Mistä puhumme kun puhumme ruskeista tytöistä?

Koko Hubara: Ruskeat Tytöt
Like, 2017
238 sivua
Omasta kirjahyllystä

Olen käynyt kulttuurimatkalla. Sellaisella matkalla, jota en ehkä millään muulla tavalla kuin lukemalla voisi tehdäkään.

Tuonne arvaamattomalle retkelle minut vei kirjoittaja, bloggaaja Koko Hubara (s. 1984). Hän lienee (vielä) suurelle kansalle tuntematon nimi, mutta ahkerasti bloginäyttämöä seuraavat eivät ole voineet välttyä törmäämästä blogiin nimeltä Ruskeat Tytöt. Minäkin törmäsin. En enää muista miten ja miksi. Se oli yksi niistä sattumien kerroista, kun löytää vahingossa jotakin, jota voi kuvitella aina jollain tasolla etsineensä.

En kuluta blogeja nimeksikään. Minulla meni hyvin hyvin pitkään, ennen kuin edes hyväksyin tosiasian, että blogeja voi seurata ja niitä kirjoittavat ihmiset, joilla on vilpittömästi sanottavaa ja kykyä sanoa se. Kirjailija Helmi Kekkonen kuvailee omalla kohdallaan sen tunteen näin: En ole tiennyt, että netistä saattaa löytää kirjoituksia jotka räjäyttävät pään ja sinkoavat suoraan sydämeen. Että ne on kirjoitettu varta vasten sinne. Ei kirjaksi, ei lehteen, vaan nettiin. Tiedän, olen ajastani jäljessä, mutta hetki on minulle mullistava. (Sivulauseita-blogi) Tiedän aivan, mitä kirjailija tällä tarkoittaa. Se on myös minun totuuteni.

Mutta kun luin Hubaran blogia ensimmäisen kerran, pöyristyin tuosta tavasta kirjoittaa, väittää, argumentoida ja tuntea. Että hänellä oli kaikki ne samat sanat kuin minullakin, ja hän sai muodostettua niistä sellaisia ajatuksia. En ole lähelläkään Hubaran maailmaa, enkä koskaan pääsekään, eikä minulla voi oikeasti olla aavistustakaan, mistä hän lopulta kirjoittaa. Voin vain tulkita häntä sen viitekehyksen kautta, jota olen koko elämäni elänyt. Ja se kehys on valkoinen.

Niinpä. Valkoinen. Olen aivan jotakin muuta kuin Hubara, en ainoastaan toisen sukupolven ihminen vaan ennen kaikkea olen länsimaalainen valkoinen. Koko Hubara taas mahtuu käsitteeseen ruskea tyttö.

Blogin pohjalta syntynyt Ruskeat Tytöt -tunne-esseekokoelma on kirjoituksia ruskealta tytöltä ruskeille tytöille. Kirjaa ei ole tarkoitettu minulle. Lukiessani minulla oli toisinaan tunne kuin lukisin jotakin täysin toisen omaa, melkein luvatta. Se on tekemäni kulttuurimatka. Se ymmärrys, että koko todellisuuteni, kaikki tähän asti ja tästä eteenpäin kokemani on niin valkoista, etten kertaakaan elämässäni ole joutunut kyseenalaistamaan sitä kehystä.

Ja juuri se on se painajainen, jossa suomalais–jemeniläinen Koko Hubara on oman arkensa elänyt. Hänen kirjansa on keskustelunavaus kaikille hänen kaltaisilleen suomalaistytöille, rodullistetuille naisille, jotka eivät ainoastaan joudu kohtaamaan vähättelyä ja yksityisyyttä loukkaavaa sättimistä ja käpälöintiä vaan myös rasismia sen valkoisimmassa muodossa. Koko Hubara sanoo, että hänenlaisensa ruskeat ovat tässäkin maassa esillä vain keskusteluissa, jotka liittyvät maahanmuuttoon, uskontoon tai jollakin tapaa ihonväriin mutta eivät koskaan tieteeseen tai ammattiperäiseen asiantuntemukseen. Sitä on rodullistaminen.

Hubara haastaa minut. Hän haastaa minut ymmärtämään ei ainoastaan kulttuurisen taustani vaan tietämättömyyteni ja sivistymättömyyteni rajat. Sillä tämä kirjoittaja on emotionaalinen akateemikko, jos sallimme sellaisen kylmähkön asenteellisen nimikkeen pohtivalle, peilaavalle, tuntevalle ja tiedontäydelle esseekirjoittajalle. Hubaran sanat ovat sivistyneitä, mutta sillä tavalla, että ne ovat polttaneet kirjoittajan sydämessä pitkään. Hänen retoriikkansa saa tuntemaan, että kaikki maailman ongelmat ovat ratkaistavissa, jos niitä pystyisi möyhiä kuten Hubara tekee.

Mutta Hubara ei ole ratkaisemassa rodullistettujen tyttöjen ongelmaa vaan avaamassa kirjallisen keskustelun, jota ei vielä tässä maassa ole ollut. Hänen intentionsa ei ole selittää minulle, miten maailma hänen ympärillään on toiminut, sillä Ruskeat Tytöt ovat tunne-esseitä ei-valkoisille tytöille. Valtiotieteitä opiskellut Hubara perustelee tyylilajivalintansa näin: Valitsin esseemuodon, koska se on tyylilajina samankaltainen välitila kuin Ruskea suomalainen Tyttöys. Esseissä, kuten minussa, yhdistyy hankalasti saatavilla oleva fakta ja sen tukipilareina käytetty kaunokirjallinen ilmaisu, eletty todellisuus ja vaiettu historia, vaihtoehdoton muistamattomuus ja kipu, jota ei saa koskaan kokonaan pois, vaikka kuinka löisi päätä seinään. (s. 42–43)

Ja se on siinä, minkä vuoksi Hubaran jälki vaikuttaa. Se on kaunokirjallisesti ja retorisesti erittäin taitavaa ja siitä välittyy kaikki koettu kipu, joka on kaventanut ruskean tytön tilaa olla minä. Hän on ollut liikaa ei olemassa, mitätön, ei mitään ja ilman vertaistaan esikuvaa, ja vaikka hän on kasvanut oman perheen rakkaudessa, se ei kuitenkaan ole voinut yltää lämmittämään sinne, missä kaikki vaikuttaminen tapahtuu: yhteiskunnassa.

Eräänä kohmeisena aamuna pari vuotta sitten Koko Hubarassa räjähtää, krapulaisen tuskastuneena hän sattumalta aloittaa bloginsa, kun hänen päässään pyörii vain yksi virke: Unohdatko säkin aina, että olet ruskea? Se on alkuhenkäys ruskeiden tyttöjen puheenvuorolle ja saa lyhyessä ajassa yli 20 000 jakoa sosiaalisessa mediassa. Vuonna 2017 ensimmäisen kerran Suomen kirjallisessa historiassa se henkäys painetaan kansien väliin kirjaksi.

Ennen kuin olin kirjoittaja, olin lukija, sen jälkeen kun lakkaan kirjoittamasta, olen edelleen lukija, ja haluaisin lukea jonkun muun kuin itseni kirjoittaman kirjan, joka kertoo minusta. Ensikatsomalta tämä saattaa kuulostaa kohtuuttomalta vaatimukselta, mutta se on vähintä, mitä suomalainen kaunokirjallinen kenttä voi tehdä hyväksemme. On kyse representaatiosta, itsensä näkemisestä kulttuurisissa tuotteissa, osana maailmaa oikeassa mittasuhteessa siihen ja totuudellisesti kuvattuna. (s. 90)

Hubara on minulle kuin profeetta, jota en omiin ongelmiini suoranaisesti tarvitse mutta jonka luomien sanojen olemassaolo avaa sisimmässäni tiukasti jumissa olleita ovia. Hän on yhtä paljon suomalainen kuin minä, mutta hänen Suomensa ei ole lainkaan sama kuin minun. Tämä, ja vain tämä, on se tärkein tieto, jonka tulisi saavuttaa juuri nyt tässä hullussa ajassa kaikki meidät valkoiset suomalaiset.

Toivon todella, että Hubaran ääni kantaa.

Jopa humalainen, siis sellainen ihminen, jonka aivot ovat myrkytystilassa, pystyy kutsumaan minua rasistisilla termeillä, niin syvässä rakenne on yhteiskunnassamme. Jopa sellainen ihminen, jolla ei ole kotia, jonka housut ovat tippumaisillaan jalasta, pystyy nimittelemään minua ihonväriin liittyvillä loukkauksilla siksi, että hän on kaikesta huolimatta valkoinen. Etuoikeus voi olla etäisyydeltään pienikin. (s. 180)

Kirjan luettuani tiedän, että yhdessä asiassa Koko Hubara on väärässä. Tämä kirja on kirjoitettu minullekin, halusi hän sitä tai ei. Vaikka hän katsoisi minun käyttävän valkoista etuoikeuttani väärin, minä asetan Ruskeat Tytöt sydämeni kirjahyllyyn arvopaikalle, niiden kyyneleiden ja puhtaan kunnioituksen viereen, jotka hänen kirjoittamansa ihmeelliset sanat synnyttivät minussa.

***

Istumme sohvalla, minä ja 7-vuotias tyttäreni. Luen Kokoa ja tyttäreni omaa kirjaansa. Yhtäkkiä näytän hänelle kirjaani ja kysyn, mitä hänestä kirjan nimi Ruskeat Tytöt tarkoittaa. Hän katsoo minuun ja hymyilee hieman ja sanoo, ettei tiedä. Tarkennan. Mitä hän kuvittelee, että se voisi tarkoittaa? Hän katsoo minuun epävarmasti ja tokaisee sitten lapsenkepeällä äänellään: No tyttöjä, jotka on maalattu ruskeiksi.

Hämmennyn. Hän ei mainitsekaan ihonväriä, koska hän todennäköisesti ei osaa ajatella, että tyttöjä voisi luokitella sen perusteella. Hänelle ruskeat tytöt ovat vihreitä tyttöjä, sinisiä tyttöjä, pinkkejä tyttöjä. Nyt tätä kirjoittaessani mietin, että sisältääkö tyttäreni valkoinen maailma silti sen lähtökohdan, että Ruskeat Tytöt ovat siis vaaleaihoisia, jotka on maalattu ruskeiksi. Mutta lopulta päätän, etten voi ajatella näin. En voi tuomita lastani siitä, että hän on minun lapseni – aivan kuten Koko Hubara ei voi tuomita omaansa siitä, että tämä on vaaleampi kuin hän itse.

***

Koko Hubara on lumonnut myös kirjailija Helmi Kekkosen ja kirjablogin Reader, why did I marry him?.