Kun lumi on syönyt kaiken, routa raiskaa tämän maan

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu

Gummerus, 2013 (alun perin 1964)

229 sivua

Kevät kosii talvea

Talven kuvaus on ollut minusta aina ahdistavaa, koska se useimmiten kuvataan kirjallisuudessa julmana. Lumen järkkymätön voima, kylmän ja lohduttomuuden ahdas liitto on niin romaaneissa kuin laululyriikassakin vihollinen, jota ei ihminen voi voittaa.

Aki Ollikainen osoitti juuri kolme vuotta sitten esikoisteoksellaan Nälkävuosi tätä suomalaistaiteen pelonkuvaa kovin todeksi. Hän teki sen taiten, eikä yksikään kirjan ylistys liioitellut. Nälkävuosi kylmäsi ajankuvalla, jonka sohvallaan kaukolämpöverkosta nauttiva nykyihminen voi vain etäisesti tunnistaa.

Lapin poika, väärin ymmärretty ja aikanaan aliarvostettu Timo K. Mukka kirjoitti 60-luvulla Maa on syntinen laulu -esikoisessaan tätä samaa suomalaista talvea. Viimaa, jäätymistä ja kuoleman kirvestä niin voimallisesti, etten muista vähään aikaan lukeneeni mitään kirjaa näin nopeasti. Sain kirjan sattumalta käsiini, ja halusin viimein tietää, mistä se kaikki Mukka-kohu. Lopulta suorastaan ahmin Mukan menetyksen ja surun maiseman.

Teos ei ole turhaan kuohuttanut, polemisoinut ja myöhemmin ylistystä niittänyt. Maa on syntinen laulu on ronskin eroottisesta asenteestaan huolimatta ennen kaikkea pelon, ahdasmielisyyden ja köyhyyden julma kuva 40-luvun Lapista. Se on rakkaustarina, mutta rakkautta siinä on hyvin vähän. Sellaista rakkautta, mihin me hemmotellut angloamerikkalaisella hunajalla kyllästetyt lukijat tai katsojat olemme tottuneet. Liityn mielelläni ja epäröimättä Mukkaa ylistävien joukkoon. Hänen oma, lyhyt elämäntarinansa on surullinen, viinankin vääristämä, mutta Mukan kirjallinen lahjakkuus ja Lapin murteen taianomainen taltiointi ovat kiistattomia historianhelmiä kotimaisessa kirjallisuudessa:

Hän siveli sormillaan rislan leikkauksin koristeltua keulaa, joka kaartui kauniisti jalasten mukaisena.
– Sie lähit kanssa meän äijää saattelemhaan?
– No joo… tulin ajatelheeksi, ettei se varhmaan pahitheeksi olis olla arkun kantomies niinko… laskemassa arkkua multhiin. Niinko miehenpuoli…
– Ei vain paha ole. Sittenki vielä häätyy Martan olla yhtenä, sanoi isä-Juhani.
– Se on miehen käsi aina niinko taatumpi!
– Mene tuonne pirthiin. Net antaa sulle aamukahvin sielä, sanoi isä-Juhani. – Mie vielä tässä tarkistan paikat. (s. 131–132)

Tottumaton murteen lukija tottuu ylimääräisiin h-kirjaimiin. Peter Franzéniltakin tuttu häätyy-verbi alkaa tuntua omalta. Mieli sopeutuu kieleen. Mukan kielikuvat Lapin talvesta värisyttävät: Järven jää ulvoo hurjaa huutoa keskellä yötä ja revontulissa valon värikäs vyö on löysästi laskettuna taivaan mahalle idästä länteen. Lakoontunut talon vierelle kuollut heinä makaa vielä routaista maata vasten kuin kuolemansairaana nyyhkyttäen, vavahtelevin likaisenruskein olkapäin. Kylmyys on kaikkialla, ja vuodenkierrossa kesän­ valoa tuskin huomaa.

Syntistä maata lukiessa ei jää epäselväksi, miksi Mukka ei 60-luvulla saanut osakseen gloriaa. Seksi on Siskonrannan kylän asukkaille, joista romaani kertoo, vieteistä yhtä arkinen kuin nälkä, uni tai viinanhimo. Se sekoittuu saarnaajan pauhaavaan julistukseen, eikä siltä ole turvassa kylän viattominkaan talontytär. Se on vietti, joka kuin periytyy, mutta joka lopulta on myös se kirves, jonka vuoksi suurimmat haavat hakataan. 

Siitä huolimatta lukija ei halua syyllistää ketään henkilöistä. Voisiko talvea syyttää? Tai viimaa, joka nuolee vaarat ja navetat, poraa tiensä niiden yli kylän asukkaiden sydämiin jäädyttäen kaiken inhimillisen minimiin? Talon sokeaa koiraa potkitaan ohimennen, viimeiset rahat riittävät aina viinaan ja juhannustanssit päättyvät puukkotappeluun, koska sanoja ei enää ole.

Kesä on uuden aikaa ja lyhyen helpotuksen. Elokuussa syntyy viimein lapsi, jonka tulemisen odottamiseen koko tarina ja sen henkilöt kietoutuvat. Martta – rakkaustarinan toinen osapuoli – synnyttää aviottoman lapsensa. Mutta kesäkin kehtaa olla Lapissa ankara. Mukan yhtä aikaa herkkä ja voimakas kynä kirjoittaa näin:

Lämpimän mutta sateettoman kesän ilma väreili tuoksunkylläisenä pihojen ja niittysarkojen yllä. Heinä ei kasunnut tänä vuonna, kuivuus kuoleennutti sen kituliaaksi varreksi, joka vedenpuutteesta kärsien kohosi lyhyenä laihoilla heinämailla. Vain suolaroska oli saroilla kukoistuksessaan. Sen päissä punaiset rakeet liikehtivät silmää ahdistaen. Mäkelän navetantakaiset sarat kasvoivat hyvin lyhyttä ja kituliasta heinää. (s. 197)

En tiedä, onko tuo perinteistä Suomi-kuvaa hellivää fraasia koko kirja, mutta kun katsoo Mukan tuotannollisesti intensiivistä (yhdeksän teosta kuudessa vuodessa) mutta lyhyttä uraa ja sisällöllisesti rankkaa, liian aikaisin päättynyttä elämää, tulee pakostakin mieleen ajatus: joidenkin kipu on niin suuri, ettei sitä saa mahtumaan edes kirjojen sivuille. 60-luvun Suomi, joka poukkoili sodanjälkeisessä teollistumisessa ja muuttoliikeaallossa, ei ollut valmis vastaanottamaan tätä kipua 19-vuotiaalta pojalta. Käpyjä oli selän alla vähän kaikkialla.

Suosittelen Mukkaa jokaiselle vähänkin karumpaa tarinaa kestävälle – tai oikeastaan kaikille kotimaisen kirjallisuuden ystäville. Ehkei parasta lukemistoa marraskuun synkillä keleillä tai pakkasten kiristyessä taas kasvoille merituuli kaverinaan. Mutta kesällä, kun lämpö kutsuu ja on aikaa surra toisten suruja, osta Mukkasi pokkarina, mene valoon ja anna itsesi syntien vietäväksi. Tarina on poikkeuksellisen hieno ja ansaitsee tulla luetuksi.