Tekstit

Uusin teksti

Ruotsin akatemian ne toiset kasvot

Kuva
Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen – Ruotsin akatemian romahdus
Suomennos: Elina Lustig
Otava, 2019
267 sivua 
Lainattu kirjastosta
Matilda Gustavsson on nuori toimittaja Dagens Nyheterissä. Hieman sattumalta hän alkaa perehtyä Ruotsin kulttuurieliitin toimiin Amerikoista levinneen näyttelijämaailman #metoo-kampanjan myötä. Gustavsson kiinnostuu Ruotsin akatemian ja etenkin kirjallisen kulttuurielämän keskuudessa suurta suosiota ja intressiä nauttivan Forum-taideyhteisön ja -klubin, Klubbenin toimista.
Pikkuhiljaa toimittaja ymmärtää ajautuvansa keskelle outoa, vuosikausia kestänyttä salamyhkäistä auraa, joka leijuu ruotsalaistuneen ranskalaispersoonan Jean-Claude Arnault’n ympärillä. Arnault piirtyy narsistisena hyväksikäyttäjänä, jonka sormet eivät tahdo pysyä omissa taskuissa. Gustavsson ryhtyy kirjoittamaan juttua, jonka on tarkoitus ilmestyä Dagens Nyheterissä tutkivan journalismin artikkelina. Tarkoitus on myös haastatella artikkeliin itse Jean-Claude Arnault’ta, mutta tämä kiel…

Ei enää Eddy

Kuva
Édouard Louis: Ei enää Eddy
Suomennos: Lotta Toivanen
Tammi, 2019
184 sivua
Lainattu kirjastosta

Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa. En tarkoita, etten olisi niinä vuosina koskaan kokenut onnea ja riemua. Kärsimys nyt vain on totalitaarista: se tuhoaa kaiken mikä ei sovi sen järjestelmään. (s. 11)
Me emme olleet kaikkein köyhimpiä. Äiti ja muut halveksivat naapureitamme, joilla oli vielä vähemmän rahaa ja huonosti hoidettu, likainen koti. Koska he eivät tehneet töitä, he kuuluivat asukkaisiin, joita sanottiin pummeiksi, niiksi jotka elää tuilla ja vaan syljeskelee kattoon. (s. 77)
Ultimaattinen köyhyys modernin ajan Euroopassa on puutetta niin rahasta ja aineellisesta hyvinvoinnista kuin henkisestä pääomasta, tulevaisuudenvisioista ja rakkaudesta, joiden avulla vaikeimmistakin oloista on mahdollisuus ponnistaa parempaan. Ehkä näistä tärkein on rakkaus. Vanhemmat, jotka rosoisista lähtökohdistaan huolimatta rakastavat lapsiaan pyyteettömästi, pystyvät luomaan köyhyydessä…

Paperilla toinen – tunnustuksia erään naisen muotokuvan äärellä

Kuva
Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen
Kosmos 2020
187 sivua
Arvostelukappale

Tätä arviota olen kirjoittanut poikkeuksellisen pitkään, koko ajan kirjaa lukiessani. Nuoren naisen kaunokirjallista esikoisteosta, jolle kirjoitettiin kustannussopimus kolmen liuskan perusteella.
Aloitan ja luen. Tunnustelen sanoja, otan ne vastaan, mutta melko pian ne alkavat hiertää jotakin minussa, menevät voimalla ohi. En saa otetta, sellaista otetta, joka auttaisi minua näkemään tekstin tekstinä, taiteen kaunokirjallisena lajina, vaan otteeni alkaa peilautua siihen, millainen minä olen, millainen minun elämäni on ollut. Miten minä olen elänyt, miten elän nyt. Miten minä olen rakastanut. En ole enää nuori. Minusta ei hyvällä tahdollakaan voi ikävuosieni perusteella sanoa niin. Täytän tänä vuonna 50. Luku tuntuu valtavalta, kuin vuorelta, joka kätkee sisälleen järkyttävän määrän kaikenlaista massaa.
Paperilla toinen on kirja erään naisen elämästä, ei fiktiota vaan tunnustus. Nainen on minua kuutisentoista vuot…

Sydänlukemista ja muita elimiä

Kuva
Malin Kivelä: Sydän
Suomennos: Laura Jänisniemi
Teos & Förlaget 2019
155 sivua 
Lainattu kirjastosta

Luen kirjaa, jota en osaa myöhemmin selittää toiselle lukijalle. Kirjaa, jota ei missään nimessä voi arvioida tarkasti sanoin, varsinkaan adjektiivein. Kuvailen ontuvasti, mitä lukiessa tapahtui, kuvailen sitä, miten fyysinen kokemus lukeminen oli.
Mutta kirjan kulkua on vaikea selittää, en osaa hahmotella sen narratologiaa. Juuri siinä kirjassa ne eivät olekaan tärkeintä, niillä ei oikeastaan ole mitään arvoa.
Arvoa on ainoastaan lukemisen herättämällä tunteella, mullistuksella. Aivan liian harvoin – onneksi – lukeminen on minulle fyysinen kokemus. Se miten nautin sanoista tapahtuu kuitenkin jossakin muussa osassa ruumista kuin keskivartalossa, käsissä tai jaloissa. Mutta kun luin Malin KivelänSydämen, lukeminen alkoi heti ensimmäisiltä sivuilta tuntua raakana sykkeenä jossakin vatsan ja sydämen välissä, jumputtavana bassona siellä missä tavallisesti on jos ei nyt seesteistä niin ainaki…

Uinuvia muistoja

Kuva
Patrick Modiano: Uinuvia muistoja
Suomennos: Lotta Toivanen
WSOY 2019
117 sivua 
Lainattu kirjastosta

Hiljaiset miehet kirjoittavat hiljaisia kirjoja, joista ei voi huutaa suureen ääneen. Hiljaiset miehet istuvat hämärissä huoneissa, joita hallitsevat paperien valkeat pinot, kirjoittavan koneen takkuava nakutus, lukemattomien kirjojen rivit ja vaaleat korkeat seinät, jotka on katkaistu yhdeltä sivulta mustin, takorautaisin parvekeovin. Ranskalaisin parvekeovin. Ne antavat harvasti liikennöidylle kadulle, jota pitkin kiirehtii silloin tällöin yksittäinen auto. Hiljaisten miesten kirjoituskammion ulkopuolella ei koskaan porota aurinko, joskus sataa, toisinaan tuulee rauhaisasti, aurinko ei ulotu suoraan hiljaisen miehen hämärään vaan ohittaa talon varovasti, jottei häiritsisi koneen nakutusta, hiljaisen miehen korkeita ajatuksia.
Tällaisena näen ranskalaiskirjailija Patrick Modianon. Hänellä on päällään musta pooloneule, kun hän syksyisinä aamuina istahtaa koneensa ääreen luomaan usvaisia lau…

Yöllisen iltavahtimestarin lumoavia asetelmia

Kuva
Matias Riikonen: Iltavahtimestarin kierrokset
Teos, 2019
130 sivua 
Lainattu kirjastosta

Syksyn kaunein pieni kirja on nyt luettu. Se on Matias Riikosen omaelämäkerrallisen teosparin ensimmäinen osa Iltavahtimestarin kierrokset. Kirja, joka ei turhia hienostele, paukuttele henkseleitään mutta jonka sisältö on sitäkin prameampi. Se on syvää hyvää kieltä, kuun valossa paistattelevia koskettavia lauseita, maisemia Engelin kaupungista. Ja yön ihmisiä, sellaisia kuten tuntemattomat ihmiset ohi mentäessä toisinaan tuppaavat olemaan. Se on lyhyitä hetkiä, tuokiokuvia ja ajatusten näennäisen huoletonta virtaa. Haikeaa ja lempeää kuin kellastunut vanha valokuva, jonka löydämme yllättäen lipaston pohjalta.
Riikosen katse kohti öistä Helsinkiä on kaiho. Minäkertoja on koulun iltavahtimestari, joka käy katuja Töölöstä Kaivopuistoon, kun työvuoro koululla on päättynyt. Etapille on ripoteltu yöllisiä kohtaamisia, kuin tummaan sarjakuvaan piirrettyjä hahmoja. Toisinaan syntyy yhteys ja kertoja saa juttu…

Kun Suomi putos puusta

Kuva
Suvi Vaarla: Westend
WSOY 2019
334 sivua
Lainattu kirjastosta

Isällä ei ollut turvaverkkoa, joka olisi ottanut hänet vastaan, ei kuuluisaa sukua, ei hyvä veli -kerhoa, tai jos muutama bisnesveli oli ollutkin, laman pyyhkäistessä Suomen yli heille oli käynyt samalla tavalla kuin isälle: huonosti.
    Rahalla isä oli kurottanut toisia kohti.
    Ja kun rahaa ei enää ollut, ei ollut sen luomaa taikapiiriäkään. (s. 200)
Hyvän romaanin määritelmässä törmää aina siihen, ettei ole olemassa mitään absoluuttista hyvää. Hyvä ei määrittele muuten kuin, että on huonon vastakohta. Hyvä romaani on kuitenkin kehu, vaikka se jättää myös paljon sanomatta: onko tarina hyvä, kieli vai rakenne vai syntyykö hyvyys siitä, että puhutaan aiheesta, josta tulisi puhua? Se on määritelmänä niin pliisu, että melkein jo loukkaa taideteosta.
Olla perushyvä romaani ei ole kuitenkaan helppoa eikä itsestäänselvyys. Hyvää romaania voi huoletta suositella lukusuosituksia kaipaaville, erilaisille lukijoille. Minulle hyvän roma…