Tekstit

Uusin teksti

Mitä männyt näkevät?

Kuva
Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät
Atena, 2020
245 sivua 
Lainattu kirjastosta Maaperä on liian väkevä. Maria tuntee jalkojensa alla luut, joiden ympärille on kutoutunut ihmiselämiä, hänenkin perheensä tarina. Sammaleessa erottuvien suorakaiteenmuotoisten painaumien reunalla on seissyt polvillaan ja alusvaatteisillaan Nina marraskuun kosteudessa ja hätkähtänyt jokaista laukaista, tärissyt ja pelännyt hetkeä, joka tuo pimeyden. Jossakin lähellä on ollut Grigori, polvet syvällä märässä sammaleessa, hengittänyt verensekaista tihkusadetta ja janonnut omaa laukaustaan.
    Metsä on yhtä aikaa kauhea ja kestämättömän kaunis.
    Mikä tämä on – helvetti vai taivas? (s. 232 - 233)Pietarilaissyntyisen Anna Soudakovan esikoisteos Mitä männyt näkeväton yksi syksyn pysäyttävämmistä kotimaisista romaaneista. Soudakovan omien isovanhempien Neuvostovallan aikaisiin kokemuksiin perustuva tarina herättää kysymyksiä ja kyyneleet. Harvoin enää liikutun lukemisestani niin, että kirja on pakko siirtää hetke…

Oodi lahtelaisuudelle

Kuva
Pasi Pekkola: Kaikki isäni naiset
Otava, 2020
303 sivua
Omasta kirjahyllystä Lahtelaiskirjailijoilla on tästä lähtien lukukeskuksessani erityinen paikka. Siinä prameimmalla paikalla, huoneen keskellä hartaasti valaistussa, tummasta tiikistä valmistetussa kirjahyllyssä. Tämä on mahdollisten blogini seuraajien hyvä tietää, koska tuolle hyllylle päätyvät teokset saavat myös täysin subjektiivisesti värittyneen erityiskohtelun. Koska Lahti. Lapsuuteni Kirkkopuiston kärpässienikiippari, Veskun rakentamaton rataranta ja Namusedän karkkikauppa vielä silloin, kun maailma oli setien likaisista tarinoista viaton.Lahtelaisen Pasi Pekkolan uusin romaani Kaikki isäni naiset (jo toisen kerran kirjoitan tähän kohtaan ikonisen kirjan ohjaamana Kaikki isäni hotellit) on erittäin hyvä lahtelaisromaani, ehkä Pekkolan paras, vaikken toisinkoista Lohikäärmeen värit ole itse asiassa edes lukenut. Pikkuhiljaa näyttää kuulkaa siltä, että Pekkola on kypsynyt meheväksi kuin Westö-rypäleet, joista minulle puristetaa…

Tuhkaa Lapin sodan jälkeen

Kuva
Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa
Otava, 2020
298 sivua 
Omasta kirjahyllystä
Olavi poltteli sätkää ja katseli aurinkoa ja mietti elämää. Kuolemaa. Ennen sotaa Olavi ei ollut ikinä ennen tajunnut, kuinka monta tapaa oli kuolla. Sotaa ennen kuolema oli ollut jokseenkin yksinkertaista ja helppoa. Arkipäiväistä. Kuka vaan saattoi kuolla, milloin vain. Oli ollut elämä ja sitten kuolema. Mutta leireillä. Siellä oli vaikea erottaa niitä kahta toisistaan. Henki tuntui lähtevän vasta, kun viimeinenkin toivo oli mennyt. Kuoleman ja elämän välillä oli pitkänkirjava tie, jota sävyttivät pelko ja kipu. Toivo oli se kaikkein viimeinen asia, johon ihminen tukeutui. (s. 234)On vuosi 1950, ja Olavi Heiskanen, Lapin sodassa saksalaisten vankileirillä työskennellyt mies katsoo taakseen. Siellä on asioita, jotka eivät kestä päivänvaloa, asioita joiden olisi pitänyt pysyä piilossa, mutta Enontekiön maisemiin on saapunut etelästä liian utelias toimittaja Inkeri Lindqvist, jonka tehtävä on kirjoittaa jut…

Vuoden upein käännösromaani?

Kuva
Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua
Suomennos: Karoliina Timonen
Atena, 2020
207 sivua
Lainattu kirjastosta Kirjoitin elokuun alussa Emilien Pinen esseemäistä, omakohtaisiin kokemuksiin perustuvaa romaania lopetellessani Instaan näin:Parasta kirjallisuutta vähään aikaan. Tosi, suora, samaistuttava, vieraannuttava, kipeä, tunnoton ja kiehtova yhtä aikaa. Tyylikkäästi kirjoitettu, itseään tonkiva. Ei hämmennä mutta saa ymmärtämään. Olen edelleen samaa mieltä. Tästä on vaikea puhua ei ole kirja, josta on vaikea puhua, mutta ei siitä tarvitse puhua. Tarvitsee vain sanoa, että lukekaa hyvät ihmiset itse. Lukekaa kaikki te, jotka rakastatte esseekirjallisuutta tai romaaneja, rehellisyyttä, hyviä lauseita, hyviä suomennoksia hyvistä lauseista. Emilie Pine kolahtaa. On kolahtanut jo monille. Karoliina Timosen suomennos on moitteeton. Se ei ole vähän se.Esseemäisyys ei ole aivan sitä mihin kenties on totuttu, eikä Pinen teos välttämättä olekaan esseekirjallisuutta. Se häilyy esseen ja autofiktion ge…

Riemastuttava kirjoittamisen opas

Kuva
Anneli Kanto: Kirjoittamassa
Reuna, 2020
199 sivua
Lainattu kirjastosta
Joskus kun luova kirjoittaminen tuntuu enemmän ahdistavalta suorittamiselta kuin vapauttavalta harrastukselta, jolla on myös jokin päämäärä, lääke siihen tukokseen voi olla hyvä kirjoittamisen opas. Itse kaipaan kotimaisia tietokirjoja aiheesta, koska niiden lähestymistapa sekä kirjalliset viittaukset osuvat omaa kirjoittamista lähemmäksi kuin vaikkapa amerikkalaisten tietäjien.Anneli Kannon tänä vuonna ilmestynyt Kirjoittamassa on varsinainen tsemppi- ja täsmälääke, jota suosittelen aivan kaikille kirjoittamisen parissa tuskaileville. Se on hyvin rakennettu, hyvin kirjoitettu ja kaiken kukkuraksi mukavasti hauska. Luin sen hirmu nopeasti, koska ihastuin Kannon läsnäolevaan, ajanhenkiseen tapaa tarkastella kirjoittamista. Lisäksi ripaus hauskuutta ja sarkasmia ei ole koskaan pahaksi. Miksi taivaan tähden yhä elää se klisee, että kirjailija kirjoittaa öisin, punaviinilasi työpöydällään? Kumoan sen mitä jyrkimmin – siis…

Kolmen kesän mittainen romaani

Kuva
Jyri Vartiainen: Kolme kesää
Teos 2020
103 sivua 
Lainattu kirjastosta

Joskus pojasta vaikuttaa rannalta siltä niin kuin maisema kutistuisi horisonttiin. Pienimmät saarista näyttävät siltä niin kuin ne voisivat upota tai kadota jonnekin, mikäli niitä ei pidä silmällä. (s. 91)
Ensin heitä on kolme. Sanna, Terhi ja kertojapoika. On kesä ja loputtomasti aikaa vetelehtiä tehdaskaupungissa, varastaa karkkeja marketista, pelata rahapelejä tyhjistä pulloista saaduilla kolikoilla ja katsella toimiinsa kulkevia muita ihmisiä. On aikaa olla lapsi, koti on jossakin tuolla taustalla, mutta siitä ei puhuta, se unohtuu ja unohdetaan kun tärkeää on ainoastaan päästä pois ja kuluttaa kesän verkkaiset päivät loppuun.Ensimmäinen kesä kolmesta on vielä sellainen. Kolmikko on yhdessä mutta jokin alkaa rakoilla. Asiat muuttuvat hiljalleen. Poika ei tiedä mitä se on, hänellä ei ole sanoja sellaiseen. Haaskattu aika on täynnä maisemien katsomista eikä maisemissa koskaan tunnu satavan. On haikeaa, vaikkei sitä sa…

Sitten luin rakkausromaanin

Kuva
Laura Manninen: Sitten tapasin pehmeän miehen
Otava 2020
235 sivua
Lainattu kirjastosta
Julistus: Jos kirjailija Laura Manninen kirjoittaa chick lit -kirjallisuutta, hän on ainoa kirjailija, jolta kyseistä genreä aion lukea jatkossakin.Laura Mannisen esikoinen Kaikki anteeksi (WSOY) vuodelta 2018 oli mielenkiintoinen kertomus parisuhteesta narsistisen puolison tuhoavassa vallassa. Pidin tuolloin heti Mannisen tyylistä, joka on yhtäältä helppolukuista, toisaalta painavaa ja merkittävää. Mannista on helppo suositella myös heille, jotka ehkä lukevat vähemmän eivätkä välitä kokeellisemmasta tai monitahoisesta kaunokirjallisuudesta. Silti suositeltua tulee laatua.Sitten tapasin pehmeän miehen -romaanin nimi ei johda harhaan – eräänlainen rakkausromaani on kyseessä. Mutta sellaisestakin voi kuoria ala-arvoisen lässytyksen ja höttöisen, järkähtäneen perusparisuhdeasettelun pois. Vaikka Manninenkin puhuu miehistä ja naisista, miten riemastuttavaa on lukea kieltä, joka nojaa koomisuuteen verrattai…