Erään Helenan elämä

Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä
Siltala, 2021
209 sivua
Omasta kirjahyllystä 

On niin paljon sellaista mitä en uskalla edes ajatella, ovia joita en osaa avata vaikka haluaisin, mutta olen silti salaa haaveillut, että minulla olisi maailmalle jotain annettavaa. Että osaisin kertoa sotkuisesta surustani, muistoista jotka ovat yhtä aikaa musertavia ja kauniita, tauoista lauseiden välissä, tummista kohoumista vuosien reunoilla. Olen haaveillut, ettei minulla olisi mitään muuta vaihtoehtoa kuin kertoa siitä kaikesta. (s. 100)

Olen taipuvainen kaipaamaan romaaneissa eniten surua ja kaihoa. Se on siksikin kummallista, koska arvioisin ettei minua yleisesti pidetä mitenkään surumielisenä tai vakavana ihmisenä. Mieleni on siitä huolimatta sisältä kovin tumma. Minusta elämä on kaikkinensa kovin hankalaa ja aiheuttaa paljon surua. Mieluiten käsittelen näitä teemoja kirjallisuuden kautta, en niinkään puhu niistä. Se lienee myös syy, miksi haluan itsekin kirjoittaa.

Tähän kaipuuseen on Helmi Kekkosen pari viimeistä romaania vastannut hyvin. Hänen näennäisen ilmava ja kevyt tyyli kirjoittaa painaa tonneja; se on niin latautunutta, että voisin itkeä, jos olisin sellainen ihminen, että itkisin kirjoista.

Juuri ilmestyneestä Tämän naisen elämästä ei puuttunut mitään, en jäänyt kaipaamaan mitään. Tuntuu melkein väkivallalta puhua romaanista, joka sellaisenaan puhuu itsensä puolesta. Ei ole minun asiani eritellä tekstiä, nostatella kohtia tai puhua kielen tenhosta. Tuntuu etten osaa tehdä oikeutta tekstille. Ikään kuin rikon jotakin, kun yritän kasata.

Romaani kertoo Helenasta, jonka äiti tekee itsemurhan Helenan ollessa viisitoista. Äiti on jo pitkään kärsinyt mielenterveysongelmista; kotona on asunut virtahepo, joka on saanut Helenan hiipimään ja välttelemään. Äidin jättämä varjo seuraa Helenaa läpi elämän ystävyyssuhteista parisuhteisiin. On kuin kaikki värit olisivat haalistuneet, Helenan elämä näyttäytyy vanhoina kellastuneita valokuvina. Helena kantaa repaleisia muistoja äidistään mukanaan kaikkialle minne hän menee. Äidin kohtalo on päänsärky, joka palaa aika ajoin särkemään. Helena pelkää aiheuttaneensa äidin kuoleman. Pelkää, että hänen olisi pitänyt estää se mitä äidille tapahtui. Ja tämä on se varjo, joka ei ota väistyäkseen.

Pidän siitä, miten keveästi Kekkosen kieli kulkee, pilkut asettuvat paikoilleen mielen rytmissä, teksti on juuri näin totta ja ihanan tunkeilevaa. Rakastun päähenkilöön heti, rakastun siihen kaipuuseen mitä hän kantaa mukanaan. Juuri tällaista tämä elämä on: alituista pakotusta, joka ajaa eteenpäin kuin etsisimme lohdutusta jostakin tulevasta. Helena tekee juuri niin, mutta mikään ei tunnu helpottavan. Hän käy terapiassa purkamassa itseään, mutta löytyykö sieltäkään vastausta? Helena kysyy: Minne minä menisin, minne minä voisin täällä mennä?

Kerronnan kursiivilla rikkovat takaumat piirtävät lapsen aikuisen Helenan maailmaan. Takaumia on vähän mutta ne ovat harkitun intensiivisiä, polttavia ydinkohtia.

    Tiedän äidin äänestä, että asiasta on turha enää puhua. Sulje silmät, tunnen äidin jälleen rentoutuvan, kuulen hänen sydämensä lyönnit korvaani vasten. (s. 106)   

Tämän naisen elämä palauttaa mieleen omasta lapsuudesta jotakin, jota ei ehkä koskaan ole ollutkaan. Mutta tunne on tosi. Se miten romaanin kieli kuvaa lapsen kaipuuta äidin lähelle, kajahtelee minussa valtavasti. Tiedän että olen itse joskus ajatellut samoin. Tiedän että oma tyttäreni ajattelee niin myös minusta, olen vaistonnut sen. Halu tavoittaa äiti on alituista ikävää, vaikka äiti olisi miten lähellä tahansa. Ja kun äiti on kuollut, siitä tulee painovoimaakin raskaampi.

Romaanin aihe kuulostaa raskaalta, mutta mikä siinä onkin, että Kekkosen tapa katsoa on täynnä pieniä reikiä, joista toivo pilkahtaa. Valokuvissa on sittenkin kirkkaampia värejä.

Kommentit

  1. Helmi Kekkosen novellikokoelma Kotiin oli niin hieno, että haluan tutustua näihin muihinkin teoksiin!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Syksyn satoa 2021

Väkivallan historia

Miksi Oneiron on ongelmallinen proosateos – vai onko?