Jääkansi ei päästä läpi valoa

Hanna Hauru: Jääkansi

Like 2017
117 sivua
Lainattu kirjastosta

    Illalla opettaja tuli jälleen meille ja toi minulle naapurinpojan kuluneet kengät. Hän katsoi kiitosta odottaen Bettiä, joka oli niin vihainen, että tärisi eikä saanut sanoja ulos. Kun opettaja lähti, Betti otti hameen yltään ja saksi sen pieniksi paloiksi. Kun aamulla laskeuduin pankolta, penkillä lojui mekontapainen. Se oli ommeltu rumalla jäljellä, mutta se oli lämmin.

Hanna Haurun Jääkansi oli yksi viime vuoden kuudesta Finlandia-palkintoehdokkaasta. Siinä missä palkinnon napanneen Juha Hurmeen Niemi lavertelee ja seikkailee mahtipontisesti satoja sivuja pitkin poikin Suomen historiaa, on Jääkansi tiivistynyt yhden kylmäksi pohjoissuomalaiseksi mökiksi, jossa värjötellään, riistetään ja murrutaan. Romaani on muodoltaan ohut, mutta sen sisältö kätkee niin suuria asioita ja tunteita, että se tuntuu monisatasivuisen raskaalta.

Raskaus on nyt hyvä asia. Raskaus on sitä, että kirja polttaa lukiessa sormia ja pelko on koko ajan läsnä. Hanna Hauru herättää tunteet eloon pienen tytön tarinalla sotien jälkeisessä Suomessa. Isä palaa sodasta kotiin puuarkussa, ja Betti-äiti on ottanut jo uuden miehen, joka tervehtii minäkertojaa, Bettin tytärtä potkulla sääreen. Tyttö ristii isäpuolen Pahaksi. Lapsen päivät täyttyvät raatamisesta, nälästä, vihasta ja sylittömyydestä; hän on haava, joka auotaan kerta toisensa jälkeen suolaisella, polttavalla liuoksella. Sellainen lapsuus harvemmin päättyy hyvin, eikä Haurukaan päästä helpolla. Jääkansi peittää kaiken alleen, syö elämän sieltäkin, missä sitä vielä voisi olla ja lopulta viiltää viimeiset haavat tyttöön, joka kirjan lopussa on kasvanut nuoreksi.

Hanna Hauru ei kirjoita söpöjä ja mukautuvia tarinoita elämännautiskelijoille. Haurua on osuvasti verrattu toiseen pohjoisen kynäneroon Timo K. Mukkaan. Kieli on samalla tavoin raakaa ja peittelemätöntä, irvokastakin, mikä tekee Jääkannesta niin raskaan. Jään alle ei valo pääse. Ei toivo, ei edes hetkellinen usko. Jääkansi on väkivaltaa ja kaikista nurkista sisään puskevaan ilkeää viimaa.

Työvuoroni mahdollistivat mökissä käynnin ja lähdin sinne punastelemaan häpeääni. Betti haisteli minua ja tukisti. Paha tuli katsomaan, mitä tapahtuu, otti sitten minua niskasta ja veti minut tikapuita pitkin navetan ylisille. Hän painoi minut jalallaan olkiin ja jätti minut itkemään. Paha nauroi itsensä pihalle ja hymyilisi aamuun asti.

    Unohduin seuraamaan, kuinka hämähäkki keskittyi verkkoonsa. Kosketin hataraa, keskeneräistä tekelettä ja hämähäkki putosi maahan. Asetin isovarpaani elukan ylle ja painoin siltä hengen pois.
    Kunpa olisin päässyt Pahasta eroon niin helposti. (s. 75)

Haurun kieli on täsmällistä, epäröimätöntä ja siinä puhdasta. Se saa voimaa tarinan pohjoisesta miljööstä ja romaanin sisäiseen maailmaan rakentuneesta pahuudesta. Asiat eivät ole kauniita, jolloin ne täytyy kuvata täsmällisin virkkein: Pelko piti minua koko yön unessa ja mekkoni tarttui ihoon painajaisten hiestä. (s. 76) Lukijaa ei säästellä; säästiköhän kirjailija edes itseään näitä sanoja luodessaan?

Keräsin voimia ja päivetin itseäni helteisen kesän auringossa. Tein töitä ja vartaloni muuttui riuskemmaksi. Sotilailta jäänyt litium vei vauvan äänet pois ja haaroista valui taas veri. (s. 111)

Tämä kirja on vahva suositus lukijoille, jotka voivat antaa kirjailijalle anteeksi sen, että hän saattelee lukijansa routaisaan pimeyteen. Sellaiselle lukijalle kuten minä, joka nauttii kivusta, tuskasta ja mustista maisemista silloin, kun ne pysyvät kirjan sivuilla ja viiltävät vain sitä kautta sydämestä.