maanantai 19. syyskuuta 2016

Syyssointuja elämästä

Helmi Kekkonen: Vieraat
Siltala 2016
195 sivua
Lainattu kirjastosta


Joskus olen kuullut sellaisen tuhahduksen, että kotimainen (nyky)kirjallisuus on siitä epämiellyttävää, kun siinä viilletään koko ajan ranteita auki ja kaikki on niin masentavaa. Että siksi kotimaista ei jaksa lukea. Mutta hei: mehän olemme melankolian luvattu maa! Lukisitko sinä kirjan, jossa kukaan hahmoista ei ole oikeastaan onnellinen eikä kellekään käy kovin hyvin? Lukisitko, jos sinulle luvattaisiin, että kirjassa asuu haikean myötämielinen syys?

Radio Helsingin viimeviikkoisessa Suuressa hesalaisessa kirjakerhossa toimittaja Tatu Torikka kertoi kirjailija Helmi Kekkosen tuotannon kulkevan Virginia Woolfin, Michael Cunninghamin ja myös Raija Siekkisen jalanjäljillä. Ei matkien heidän tyyliään vaan avautuvan samalla tavalla hitaasti verkkaan ja jättäen oikeutettuja aukkoja tarinaan. En itse ole koskaan tunnustautunut Woolf- tai Cunningham-faniksi mutta luettuani nyt Kekkosta voisin viimeinkin uskaltaa myös näiden suurnimien kimppuun.

Raija Siekkisen yhteyden Kekkosen uutuuteen Vieraat kyllä allekirjoitan, semminkin kun kirjailija vieläpä lainaa Siekkistä romaanin alussa. Jotakin samaa heidän tyylissään todella on. Muistan kuinka ensimmäisen novellin Siekkiseltä luettuani hämmennyin hänen tavastaan piilottaa suuri voimia lauseiden taakse, alle ja väliin. Aina oli jotakin enemmän kuin mitä silmä luki. Tätä samaa, ehkä se voisi olla jopa miellyttävää uhkaa, löytyy Helmi Kekkosen hienon jännitteisestä Vieraat-romaanista.

Nuorehko, lapsesta haaveileva Senja järjestää eräänä helteisenä loppukesän iltana ystävilleen ja läheisilleen illalliset. Hän lähettää miehensä Laurin ostamaan lisää ruusuja ennen kuin vieraat saapuvat. Illalliset eivät kuitenkaan koskaan pääse alkuun, sillä jotakin tapahtuu. Väliin tulee kutsuttujen henkilöiden menneisyys ja kaikki se raskas, mikä on heistä tehnyt sen mitä he nyt ovat. Näin alkukohtaus on kuin vain välähdys Senjan ja Laurin asuntoon, jonka saatamme nähdä raolleen jääneestä ovesta rappukäytävässä seisoessamme. Meille annetaan tämä alku, mutta ei loppua. Yksi ilta kääntyy kohti jotakin, josta alkaa jokin toinen, uusi alku. Kekkonen lainaa Siekkiseltä näin: Elämä, niin täynnään pieniä alkuja ja loppuja, ja isompiakin alkuja ja loppuja, että joskus oli mahdoton sanoa, mikä alku kuului mihinkin loppuun.

Mietin tovin, mikä minua Kekkosen Vieraissa viehätti. Mikä aivan tarkalleen. Lähenin henkilöhahmoja, pidin heistä jokaisesta, niistä ärsyttävistäkin, jollakin tapaa niistäkin. Yksi nousi ylitse muiden, tai ehkä kaksi. Mutta mikä oli se taso, joka puhui juuri minulle tässä kirjassa? Kun sitten yhtenä iltana katsoin ikkunasta ulos hämärtyvään syksyyn, ymmärsin tämän:

Vieraat on haikea kuin syyspäivä; sen kellastuneet lehdet putoilevat pikkuhiljaa kierrellen maahan ja tuuli käy takaa korvaan, kun kaulaliina on jäänyt kotiin. Vieraat on hyvällä tavalla alakuloinen, aivan kuten elämä toisinaan syksyisin on, kun pehmoinen maatuminen alkaa. Romaani on arvoituksellinen ja avoin, eikä se tosissaankaan kosiskele lukijaansa: sinä joko tykkäät tästä kuumailmapallojen kohinan täyttämästä maailmasta tai sitten et. Lukiessa taustalla soi saksofoni raukeasti valittaen, mutta sen sointua on niin hyvä kuulla.

On outoa todeta, että suru voi olla hyvää. On kuitenkin olemassa sellaista rohkeaa, kuohuttavaa surua, kaihomielisyyttä, joka voi toimia energianlähteenä kuten itselleni vaikkapa The Curen ja The Nationalin musiikki. Ne eivät ole melankoliaa, joka viiltelee; ne ovat minäkuvaani voitelevia öljyjä, joita ilman ihoni ja mieleni kuivuisi. Tunnistin Vieraissa tätä samaa superainesta, ja tiedänkin Helmi Kekkosen pitävän myös Nationalista. Ymmärrän hyvin miksi. (Kuunnelkaapa kappale Sorrow. Jos pidätte siitä, jos se saa teidät oikeasti hyvälle tuulelle, pidätte takuulla tästä romaanistakin.)

Aurinko iskeytyy huoneen valkoisille seinille. Senja makaa leveällä vuoteella pelkät alusvaatteet yllään ja lukee kirjoja. Ei yhtä vaan monta, sivun sieltä lauseen täältä. Hän antaa sanojen virrata sisään ja ulos, kellua sisällään tiheinä niin kuin hautova kuumuus ulkona, miten se peittääkin kaiken alleen, kaupungin, kadut ja puistot, öisinkin jatkaa hehkumistaan. (s. 149)

Episodimaisesti Vieraat väläyttää eri henkilöhahmojen elämää oman kappaleen verran. Tällainen paloittelu miellytti. Se myös rakentaa koko tarinalle aukkoja, joita ei täytetä ja joiden tulkitseminen jää lukijalle. Kun sanoin edellä yhden tai kahden hahmon nousseen itselleni ylitse muiden, ovat ne lapsentarinoita, joita on kovin vaikea hyväksyä. Kekkonen kirjoittaa ne kuitenkin tiiviisti vain olennaista avaten ja jättää kaiken rehentelevän selittelyn pois. Hän kirjoittaa maisemia, jotka ovat kuten lapsen maailma lapselle esittäytyy: näkyvää pintaa, ilman aikuisen yritystä ymmärtää kaikkea ja hakea merkityksiä.

   Oli lauantai-ilta. Kuusivuotias Senja pysytteli vielä hetken paikoillaan, katseli lipaston avonaisia laatikoita ja sijaamatonta vuodetta, peilipöydällä olevia purkkeja ja putkiloita, ainoaa huonetta tässä sokkeloisessa ja sotkuisessa asunnossa jonka ovi oli aina auki. Sitten hän sammutti tuhkakuppiin jääneen palavan savukkeen, kääntyi ja seurasi äitiä olohuoneen poikki eteiseen.
   Äiti oli jo ovella, napitti pitkää takkiaan. Pärjääthän sinä kulta täällä, syö jotain, älä koske hellaan, mene ajoissa nukkumaan, sammuta valot, nähdään aamulla.
   Senja ehti vain nyökätä, ja äiti oli mennyt.
(s 151 – 152)

Yhtä paljon kuin Vieraat kertoo perhesuhteiden monimutkaisuudesta ja epäonnistuneesta vanhemmuudesta, se on kaihoisa kertomus siitä, miten yksin ihminen on. Elämä on tavaton tehtävä, täynnä ontuvia päättelyjä ja täynnä solmuja, joiden avaamisessa ei toinen ihminen lopulta voi auttaa. Ja kyllä, elämä on varsin epäreilua. Rakkautta ei ole jaossa kaikille yhtä paljon. 

Kekkonen on kirjoittanut eleettömän suuren kirjan, jonka hienojakoinen sisältö ei välttämättä nopealla lukemisella avaudu. Kekkoselta et saa vastauksia, koska niihin todella raskaisiin kysymyksiin niitä ei ole. Mutta voit ihmetellä kauniin tekstin äärellä syysmaisemaa ja jäädä odottamaan verkkaiseen tahtiin saapuvaa lahoamista.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Kahden kerroksen väkeä

Julian Fellowes: Belgravia
Suomennos: Markku Päkkilä
Otava, 2016
477 sivua
Lainattu kirjastosta

Kaikki, jotka ovat löytäneet kadonneen sielunsa tai entisen elämänsä Downton Abbey -tv-sarjasta, toivonevat edes kirjallista lohdutusta pahimpaan kaipuuseen. Koska olin sarjan suhteen myöhäisherännäinen, on minulla vielä jemmassa kuudes tuotantokausi ja sarjan finaalijakso. Ei kuitenkaan yhtään haittaa välipalanautiskella DA:n käsikirjoittajan Julian Fellowesin romaania 1800-luvun Lontoon seurapiirielämän kiemuroista.

Downton Abbeyllä voi myydä varmaan melkein mitä vain. Onkohan Englannissa DA-teemukeja, joissa Mary istuu metsästystweedtakissaan naistensatulassa, tai löytyykö Yorkshiren turistikaupoista DA:n kartanolla koristeltuja puuvillakasseja? Fellowesin Belgravia on varmaan laitettu siihen samaiseen hyllyyn teemukien viereen. The London Season, if you please.

Mutta. Mutta voi ei. On varmaan monen asian summa – eikä kaikkien vähiten visuaalisuuden, että DA on ollut monelle niin ainutlaatuinen kokemus. Moni seikka on vain osunut kohdalleen: näyttelijöiden casting, historialliset taustat, miljöö, persoonat, puvustus ja niin edelleen. Pukudraaman ystäville tv-sarja on hieno leikekirja 1900-luvun alun muodista, ja henkilöhahmojen kieroilusta tahi hienoilusta nauttivalle DA tarjoaa herkullisia persoonia. Mr. Carsonin ylevää ilmettä on vaikea ikuistaa kirjan sivuille tai isoäiti Violet Crawleyn mollottavia silmiä ei voi kirjoittaa auki. Se mikä elävässä kuvassa viehättää perustuu kuitenkin eri asioille kuin kirjallisuuden loistokkuus.

Niinpä lontoolaisten aatelissukujen risteäviin polkuihin keskittyvä Belgravia ei voi yltää sinne mihin tuo ihana ja rakastettu sarja nousee. Romaani saa alkunsa Richmondin herttuattaren järjestämistä kohtalokkaista kutsuista vuoden 1815 Brysselissä. Sieltä alkaa kahden kauniin ja nuoren dramaattinen rakkaustarina, jolla on pitkäkestoiset vaikutukset kymmenien vuosien päähän Lontoossa. Belgravia on eräänlainen sukutarina, jossa on rakkautta, uskollisuutta, vehkeilyä ja säätyrajojen rikkomista kuten hyvässä epookkidraamassa kuuluneekin.

Raamit ovat ulkoisesti kaikin puolin kasassa, mutta niiden täyttämisen kanssa ei kirjailija ole ikävä kyllä onnistunut vakuuttavasti. Romaanissa on paljon henkilöhahmoja, joiden sotkeminen toisiinsa on mahdollista (yksi herttua sinne, toinen jaarli tänne!), ja ikävä kyllä hieman liikaa asioiden toistoa ja selittelyä. Romaani ei siis luota lukijaansa eikä ilmeisesti oikein itseensäkään, sillä relevanttien kohtien toistaminen saa aikaan mielikuvan, ettei tarinan kaari kanna vaan tutisee, joten kirjailijan täytyy tukea lukijaa ja kirjoittamaansa (muistattehan rakkaat lukijat, että tämä henkilö sanoi kymmenen sivua sitten näin). Fellowes pomppii ajatuksista ja kokijoiden päästä toiseen toisinaan sitä vauhtia, että lukemisen pause-nappula jää käyttöön!

Belgravian perusongelma on se, että lukija aloittaa kirjan tietyistä lähtökohdista. Downton Abbeyä ei näiden kansien välissä ole tarjolla; siihen henkilöhahmotkin ovat liian ohuita ja persoonattomia. Belgravian kieli – vaikka erinomainen suomennos onkin – ei myöskään kummemmin säväytä eikä herätä aisteja. Se on silti sellaisenaan sujuvaa ja toimii, kun hyväksyy, että tässä mennään nyt ihan tarina edellä.

Ai kenelle sitten Belgravia sopii? Ihan kaikille, jotka eivät roiku orjallisesti rakastamansa tv-sarjan sfääreissä tai jotka eivät edes tunne Downton Abbeya mutta pitävät historiallisista, eurooppalaisista tarinoista ja kahden kerroksen väen aihiosta (paitsi että tässä kirjassa se alakertakin jää valitettavasti vähemmälle huomiolle). Romaani on lukunautinto, jos ei aseta korkeita taiteellisia vaatimuksia vaan haluaa ajankuvaa, viihdettä ja onnellisen loppuratkaisun.

keskiviikko 31. elokuuta 2016

Rakkauden hinta

Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus, 2016
230 sivua
Lainattu kirjastosta

Kun esikoisteos tarttuu historialliseen ja kipeään aiheeseen, jonka raamit ovat jonkun todellisen ihmisen elämässä olleet varmasti totta, liikutaan sameilla vesillä. Siellä karikot vaanivat ja uimataito joutuu todella koetukselle. Fiktio, joka vain jäljittelee elämää ja perustuu monelta osin huijaamiseen, voi toisinaan kuitenkin tuntua todemmalta kuin jopa oma elämä. On aina rohkeutta kirjoittaa historiaa romaaniksi, koska jo pelkästään kirjoittaminen on rohkeutta. Minna Rytisalo, tuo äidinkielen opettaja Kuusamosta, ei ilmeisesti mene sieltä, missä aita on matalin, vaan kädet puuskassa – kuten kirjansa kansiliperissä – kauhoo päättäväisesti eteenpäin erinomaisella esikoisellaan.  

Eteerisen kaunis lähihistoriaamme kertaava Lempi on juuri sitä kaikkea miltä tuo vaaleanvihreä kirja esineenäkin näyttää: Lempi on vahva, herkkä, hieno ja taiten hiottu romaani, jonka ei taatusti pitäisi jättää lukijaansa kylmäksi.

Rytisalon itsensä mukaan hän oli 20 vuotta suunnitellut kirjoittavansa vielä joskus kirjan. Mutta sitten väliin tulivat elämä, perhe ja kaikki se arki, eikä keskittyminen suurempaan projektiin mahtunut kalenteriin. Kunnes sitten. Jollakin tasolla Lempiä tuntuu kirjoitetun 20 vuotta, niin tyylipuhdas kokonaisuus romaani on – ja kielellisesti suorastaan nautinto lukea. 
Historiallisen ajankuvan lisäksi Rytisalo tavoittaa kielen tasolla 40-luvun sota-ajan ja sen jälkeisen pohjoisen Suomen, joka pikku hiljaa rakentaa uutta identiteettiään sortuneiden ja poltettujen raunioiden päälle. On kuin kielikin olisi uponnut noihin vuosiin. Siitä on karsittu kaikki modernin ajan hektisyys ja digitaalisuuden synnyttämä näppäryys. Rytisalo tavoittaa ajan rauhaisan rytmin; lauseiden monipolvisuus heijastaa aikakautta, jolloin ei ollut kiire lyhentää sanottavaansa ja taloudellistaa kaikkea. Puhetta rakennettiin käsin kuten uusia kortteleita maata kalvaneeseen asuntopulaan. Kuunnelkaa nyt, miten Lempin lauseet helkkyvät:

Luonto on kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut, poikaset kasvaneet valmiiksi maailmaan, marjat kypsyneet, taivas sama kuin aina. Kaikki tämä on ivaa ja pahantahtoista naurua minulle. Miten voi olla niin, että samalla tavalla sammal kasvaa, elävä niin kuin aina, miksi siihen ei mikään vaikuta, vaikka miten ihmiset tappavat toisiaan, kärsivät, kuolevat, katoavat, ja sammal pysyy samanlaisena, vihreänkosteana, pehmeänä ryijynä. (s. 32)

Romaani kertoo kolmesta sodan jalkoihin jäävästä nuoresta, Viljamista, Lempistä ja tämän siskosta, sekä Elli-piiasta, joka jää hoitamaan tuoreen, rakastuneen avioparin, Viljamin ja Lempin, taloutta ja lapsia miehen joutuessa rintamalle. Lempi on tarinan lähtökohta ja katseiden kohde, kun taas Elli on kaikkien tapahtumien vastavoima, ne itse asiassa liikkeelle laskeva hyökyaalto, joka muuttaa muiden kolmen elämän. Romaani katsoo koko ajan Lempiin, joka itse ei kuitenkaan ääneen pääse. Lempi on joku, jota katselemme, kuuntelemme ja muutoin aistimme. Yhtä totuutta ei ole, sillä Lempi on lopulta kaikille eri, jokainen Lempiä tarkkaileva kun seisoo omalla yksinäisellä tontillaan: on hullaantunut aviomies, ikävässään tokkuroiva sisko ja kateuden perisyntiin langennut piikatyttö.

Lempi-romaani on tarina rakkaudesta, sen hinnasta ja haavoista, joita se lupaa kysymättä viiltelee. Kirjan nimi on monimerkityksinen: yhtäältä Lempi on nuori, kaunis ja koulutettu kauppiaan tytär, johon kirjan henkilöillä on jokin suhde; toisaalta lempi on se mikä sota-ajan Suomessa lohduttomien ihmisten rinnassa roihusi, oli kohteena sitten rakastettu omasta kylästä tai kauempaa Saksan maalta. Rakkautta romaanissa on paljon ja erilaista. Yhtä kaikki lempi on kallista, Rytisalo opettaa. Jos se ei maksa itsekunnioitusta ja vie rikollisena maanpetturina yli kotimaan rajojen, se leiskuu mäntymättäillä sotamiehen uskollisessa rinnassa, polttaa riveinä rakkauskirjeissä ja maksaa lopulta järjen. Toisia lempi sitten laskuttaa kateuden kalmassa kaavussa tuhoten ympäriltä kaiken valon. Piika Elli haluaa Viljamin, eikä sillä halulla ole hintaa:

Odotan Viljamia. Hän tietää, että olen täällä. Olen huono kirjoittamaan, eikä siihen paperiin tullut kuin kaksi riviä, mutta tiedän että hän on tulossa. On hänet jo varmasti jo päästetty sairaalasta, ei hänessä mitään rikki ole, niin minä ymmärsin. Odotan, käännän pään siihen suuntaan mistä hän tulee, siristän silmiä, yritän nähdä ja olen valmis. (s. 77)

Siksi kirja kysyykin: Kuka on Lempi? Mitä on lempi? Mikä on totuus? Me emme edes tiedä, millainen ihminen tuo kauniiksi ja hyväksi kuvattu nuori nainen todellisuudessa oli; me tiedämme vain ne jäljet, joita tämä jälkeensä jättää. Rytisalo kuljettaa hienovireistä kertomustaan jännitystarinan tavoin, pysyttelee ihmisen mielenliikkeissä ja ajatuksissa niin voimallisesti, ettei lopulta romaania pysty laskemaan käsistä. Lemmen verkko on musta kuin tuhkassa värjöttelevä entinen kotitila. Ja kun se levittäytyy, sen alle tukehtuu. 

Hitaasti käynnistyvä ja arvoituksia raotteleva upea romaani, joka ei ainoastaan kerro herkällä tavalla maamme vaikeasta historiasta, vaan joka myös kurkistaa niin ihmisen pimeään, sokeaan mieleen kuin rakkauden perimmäiseen, pyyteettömään olemukseen.

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Taidetta, tunteita & tungosta

Suvilahti 12.–14.8.2016


Tästä en kirjoita, koska kaikesta ei tarvitse. Näin ensin ajattelin. Aihe kun ei liity kirjallisuuteen tai kirjoittamiseen. Heti alussa annoin itselleni kuitenkin vapauden kirjoittaa mistä tahansa muustakin kulttuuriteemasta, sillä tekstiä on melkein kaikissa taidelajeissa. Muoto vain voi olla muutakin kuin kirjainten.

Flow on täynnä tekstiä, muotoja ja tarinoita. Niin että puhutaan nyt vähän Suvilahden asfaltista ja viime viikonlopun ihmismassoista.

Tänä vuonna Flow tuntui saavan poikkeuksellisen paljon kritiikkiä osakseen, semminkin kun aikaisemmin musafriikkien kokoontumisajot ovat keränneet vain kehuja (paitsi ei ehkä lähiseudun asukkailta). Miinus näkyy pitkälle, sitten kun tuo viiva viimein katuun piirretään. Flow’lle on nimittäin tapahtunut jotakin.

Olen monivuotinen Flow-kävijä; noihin rapistuneisiin nurkkiin on liimautunut paljon pitkäaikaisen parisuhteenikin varjoja: olen ollut Flow’ssa aina ja vain yhden miehen kanssa, enkä ilman häntä olisi tapahtumaan tuskin edes niin kiintynyt.

Kun on 80-luvulta asti tykkäillyt enemmän indiemusiikista kuin valtavirrasta, on Flow’n kaltainen tapahtuma tuntunut alusta lähtien vähän samalta kuin Super ja Sky Channelin tuleminen Hämeen mediamarkkinoille 30 vuotta sitten: kuplivalta. Flow’sta olen lähes aina löytänyt jokusen bändin tai esiintyjän, joiden vuoksi pitäisi lähteä ulkomaille, jos ne joskus nähdä haluaisi. Ja olen myös päässyt nauttimaan esiintyjistä, joiden musiikkia tunnen ja joista pidän mutta joiden keikalle ei erikseen lompakosta seteleitä riitä kuten vaikkapa Nick Cave tai sunnuntainen nuoruuteni ihme New Order.

Flow’n yksi eduista on Suvilahden historiallisen urbaani ympäristö, josta tykkään ihan vain senkin takia, että isoisäni on paljon ennen minun aikaani ollut tuolla Sörnäisten niemellä töissä, silloisen sähkövoimalaitoksen johdossa. Se että omassa suvussani on niin pitkälle tarinaa, joka on edesmenneiden ihmisten myötä myös täydellisen kadonnut, kalvaa tarinoita janoavaa mieltäni toisinaan. Mitä 100 vuotta tekeekään yhdelle kaupungille, miten se muuttaa infrastruktuuria. Entä mitä 100 vuotta tekeekään kaupungin ihmisille? Siinä missä voimalan peruskuoppia kaivettiin käsin ja hevosvoimin vuonna 1908, naputtaa nyt conversea asfalttiin älyluuri kädessä kaltaiseni X-, Y- tai Z-sukupolven kaupunkilainen. Hien nostaa pintaan aivan jokin muu kuin ruumiillinen työ.  

Siksi Flow ei koskaan onnistuisi muualla kuin Suvilahdessa. Ilman sähköä ei kaupungissa olisi tämän kaltaista musiikki- ja kulttuuritapahtumaa, jossa yhtä suuri merkitys on loppuun asti mietityllä logofontilla kuin ruokateltan vegetarjonnalla. Flow’ssa kohtaavat musiikki, taide, estetiikka, kulinarismi ja varsin näppärästi pukeutuvat ihmiset – eikä minulla ole mitään niistä yhtäkään vastaan. En ole lainkaan trendsetter, en välitä olla koko ajan uuden aallon harjalla, mutta tykkään järkevästä alkoholin kulutuksesta, paperilyhdyistä, elokuun mustista illoista, erinomaisesta ruoasta ja tietenkin musiikista. Kun saan näitä kaikkia sopivassa paketissa, olen iloinen.

Harmin aiheita

Tänä vuonna marmatusta Flow’ssa aiheuttivat kuitenkin paikoittainen ruuhka ja tungun tunne. Alueen kävijämäärää oli kasvatettu viime vuodesta 2000:lla, ja illan suurnimien aikaan 25 000 ihmisen väentungoksen kyllä tunsi. Flow on vuosien saatossa kasvanut joka vuosi kuin salakavalasti, ja vaikken ole lainkaan ihmistungosten ystävä, on Helsingissä kaksi tapahtumaa, joille annan muut ihmiset anteeksi ja nautin siitä, että tunnen oloni kotoisaksi: kirjamessut ja Flow.

Tungos Suvilahdessa on aina kohdallani ollut hetkittäistä – varmaankin sattumaa, enkä ole siitä tai ylipitkistä vessajonoista kärsinyt. Tänä vuonna en perjantaista Iggyn ja Paperi Teen aiheuttamaa logistista sumaa itse kokenut, mutta kiitettävästi populaa jättitelttaan keränneet Morrisey, New Order tai M83 eivät minulle isompaa ahdistusta aiheuttaneet. Onko kyse siis puhtaasta sattumasta ja omista, ohjelmatarjonnasta valikoituneista bändikomboista – en tiedä. Jaksan jonottaa Sandron falafelejä ja Brooklyn Cafen cup cakeja sen hetken kuin tarvis, enkä vessan puolellakaan ravaa jatkuvasti. Sitä paitsi: WC-alueet ovat sokkeloisia eikä kannata jäädä ensimmäiseen jonoon seisomaan vaan puikkelehtia peremmälle. Sielläkin on koppeja, lyhyempiä jonoja ja usein myös vieläpä vessapaperia.

Keskustelua on herättänyt myös tapahtumavastaavan Tuomas Kallion ylimieliseksikin tulkittu kommentti ruuhkiin ja tungokseen: hän nimitti niitä vain subjektiiviseksi kokemukseksi ja kehotti porukkaa kulkemaan ensikerralla vastavirtaan (mm. Iltalehti). Hieman kömpelö vastine mieheltä, joka on nimenomaan luonut valtavirrasta poikkeavan festaritapahtuman, jossa tarkoitus on löytää uutta ja erilaista kaupallisten radioiden soittolistamassaa vastaan.

Musiikkitapahtumat ja keikat ovat nimenomaan aina subjektiivinen kokemus, josta kuitenkin tulee kollektiivinen, kun sen jakaa 25 000 yksilöä. Kaupunkifestarit eivät voi tuoda suuria maailmannimiä lavoilleen, mikäli eivät pysty vastaanottamaan kriittistäkin palautetta, jota ilman muuta syntyy, kun valtava määrä subjekteja kohtaa. Tapahtuman taiteellinen johtaja ei voi kiertoteitse kehottaa asiakkaitaan valitsemaan ensi vuonna toisin. Sehän on kuin kauppias laittaisi näyteikkunaan parin punaisia kenkiä ja oheen hintalapun, mutta sisään astuville asiakkaille sanoisikin, että myynnissä on vain parin toinen kenkä. Tälle jälkipuinnille nyrpistin siis vähän nenääni ja jään odottamaan fiksumpaa keskustelua tapahtumavastaavien puolelta.

Nörteille ja muksuille

Olen vähän nipo nörtti, joka tulee esiintymistelttaan kuuntelemaan nimenomaan bändiä, en kikattamaan tyttökaverin kanssa ja suipistelemaan skumppaa (minä juon kaljaa!). Flow’ssa ei luojan kiitos jälkimmäiset tunnelman pilaajat ole ennen olleet riesaksi; tänä vuonna näitä nörttien häiriköitä kohdalleni osui noin yksi pari. Kyllä, olen se naurettava 4-kymppinen, joka haluaa vähän tanssia New Orderin tahtiin ja riehaantua Love will tear us apartista mutta joka haluaa samalla olla hiljaa (paitsi jos laulaa itse mukana) ja keskittyä musiikkiin. Tänä vuonna keskittymistä vaadittiinkin, koska äänentoisto oli teltassa osin kunnon puuroa; Morriseyn äänen olisin suonut kuuluvan sointujen yli paremmin ja puhtaammin.

Hämähäkkityttö?

Viimeisen hymyn Flow saa minulta ihanasta lasten sunnuntaista, johon osallistuimme ekaluokkalaisen kanssa toisen kerran. Edellisestä visiitistä olikin kulunut jo viisi vuotta. Tällä kertaa tyttöä ei tanssittanut sympaattinen Tommy Lindgren; nyt kiinnosti askartelu, Paperi T (tai oikeasti Ruger Hauer) ja kaikkein eniten skeittiseinä, jota pitkin oli kiva juosta ja liukua. Lasten sunnuntaissa takapiha varataan muksumaisille tempauksille, ja musiikki on yleisönsä mukaista. Tänä vuonna käsivarteen otettiin kiva monsteritatska ja askarreltiin kimallekala ja muovista merihirviö – sen enempää kummallisuuksia ei lapsi tarvitse tunteakseen olonsa Flow’n auringossa tervetulleeksi.

Olen toki niiden joukossa, jotka toivovat, ettei Flow kasvaisi enää yhdelläkään sisäänpääsijällä. Mielestäni se voisi vallan hyvin vähän kutistua. Toivon edelleen lavoille vaihtoehtobändejä ja nuoruusmuistoja nostattavia, menneen maailman tähtiä kuten viime vuonna Pet Shop Boys, sillä haluan maksaa nostalgiasta yhtä paljon kuin paikan kiviseinäfiiliksestä. Muilla festareilla minua tuskin enää koskaan näkee, mutta Flow’n mukana yritän vielä niin kauan seilata, kun tapahtuma pysyy missä on ja muistaa säilyttää myös autenttisen fiiliksensä. 

Vaikka kaikki on kaupan ja tämänkin tapahtuman taustalla haisee aina jonkinsuuruinen seteli, olen tyytyväinen subjekti. Olen jo oppinut, että markkinatalous on taiteessakin jylläävä voima, koska taidetta tekevät loppujen lopuksi ihmiset, jotka harvemmin pystyvät vastustamaan rahaa. Minäkin tykkään siitä enkä voi muuta teeskennellä.

lauantai 6. elokuuta 2016

Unien ja todellisuuden tarinoita

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
WSOY, 2016
178 sivua

Lainattu kirjastosta

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
Gummerus, 2015
222 sivua

Oma kirja


Kaksi tämän kesän tai ehkä jopa vuoden hienointa kotimaista lukunautintoa tuli korkattua peräkkäin heinäkuisen lukumaratonin aikana. Näiden naiskirjailijoiden, Emma Puikkosen ja Selja Ahavan myötä hämmästelen jälleen sitä upeaa tarinankerrontaa, mitä 2000-luvun kotimainen kirjallisuus tuottaa. Kumpikaan romaaneista ei ole ehkä suuri ja merkittävä aikalaisromaani, mutta molempien hienovireinen ja älykäs kerrontatapa koskettaa, nostaa fiktion todemmaksi kuin tosielämä joskus; molemmissa romaanissa maistuu elämänkarheus, suola ja suru autenttisimmillaan.

Sattumalta molemmat kirjat keskittyvät myös yhden ihmisen tarinan sijaan eri henkilöhahmojen näkökulmiin, jotka eivät ole kuitenkaan novellien tapaan toisistaan irti vaan nivoutuvat yhteen ja liittyvät toisiinsa.

Unta vai todellisuutta?

Puikkosen Eurooppalaisissa unissa liikutaan eri puolilla Eurooppaa, mutta kokijoiden näkökulmat yhtyvät, vaikka toisinaan välissä on kymmeniäkin vuosia: Saksalaistunut tšekkiläinen Toma mm. ottaa vuonna 1980 autobaanan huoltoasemalla rekkansa kyytiin ruotsalaisen Johanneksen; yhdeksän vuotta myöhemmin samainen tukholmalaispoika asuu Suomessa ja on jo pienen pojan isä. Episodiromaani kiertää Euroopan kolkkia ja tapaamamme hahmot muodostavat eurooppalaisen liikkuvuuden ketjun. Ihmisten kohtaaminen muuttaa ihmisiä, vaikka historian kulissit ovat muuttumattomat: jaettu Saksa on synnyttänyt surullisia perhetarinoita tai 2000-luvun Belgradissa serbialaiset ja albaanit pelaavat kansanvihan kyllästämää jalkapallo-ottelua. 20 vuotta aikaisemmin jossakin päin Tukholmaa afrikkalainen maahanmuuttajanainen Fadumo hoitaa hoivaa halvautunutta miestä, edellä jo tavattua Johannesta, jonka elämä on yhden väärinharkitun uimahypyn vuoksi muuttunut kokonaan.

Lopulta eri tarinoiden kautta siirrytään tulevaisuuteen, vuoteen 2027. Fadumon tytär Immi on kasvanut aikuiseksi ja elää Lontoossa uutta, erilaista digitaaliaikaa kuin maahanmuuttajaäitinsä aikanaan Ruotsissa. Tulevaisuudessa median valloittaneet scriptwriterit kirjoittavat maailman uutisia tositeeveetilaustöinä. Uutisista on tullut viihdettä, osa kuluttavan yhteiskunnan ajanvietemassaa, jota voi muovailla kysynnän mukaan. Uutisia räätälöidään sen sijaan, että yksi objektiivinen totuus kerrottaisiin. Näin totuus on aina jollakin tavalla ostettua ja maksettua. Tämä futuristinen katselmus lähitulevaisuuteen on pysäyttävä loppukaneetti Puikkoselta, jonka jaksomainen romaani on erikoisuudessaan tyylikäs tuotos. Se on kielellisesti lahjakas ja antoisa teos, mutta myös painoarvoltaan älykäs ja kantaaottava. Puikkonen kertoo mikrotasolta mutta poliittisen saarnaamisen kirjailija jättää muille. Episodiromaani on hieno, iso pieni kirja eurooppalaisuuden eri kasvoista.

Mistä saattoi ikinä tietää mikä on totta, jokin uutinen saattoi olla lavastettu alun perin tai monisyisestä tarinasta oli unohtunut kaksi kolmasosaa, ei tilanne ole mihinkään muuttunut. Ja toisaalta – ainakin studiossa ihmiset saivat Coca-Colaa, ainakin jossain päin Intiaa lapset ilahtuivat kun heille jaettiin uusia vaatteita joissa oli valtion tai yrityksen logo. Kupliva tunne vastanpohjalla oli vielä siellä. Immi kuului valittuihin, niihin joilla oli valta ja mahdollisuus muokata todellisuutta. (s. 161) 

Asioita tapahtuu

Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat lunasti kaikki ne ennakko-odotukseni, joita romaani oli erilaisten lukijapiirikehujen myötä kasvattanut. Romaanin keskiössä on äitinsä tapaturmaisesti menettänyt Saara, joka tarkkailee uudenlaista maailmaa puoliorpona, isän etsiessä vieressä omaa rikkinäistä paikkaansa. Saara on vielä lapsi, joka yrittää käsitellä äidin kuolemaa lempisarjansa Hercule Poirot’n kautta. Äidin kuoltua kotitalon rappusille Saara ikään kuin piirtää muistiin äitinsä valkoiseksi ääriviivaksi, joka etsiväsarjassa löytyneen ruumin ympärille aina luonnostellaan.

Ahava pureutuu suoraviivaiseen ja monille asioille alati erilaisia verrokkeja ankkuriksi metsästävään lapsenmieleen tarkasti kuin kirurgi; Ahavan veitsi onnistuu heijastamaan lähes täydellisesti kirjan sivuille sen, miten lapsen ajatus toisinaan toimii. Kun järkeily ja syiden ja seurausten hahmottaminen ei ole vielä mahdollista, on tapahtumille piirrettävä omanlaisensa ääriviivat. Tätä Ahavaa lukee nauttien. Hyvin kirjoitettu tavoittaa ytimen mitään siihen lisäämättä tai mitään oleellista poisjättämättä – jos siis ajatellaan, että lapsuus on aina tietyltä osin yhdenlainen kokemus.

Olen itse menettänyt oman äitini ollessani lapsi, ja vaikkei suoria yhtymäkohtia elämääni romaanissa muuten ollutkaan, tämä tarina tuntuu hyvin todelta. Se riipaisee hyvällä tavalla, sen kaunis kieli tavoittaa paljon siitä, mitä menettäminen lapselle on.

Sinä päivänä isä sai mieleensä niin pahan kuvan, että se ei lähde koskaan pois. Se kuva meni isän silmistä sisään aivoihin ja tuhosi siellä jonkin kohdan. Joka kerta kun jokin muistuttaa siitä aamusta, se aamu on taas tässä. Minä en saanut sitä kuvaa, sillä isä työnsi minut ajoissa pois. Isä pyysi anteeksi, että minun jalkaan ja peppuun ja kyynärpäähän oli sattunut. Mustelmat paranevat, mutta aivoihin pääsevät kuvat eivät. Isä sai sisäänsä suolakimpaleen ja meni rikki.
      Minä en nähnyt äitiä enää koskaan.
(s. 49)

Saaran ja isän satamaksi surun keskellä tulee Annu-täti, isän isosisko, joka on voittanut lotossa kahdesti ja asuu kartanossa. Annun on vaikea hyväksyä onnen osumista kohdalleen kaksi kertaa, joten toisesta lottovoitosta tulee hänelle jokin stigma, joka hänen on pystyttävä selittämään itselleen. Tästä lohkeaa Taivaalta tippuvien asioiden toinen polku, sillä siirrytään skotlantilaisen kalastajamiehen elämään. Mieheen on osunut salama viisi kertaa, mikä tekee kalastajasta historiallisen tapauksen. Annu uskoo Hamis MacKaylla olevan vastauksen mahdottomaan suureen: miksi?

Elämän arvaamattomuus – kuten taivaalta mahdollisesti tippuvat asiat – puristuvat kirjan teemaksi. Kuinka emme voi vaikuttaa siihen, mitä lopulta tapahtuu ja kenelle. Asioita tapahtuu, tuumii Saara. Saamiset, menetykset ja voitot ovat loppujen lopuksi asioita, jotka monelta osin perustuvat sattumaan. Samalla romaani katsoo suruun, siihen miten se asettuu meihin jokaiseen rakkaansa menettäneeseen asumaan eri tavoin. Saara on lapsi, jolle äiti jää ikuiseksi ja korvaamattomaksi, ihmeelliseksi muistoksi; isä taas nousee vuosien jälkeen riutumisestaan ja solmii uuden liiton. Saaran mielestä tällä tavalla isä on käärinyt äidin pakettiin. Aika on parantanut isän ja satuhenkilöt ovat kuolleet.

Sillä aina on kuitenkin joku, joka unohtaa kuunnella uutiset, joka katsoo vaikka ei pitäisi ja joka seisoo väärässä paikassa. (s. 222)

Upea, upea tarina kaikille, jotka ovat joskus menettäneet jonkun läheltä tai joiden elämässä on vieraillut isosti pyyhkäisevä sattuman käsi.