Tekstit

Uusin teksti

Genreseikkailu II: Miestä näkyvissä

Kuva
Marja Kangas: Miestä näkyvissä
WSOY, 2020
351 sivua 
Lainattu kirjastosta
Sen jälkeen minä itken. Itken eteisessä. Sitten olohuoneen viskinkatkuisella sohvalla, itken kylpyhuoneessa peilin edessä, itken keittiön pöytätason äärellä. Minua itkettää hammasmuki ja pirstaleinen astiasto, vaikka en koskaan olisi voinut kuvitella, että valkoiset lautaset saattaisivat aiheuttaa tunnekuohuja. Keittiön vetolaatikot itkettävät minua, ja se, että Jalo on availlut niitä käsillään, samoilla kämmenillä, joihin olen joskus pujottanut oman kämmeneni. (s. 111)  
Kun romaanin takakannessa lukee Häpeilemättömän viihdyttävä ja ilahduttavan itseironinen romaani rakkaudesta ja erosta ja kannessa komeilevat maalatut Marilyn-huulet, koen astuvani epäilyttävälle maaperälle, jossa en yleensä viihdy. Mutta tänä kesänä on näköjään vuorossa genreseikkailua, ja toisekseen myös kirja, joka voittaa suuren kustantamon kirjoituskilpailun, ansaitsee tulla luetuksi.
Marja KankaanMiestä näkyvissä on romaani nelikymppisen naisen…

Kirje papputille

Kuva
Otto Gabrielsson: Rikkaruoho
Suomennos: Laura Kulmala
S&S, 2020
227 sivua 
Lainattu kirjastosta

Yksi tämän vuoden raskaimmista, melkein kotimaisista kirjoista lienee Otto GabrielssoninRikkaruoho – Viimeinen kirje isälle. Kirja voi olla teemoiltaan raskas, sisältää asioita, joista ei välttämättä ole valmis kuulemaan. Raaka väkivalta ja lapseen kohdistuva hyväksikäyttö pitävät ainakin minut loitolla, mutta alakuloisia, surkeita ja epäoikeudenmukaisiakin tarinoita rakastan. Mitään auringonkultaista onnea tai kevyttä parisuhdeanalyysiä en jaksa lukea. Raskaat kirjat ovat hyviä, koska ne avaavat näkymiä ihmisyyden ja inhimillisyyden syvemmälle puolelle, sinne minne on vaikea mutta mielestäni välttämätöntä katsoa.
Rikkaruoho on raskas romaani mutta sitä hieman eri syistä. Otto Gabrielsson on Jörn Donnerin avioliiton ulkopuolella Ruotsissa syntynyt poika (1981), toinen kulttuurimiehen lapsista, jotka ovat joutuneet elämään ilman isäänsä. Tämä romaani on Gabrielssonin avoin hyvästijättö isälle,…

Genreseikkailu I: Ihana tyttö

Kuva
Elina Kilkku: Ihana tyttö
Bazar, 2020
285 sivua 
Lainattu kirjastosta
Tänä kesänä olen tehnyt jotakin poikkeuksellista ja lukenut jo parikin romaania, jotka eivät kuulu normaaliin lukumieltymykseeni. En lue nuorille suunnattuja kirjoja enkä ns. chick litiä, naisille tarkoitettuja miehenmetsästysromaaneja (enkä sen puoleen lue dekkareitakaan). En osaa aivan sanoa mikseivät nämä genret kiinnosta; ehkä pelkään niiden olevan kielellisesti köykäisiä tai käsittelevän aiheita, joista en enää ole tai koskaan ole ollut kiinnostunut. Chick litin lukeminen varsinkin tuottaa minulle ajatuksellista ihottumaa. Rakkaus teemana ei sinänsä ole ongelmallista, mutta kun se on kaikki tai paksuin kerros, jota romaanissa käsitellään, en vain halua nähdä vaivaa. En ole romantikko, en kaipaa vaaleanpunaisia sävyjä vaan tummia vesiä, joissa uiminen on vähän kitkerää.
Jostakin syystä laitoin kuitenkin keväällä kirjastovaraukseen Elina KilkunIhanan tytön. Taisin lukea siitä kehuvia sanoja. En oikeastaan ollut edes y…

Rakkauden dioraama

Kuva
Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama
Tammi, 2019
317 sivua 
Omasta kirjahyllystä
Mies valtasi minut ensi näkemällä kokonaan. Täytti minut kuvioillaan, kaiversi kasvojensa ilmeet kaikkialle, nypläsi minut täyteen mutkikkainta pitsikuviota, kuin kirjanpainajan toukka salaisia hieroglyfejään.
Kuinka selittää rakkaus sellaiselle, joka ei ole itse sitä koskaan kokenut? Kuinka ylipäätään selittää rakkaus? Se ei ole mitään tiettyä, se on kaikkea ja paljon enemmän, se on yhtä sinulle, toisenlaista minulle, se ei ole mitään mikä jo on ja kaikkea mitä ei voi edes kuvitella.
Myös Dioraama on kaikkea, mitä ei voi edes kuvitella. Olin siirtänyt pitkään tämän romaanin lukemista, sillä luin heti sen saatuani kolme ensimmäistä sivua ja hengästyin, iho nousi kananlihalle, minun oli äkkiä hieman hankala hengittää, kaikki täyttyi. Halusin siirtää kirjan lukemisen hetkeen, kun mikään ylimääräinen ei kiskoisi toisaalle tai odottaisi minulta koko ajan jotakin. Ehkä joululomalla, ajattelin. Niin ajattelen joka vuosi…

Rakkautta Neitsytpolulla

Kuva
Philip Teir: Neitsytpolku
Suomennos: Jaana Nikula
Otava, 2020
221 sivua 
Omasta kirjahyllystä

He olivat kertoneet lapsille helmikuussa. Se oli ollut surrealistinen kokemus. Lapset näyttivät ensin pelästyneiltä ja epätoivoisilta, mutta alkoivat sitten luetella hyviä puolia: kaksi kotia, kaksi huonetta sisustettavina, kaksi Playstationia, ja ehkä he kaikki asuisivat lähekkäin. Richard katseli heitä ja ajatteli, että tuntui kuin se olisi tapahtunut jollekulle toiselle. Heille ei ollut sattunut onnettomuutta, mikään ei uhannut heitä, hehän rakastivat toisiaan – miksi näin oli silti käynyt? (s. 125)
Olen aavistuksen kateellinen Philip Teirin kirjoittamien romaanien nimille ja kansille. Kolme viimeisintä kantta ovat yhtä graafista taiteilijajuhlaa ja nimet mahtipontisen hienostuneita, etenkin Talvisota ja Tällä tavalla maailma loppuu. Ne saivat sormet värähtämään jo ennen kuin lukija edes ehti raottaa kirjan kantta.
Aivan sinuiksi en kuitenkaan ole koskaan päässyt itse sisällön kanssa. Vaikka niid…

Prinsessoista, mediahuorista ja monarkiasta

Kuva
Anu Kaaja: Katie-Kate
Teos 2020
257 sivua 
Lainattu kirjastosta
Blogin päivityksessä on ollut nyt pidempi tauko omaa arkeani valtavasti heilahduttaneen maailmanlaajuisen k-kriisin takia. Kaikki kirjoittaminen on menettänyt merkityksenä; olen jotenkin sanallisesti lamaantunut samalla, kun tilaani kulkea ja käyttää arkeani on kutistettu. En ole ilmeisesti yksin tämän hitaantumisen kanssa, mutta yritän nyt vähitellen löytää aikaa ja motivaatiota blogiinkin. Lukeminen ei onneksi ole kutistunut vaan lukemattomien kirjojen pinot jaksavat ilahduttaa minua joka päivä yhtä paljon. Mitä kaikkea onkin vielä edessä! 
Aloitan kriisin jälkeisen bloggaamisen tällä jo maaliskuun alussa luetulla ihmekirjalla. Solmikaa huivit ja siveytenne kiinni; nyt mennään! 
En seuraa aktiivisesti saarivaltion ja monarkian tapahtumia, enkä aina jaksa muistaa kellä brittikuninkaallisista on lapsia ja kuinka monta. Toki perheen aikuiset aktiivijäsenet tiedän ja tunnistan, mutta noin muuten heidän elämänsä kiemurat eivät ole…

Mihin täällä voi mennä?

Kuva
Marko Järvikallas: Mihin täällä voi mennä
Siltala, 2020
205 sivua
Lainattu kirjastosta
Viime viikolla löin pikkusiskoa.
    On kaduttanut se tosi paljon.
    Se liittyy Lankomieheen.
    Lankomies on pelottava. En ennen ajatellut että se on pelottava, ajattelin että se on hauska kun se on vähän kummallinen mutta sitten tapahtui tämä.
Ensimmäisenä kiinnitin huomiota kirjan nimeen, joka yhtä aikaa kysyy eikä kysy kenties minulta tai maailmalta: Mihin täällä voi mennä. Noin, ilman kysymysmerkkiä, koska se ei ole kysymys vaan huuto ihmisiltä, jotka seisovat reunalla tai sivussa tai ovat kuten Pirkko Saisio kirjan takakannessa sanoo: laumastaan eksyneitä. Teoksen kansikuva ankeus on kaunis ja tekee kunniaa sisällölle.
Teatterin puolella uraansa tehnyt Marko Järvikallas (syntynyt hienona vuonna 1970!) avaa prosaistisen uransa varsin sykähdyttävällä tavalla. Novellikokoelma kerää kasaan joukon ihmisiä, jotka harhailevat pienessä elämässään, ovat kadottaneet suunnan, rakkauden ja kaiken sellai…