden vinot pinot kotinurkissa olivat valon ja mahdollisuuksien onnellinen – eivät enää ahdistava – lähde. Oli eri tavalla aikaa lukea. Oli uudella tavalla aikaa lukea. Ja päätin, että oli aika kurkistaa dioraaman sisälle ja nähdä sen kautta toisenlaisuus.

Anna-Kaari Hakkaraisen Dioraama on kertomus Juliasta ja Karlista ja heidän 17 vuotta sitten Biologisessa museossa syttyneestä rakkaudestaan. Romaanin voi yrittää selittää tuolla yhdellä virkkeellä; enemmän on liian vähän, koska muutoin kirjasta pitäisi kertoa kaikki 300 sivua. Jos kirja onkin romaani rakkaudesta tai sittenkin siitä, kuinka rakkautta voi kuvailla, on se sellaisenaan täysin erilainen kuin mitä olet koskaan aiheesta lukenut. Jos rakkaus on dioraama, still life -kuva hetkestä, jossa rakkaus on, katsottavaksi pystytetty asetelma, voiko katsoja koskaan ymmärtää sitä täysin? Dioraama on museoitu kohtaus elämästä, mutta samalla se kätkee taakseen niin paljon kerrostumia, jotka eivät tässä asetelmassa katsojalle mitenkään voi näkyä.

Hakkaraisen romaanissa ei kenties olekaan tärkeintä ymmärtää sitä pohjasta kanteen asti. Se on taideteos, jossa on runsautta monta kerrosta, muistojen ja tieteen kerrostumia, yksityiskohtien lumoa ja äärilaidasta toiseen ulottuvaa kuvantaa, joka ei selitä mitään loppuun, kysyy enemmän kuin antaa vastauksia. Kun itse tajusin lopettaa romaanin lukemisen seuraamalla sinne tänne ripoteltuja johtolankoja, nykimällä niistä ja etsimälle niiden loppupäätä, sain kaikkein eniten. Hyppäsin vuoroin viileään, vuoroin helteiseen virtaan ja annoin kirjailijan sanojen vietellä. Ne tuoksuivat, maistuivat, polttivat, sokerikiteitä sirottui mieleen ja karvasta mantelia nousi kielen päälle. On lähes mahdotonta sanoa, millainen romaani Dioraama on, ja lukiessa ymmärtää, ettei taidetta tulekaan selittää sanoilla toiselle auki. Aivan kuin ei rakkauttakaan voi.

Romaanissa Julia palaa eräänä talvisena päivänä Turkuun muistoilla kuorrutettuun hotelliin keräämään palasia 17 vuoden takaisesta ensikohtaamisestaan ihmeellisen Karlin kanssa. Heidän tiensä ovat tuolloin eronneet, ja molemmat ovat jatkaneet suuresta rakkaudesta huolimatta elämäänsä ilman toista. Uudestaan he tapaavat kesäisessä Roomassa, missä Julia on tutkijana pitämässä eräässä seminaarissa puheenvuoroaan.  

Kun Rooma on kuuma ja helteinen, kukkien kypsiä tuoksuja täynnä, on Turku valkoisen lumen ja jäähileiden valtakunta. Tämä maisemien antonyymisyys, kolibrien sadat siiveniskut, museoiden lasivitriineihin pysäytetyt dioraamat ja maalaustaiteen mystiikka muodostavat romaanin alusrakenteen, mistä kaikki Juliasta ja Karlista kerrottu kumpuaa. Hakkarainen kertoo pala palalta näistä kahdesta rakastavaisesta Julian näkökulmasta. Julia on tärkeä. Julia on kirjan kaikki, hän on listoja laativa, arka, käsilaukkuunsa välipalakeksejä varastoiva lapseton tekoälytutkija, joka rakentaa mieleensä muistipalatseja isänsä oppien mukaan, omistautuu työlleen ja tieteelle, Juhanan puoliso. Karlinsa hän piirtää meille näätätakkisena taiteilijan kuvana, jolla on sotkuiset kiharat hiukset, parransänkeä ja sielu täynnä taidetta ja kirjoja, olkapäillään ihmeellisiä, mystisiä satueläimiä.

Kas, yritän sittenkin selittää jotakin, mitä ei voi eikä tarvitse selittää. Dioraama pitää nauttia, pureskella sitä muru muruselta, ei missään nimessä ahmia tai kuvitella, että sen voisi lukea silloin, kun pää tarvitsee eniten lomaa. Dioraama on kesä-syys-talvi-kevät-kirja, sanojen painosta notkuva helminauha, kaksisataa siiveniskua sekunnissa ja valtameren suuri simpukka, josta kuuluu ihmeellisiä ääniä. Seuraa kirjailijan punomaa helminauhaa, laskettele eteenpäin helmien pyöreyttä seuraten mutta älä mieti koko ajan, koska nauha loppuu ja millainen sen loppu on. Nauti matkasta; ymmärrys tulee omalla tavallaan.

    Mitä kohti mennä siis? Mikä on päämäärämme?
    Kuljemme kohti eloonjäämistä. Kaikki maailmassa kulkee. Onko meillä vain se? Tai edes sitä?
    Sinua ei synnytä luonnonvalinta. Sinä et kehity sen mukaisesti.
    Sinä olet alfa ja omegapiste.
    Ymmärsin kauan sitten, että elämä on eroamisen opettelua. Sen hyväksymistä, että se pitää opetella. Jokin mikä on edelleen kiinni rungossaan, on vain puoliksi tehty, kuka niin sanoi? Uusi on aina yksin. Ensimmäinen. Luominen on uuden muovaamista. Eroamista. Mikään ei voi kasvaa suurten puiden juurella. (s. 256)

En koskaan merkkaa kynällä kirjaan mitään koskettavaa, painavaa kohtaa enkä myöskään taita kirjan kulmia hiirenkorvalle tai sen puoleen kanna edes muistikirjaa mukana, johon merkitsisin tärkeät kohdat. Yritän lukea kirjan muun mielen ollessa vapaalla. Usein se kostautuu, kun haluaisi myöhemmin palata kirjassa johonkin. Dioraamasta oli kuitenkin pakko taittaa muutama kulma, joista löytyy nyt sellaisia kuvia kuin jäähilettä satava taivas, mannerlaattoina irtoava rappaus, tuoksuvat lumikukat lapasilla.