keskiviikko 17. elokuuta 2016

Taidetta, tunteita & tungosta

Suvilahti 12.–14.8.2016


Tästä en kirjoita, koska kaikesta ei tarvitse. Näin ensin ajattelin. Aihe kun ei liity kirjallisuuteen tai kirjoittamiseen. Heti alussa annoin itselleni kuitenkin vapauden kirjoittaa mistä tahansa muustakin kulttuuriteemasta, sillä tekstiä on melkein kaikissa taidelajeissa. Muoto vain voi olla muutakin kuin kirjainten.

Flow on täynnä tekstiä, muotoja ja tarinoita. Niin että puhutaan nyt vähän Suvilahden asfaltista ja viime viikonlopun ihmismassoista.

Tänä vuonna Flow tuntui saavan poikkeuksellisen paljon kritiikkiä osakseen, semminkin kun aikaisemmin musafriikkien kokoontumisajot ovat keränneet vain kehuja (paitsi ei ehkä lähiseudun asukkailta). Miinus näkyy pitkälle, sitten kun tuo viiva viimein katuun piirretään. Flow’lle on nimittäin tapahtunut jotakin.

Olen monivuotinen Flow-kävijä; noihin rapistuneisiin nurkkiin on liimautunut paljon pitkäaikaisen parisuhteenikin varjoja: olen ollut Flow’ssa aina ja vain yhden miehen kanssa, enkä ilman häntä olisi tapahtumaan tuskin edes niin kiintynyt.

Kun on 80-luvulta asti tykkäillyt enemmän indiemusiikista kuin valtavirrasta, on Flow’n kaltainen tapahtuma tuntunut alusta lähtien vähän samalta kuin Super ja Sky Channelin tuleminen Hämeen mediamarkkinoille 30 vuotta sitten: kuplivalta. Flow’sta olen lähes aina löytänyt jokusen bändin tai esiintyjän, joiden vuoksi pitäisi lähteä ulkomaille, jos ne joskus nähdä haluaisi. Ja olen myös päässyt nauttimaan esiintyjistä, joiden musiikkia tunnen ja joista pidän mutta joiden keikalle ei erikseen lompakosta seteleitä riitä kuten vaikkapa Nick Cave tai sunnuntainen nuoruuteni ihme New Order.

Flow’n yksi eduista on Suvilahden historiallisen urbaani ympäristö, josta tykkään ihan vain senkin takia, että isoisäni on paljon ennen minun aikaani ollut tuolla Sörnäisten niemellä töissä, silloisen sähkövoimalaitoksen johdossa. Se että omassa suvussani on niin pitkälle tarinaa, joka on edesmenneiden ihmisten myötä myös täydellisen kadonnut, kalvaa tarinoita janoavaa mieltäni toisinaan. Mitä 100 vuotta tekeekään yhdelle kaupungille, miten se muuttaa infrastruktuuria. Entä mitä 100 vuotta tekeekään kaupungin ihmisille? Siinä missä voimalan peruskuoppia kaivettiin käsin ja hevosvoimin vuonna 1908, naputtaa nyt conversea asfalttiin älyluuri kädessä kaltaiseni X-, Y- tai Z-sukupolven kaupunkilainen. Hien nostaa pintaan aivan jokin muu kuin ruumiillinen työ.  

Siksi Flow ei koskaan onnistuisi muualla kuin Suvilahdessa. Ilman sähköä ei kaupungissa olisi tämän kaltaista musiikki- ja kulttuuritapahtumaa, jossa yhtä suuri merkitys on loppuun asti mietityllä logofontilla kuin ruokateltan vegetarjonnalla. Flow’ssa kohtaavat musiikki, taide, estetiikka, kulinarismi ja varsin näppärästi pukeutuvat ihmiset – eikä minulla ole mitään niistä yhtäkään vastaan. En ole lainkaan trendsetter, en välitä olla koko ajan uuden aallon harjalla, mutta tykkään järkevästä alkoholin kulutuksesta, paperilyhdyistä, elokuun mustista illoista, erinomaisesta ruoasta ja tietenkin musiikista. Kun saan näitä kaikkia sopivassa paketissa, olen iloinen.

Harmin aiheita

Tänä vuonna marmatusta Flow’ssa aiheuttivat kuitenkin paikoittainen ruuhka ja tungun tunne. Alueen kävijämäärää oli kasvatettu viime vuodesta 2000:lla, ja illan suurnimien aikaan 25 000 ihmisen väentungoksen kyllä tunsi. Flow on vuosien saatossa kasvanut joka vuosi kuin salakavalasti, ja vaikken ole lainkaan ihmistungosten ystävä, on Helsingissä kaksi tapahtumaa, joille annan muut ihmiset anteeksi ja nautin siitä, että tunnen oloni kotoisaksi: kirjamessut ja Flow.

Tungos Suvilahdessa on aina kohdallani ollut hetkittäistä – varmaankin sattumaa, enkä ole siitä tai ylipitkistä vessajonoista kärsinyt. Tänä vuonna en perjantaista Iggyn ja Paperi Teen aiheuttamaa logistista sumaa itse kokenut, mutta kiitettävästi populaa jättitelttaan keränneet Morrisey, New Order tai M83 eivät minulle isompaa ahdistusta aiheuttaneet. Onko kyse siis puhtaasta sattumasta ja omista, ohjelmatarjonnasta valikoituneista bändikomboista – en tiedä. Jaksan jonottaa Sandron falafelejä ja Brooklyn Cafen cup cakeja sen hetken kuin tarvis, enkä vessan puolellakaan ravaa jatkuvasti. Sitä paitsi: WC-alueet ovat sokkeloisia eikä kannata jäädä ensimmäiseen jonoon seisomaan vaan puikkelehtia peremmälle. Sielläkin on koppeja, lyhyempiä jonoja ja usein myös vieläpä vessapaperia.

Keskustelua on herättänyt myös tapahtumavastaavan Tuomas Kallion ylimieliseksikin tulkittu kommentti ruuhkiin ja tungokseen: hän nimitti niitä vain subjektiiviseksi kokemukseksi ja kehotti porukkaa kulkemaan ensikerralla vastavirtaan (mm. Iltalehti). Hieman kömpelö vastine mieheltä, joka on nimenomaan luonut valtavirrasta poikkeavan festaritapahtuman, jossa tarkoitus on löytää uutta ja erilaista kaupallisten radioiden soittolistamassaa vastaan.

Musiikkitapahtumat ja keikat ovat nimenomaan aina subjektiivinen kokemus, josta kuitenkin tulee kollektiivinen, kun sen jakaa 25 000 yksilöä. Kaupunkifestarit eivät voi tuoda suuria maailmannimiä lavoilleen, mikäli eivät pysty vastaanottamaan kriittistäkin palautetta, jota ilman muuta syntyy, kun valtava määrä subjekteja kohtaa. Tapahtuman taiteellinen johtaja ei voi kiertoteitse kehottaa asiakkaitaan valitsemaan ensi vuonna toisin. Sehän on kuin kauppias laittaisi näyteikkunaan parin punaisia kenkiä ja oheen hintalapun, mutta sisään astuville asiakkaille sanoisikin, että myynnissä on vain parin toinen kenkä. Tälle jälkipuinnille nyrpistin siis vähän nenääni ja jään odottamaan fiksumpaa keskustelua tapahtumavastaavien puolelta.

Nörteille ja muksuille

Olen vähän nipo nörtti, joka tulee esiintymistelttaan kuuntelemaan nimenomaan bändiä, en kikattamaan tyttökaverin kanssa ja suipistelemaan skumppaa (minä juon kaljaa!). Flow’ssa ei luojan kiitos jälkimmäiset tunnelman pilaajat ole ennen olleet riesaksi; tänä vuonna näitä nörttien häiriköitä kohdalleni osui noin yksi pari. Kyllä, olen se naurettava 4-kymppinen, joka haluaa vähän tanssia New Orderin tahtiin ja riehaantua Love will tear us apartista mutta joka haluaa samalla olla hiljaa (paitsi jos laulaa itse mukana) ja keskittyä musiikkiin. Tänä vuonna keskittymistä vaadittiinkin, koska äänentoisto oli teltassa osin kunnon puuroa; Morriseyn äänen olisin suonut kuuluvan sointujen yli paremmin ja puhtaammin.

Hämähäkkityttö?

Viimeisen hymyn Flow saa minulta ihanasta lasten sunnuntaista, johon osallistuimme ekaluokkalaisen kanssa toisen kerran. Edellisestä visiitistä olikin kulunut jo viisi vuotta. Tällä kertaa tyttöä ei tanssittanut sympaattinen Tommy Lindgren; nyt kiinnosti askartelu, Paperi T (tai oikeasti Ruger Hauer) ja kaikkein eniten skeittiseinä, jota pitkin oli kiva juosta ja liukua. Lasten sunnuntaissa takapiha varataan muksumaisille tempauksille, ja musiikki on yleisönsä mukaista. Tänä vuonna käsivarteen otettiin kiva monsteritatska ja askarreltiin kimallekala ja muovista merihirviö – sen enempää kummallisuuksia ei lapsi tarvitse tunteakseen olonsa Flow’n auringossa tervetulleeksi.

Olen toki niiden joukossa, jotka toivovat, ettei Flow kasvaisi enää yhdelläkään sisäänpääsijällä. Mielestäni se voisi vallan hyvin vähän kutistua. Toivon edelleen lavoille vaihtoehtobändejä ja nuoruusmuistoja nostattavia, menneen maailman tähtiä kuten viime vuonna Pet Shop Boys, sillä haluan maksaa nostalgiasta yhtä paljon kuin paikan kiviseinäfiiliksestä. Muilla festareilla minua tuskin enää koskaan näkee, mutta Flow’n mukana yritän vielä niin kauan seilata, kun tapahtuma pysyy missä on ja muistaa säilyttää myös autenttisen fiiliksensä. 

Vaikka kaikki on kaupan ja tämänkin tapahtuman taustalla haisee aina jonkinsuuruinen seteli, olen tyytyväinen subjekti. Olen jo oppinut, että markkinatalous on taiteessakin jylläävä voima, koska taidetta tekevät loppujen lopuksi ihmiset, jotka harvemmin pystyvät vastustamaan rahaa. Minäkin tykkään siitä enkä voi muuta teeskennellä.

lauantai 6. elokuuta 2016

Unien ja todellisuuden tarinoita

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
WSOY, 2016
178 sivua

Lainattu kirjastosta

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
Gummerus, 2015
222 sivua

Oma kirja


Kaksi tämän kesän tai ehkä jopa vuoden hienointa kotimaista lukunautintoa tuli korkattua peräkkäin heinäkuisen lukumaratonin aikana. Näiden naiskirjailijoiden, Emma Puikkosen ja Selja Ahavan myötä hämmästelen jälleen sitä upeaa tarinankerrontaa, mitä 2000-luvun kotimainen kirjallisuus tuottaa. Kumpikaan romaaneista ei ole ehkä suuri ja merkittävä aikalaisromaani, mutta molempien hienovireinen ja älykäs kerrontatapa koskettaa, nostaa fiktion todemmaksi kuin tosielämä joskus; molemmissa romaanissa maistuu elämänkarheus, suola ja suru autenttisimmillaan.

Sattumalta molemmat kirjat keskittyvät myös yhden ihmisen tarinan sijaan eri henkilöhahmojen näkökulmiin, jotka eivät ole kuitenkaan novellien tapaan toisistaan irti vaan nivoutuvat yhteen ja liittyvät toisiinsa.

Unta vai todellisuutta?

Puikkosen Eurooppalaisissa unissa liikutaan eri puolilla Eurooppaa, mutta kokijoiden näkökulmat yhtyvät, vaikka toisinaan välissä on kymmeniäkin vuosia: Saksalaistunut tšekkiläinen Toma mm. ottaa vuonna 1980 autobaanan huoltoasemalla rekkansa kyytiin ruotsalaisen Johanneksen; yhdeksän vuotta myöhemmin samainen tukholmalaispoika asuu Suomessa ja on jo pienen pojan isä. Episodiromaani kiertää Euroopan kolkkia ja tapaamamme hahmot muodostavat eurooppalaisen liikkuvuuden ketjun. Ihmisten kohtaaminen muuttaa ihmisiä, vaikka historian kulissit ovat muuttumattomat: jaettu Saksa on synnyttänyt surullisia perhetarinoita tai 2000-luvun Belgradissa serbialaiset ja albaanit pelaavat kansanvihan kyllästämää jalkapallo-ottelua. 20 vuotta aikaisemmin jossakin päin Tukholmaa afrikkalainen maahanmuuttajanainen Fadumo hoitaa hoivaa halvautunutta miestä, edellä jo tavattua Johannesta, jonka elämä on yhden väärinharkitun uimahypyn vuoksi muuttunut kokonaan.

Lopulta eri tarinoiden kautta siirrytään tulevaisuuteen, vuoteen 2027. Fadumon tytär Immi on kasvanut aikuiseksi ja elää Lontoossa uutta, erilaista digitaaliaikaa kuin maahanmuuttajaäitinsä aikanaan Ruotsissa. Tulevaisuudessa median valloittaneet scriptwriterit kirjoittavat maailman uutisia tositeeveetilaustöinä. Uutisista on tullut viihdettä, osa kuluttavan yhteiskunnan ajanvietemassaa, jota voi muovailla kysynnän mukaan. Uutisia räätälöidään sen sijaan, että yksi objektiivinen totuus kerrottaisiin. Näin totuus on aina jollakin tavalla ostettua ja maksettua. Tämä futuristinen katselmus lähitulevaisuuteen on pysäyttävä loppukaneetti Puikkoselta, jonka jaksomainen romaani on erikoisuudessaan tyylikäs tuotos. Se on kielellisesti lahjakas ja antoisa teos, mutta myös painoarvoltaan älykäs ja kantaaottava. Puikkonen kertoo mikrotasolta mutta poliittisen saarnaamisen kirjailija jättää muille. Episodiromaani on hieno, iso pieni kirja eurooppalaisuuden eri kasvoista.

Mistä saattoi ikinä tietää mikä on totta, jokin uutinen saattoi olla lavastettu alun perin tai monisyisestä tarinasta oli unohtunut kaksi kolmasosaa, ei tilanne ole mihinkään muuttunut. Ja toisaalta – ainakin studiossa ihmiset saivat Coca-Colaa, ainakin jossain päin Intiaa lapset ilahtuivat kun heille jaettiin uusia vaatteita joissa oli valtion tai yrityksen logo. Kupliva tunne vastanpohjalla oli vielä siellä. Immi kuului valittuihin, niihin joilla oli valta ja mahdollisuus muokata todellisuutta. (s. 161) 

Asioita tapahtuu

Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat lunasti kaikki ne ennakko-odotukseni, joita romaani oli erilaisten lukijapiirikehujen myötä kasvattanut. Romaanin keskiössä on äitinsä tapaturmaisesti menettänyt Saara, joka tarkkailee uudenlaista maailmaa puoliorpona, isän etsiessä vieressä omaa rikkinäistä paikkaansa. Saara on vielä lapsi, joka yrittää käsitellä äidin kuolemaa lempisarjansa Hercule Poirot’n kautta. Äidin kuoltua kotitalon rappusille Saara ikään kuin piirtää muistiin äitinsä valkoiseksi ääriviivaksi, joka etsiväsarjassa löytyneen ruumin ympärille aina luonnostellaan.

Ahava pureutuu suoraviivaiseen ja monille asioille alati erilaisia verrokkeja ankkuriksi metsästävään lapsenmieleen tarkasti kuin kirurgi; Ahavan veitsi onnistuu heijastamaan lähes täydellisesti kirjan sivuille sen, miten lapsen ajatus toisinaan toimii. Kun järkeily ja syiden ja seurausten hahmottaminen ei ole vielä mahdollista, on tapahtumille piirrettävä omanlaisensa ääriviivat. Tätä Ahavaa lukee nauttien. Hyvin kirjoitettu tavoittaa ytimen mitään siihen lisäämättä tai mitään oleellista poisjättämättä – jos siis ajatellaan, että lapsuus on aina tietyltä osin yhdenlainen kokemus.

Olen itse menettänyt oman äitini ollessani lapsi, ja vaikkei suoria yhtymäkohtia elämääni romaanissa muuten ollutkaan, tämä tarina tuntuu hyvin todelta. Se riipaisee hyvällä tavalla, sen kaunis kieli tavoittaa paljon siitä, mitä menettäminen lapselle on.

Sinä päivänä isä sai mieleensä niin pahan kuvan, että se ei lähde koskaan pois. Se kuva meni isän silmistä sisään aivoihin ja tuhosi siellä jonkin kohdan. Joka kerta kun jokin muistuttaa siitä aamusta, se aamu on taas tässä. Minä en saanut sitä kuvaa, sillä isä työnsi minut ajoissa pois. Isä pyysi anteeksi, että minun jalkaan ja peppuun ja kyynärpäähän oli sattunut. Mustelmat paranevat, mutta aivoihin pääsevät kuvat eivät. Isä sai sisäänsä suolakimpaleen ja meni rikki.
      Minä en nähnyt äitiä enää koskaan.
(s. 49)

Saaran ja isän satamaksi surun keskellä tulee Annu-täti, isän isosisko, joka on voittanut lotossa kahdesti ja asuu kartanossa. Annun on vaikea hyväksyä onnen osumista kohdalleen kaksi kertaa, joten toisesta lottovoitosta tulee hänelle jokin stigma, joka hänen on pystyttävä selittämään itselleen. Tästä lohkeaa Taivaalta tippuvien asioiden toinen polku, sillä siirrytään skotlantilaisen kalastajamiehen elämään. Mieheen on osunut salama viisi kertaa, mikä tekee kalastajasta historiallisen tapauksen. Annu uskoo Hamis MacKaylla olevan vastauksen mahdottomaan suureen: miksi?

Elämän arvaamattomuus – kuten taivaalta mahdollisesti tippuvat asiat – puristuvat kirjan teemaksi. Kuinka emme voi vaikuttaa siihen, mitä lopulta tapahtuu ja kenelle. Asioita tapahtuu, tuumii Saara. Saamiset, menetykset ja voitot ovat loppujen lopuksi asioita, jotka monelta osin perustuvat sattumaan. Samalla romaani katsoo suruun, siihen miten se asettuu meihin jokaiseen rakkaansa menettäneeseen asumaan eri tavoin. Saara on lapsi, jolle äiti jää ikuiseksi ja korvaamattomaksi, ihmeelliseksi muistoksi; isä taas nousee vuosien jälkeen riutumisestaan ja solmii uuden liiton. Saaran mielestä tällä tavalla isä on käärinyt äidin pakettiin. Aika on parantanut isän ja satuhenkilöt ovat kuolleet.

Sillä aina on kuitenkin joku, joka unohtaa kuunnella uutiset, joka katsoo vaikka ei pitäisi ja joka seisoo väärässä paikassa. (s. 222)

Upea, upea tarina kaikille, jotka ovat joskus menettäneet jonkun läheltä tai joiden elämässä on vieraillut isosti pyyhkäisevä sattuman käsi.

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Lomalta palaavan mietteen paloja

Olen ollut kaksi viikkoa lomalla koneestani ja ajatuksistani. Olen ottanut kesää vastaan ja armottomasti laiskotellut kaikesta työnteosta sellaisen syksyn ja kevään jälkeen, etten moista aikaa enää samassa muodossa halua elämääni. Eikä samaa muotoa ole tulossakaan. Syksyllä kaikki muuttuu.

Olen ollut kaksi viikkoa blogi-offline ja osan aikaa myös some-offline. Hetkittäin tuntui, kuin olisin kadonnut jonnekin toiseen maahan ja muut ihmiset jatkaneet kesää vanhassa. Kaksi viikkoa on lyhyt aika, mutta kun töissä on tottunut olemaan koko ajan tiedon äärellä, hetkittäinen mediakatko pyöristää mielen. Mitä tapahtuisi, jos luopuisi arjessa netin käytöstä ja somettamisesta? Tuskin olen edes kovin digitaalinen; käyn alati vähän tokkurassa kuten vanha kaappikello. Olen ehkä nopea ajatuksissani ja puheissani, mutta appsien ja viestikanavien käyttäjänä ihan varma hitailija. Ei, Pokemoneja jahtaamassa ette minua tapaa. Jahtaan nyt ensi alkuun karanneet ajatukset kiinni.

Tänään maanantaina on ensimmäinen työpäivä viimeisistä neljästä. Sitten 15 vuoden putki on katki, ja tilastoissa olen termillä työtön. Jos kuitenkin kaikki menee kuten kuvittelen, syyskuussa termi vaihtuu yrittäjäksi. Siitä eteenpäin olen itse vastuussa oman elantoni kasaan käärimisestä – joka kuukausi. Lomaltapaluu on minulle ensimmäistä kertaa vuosiin paluuta uuteen, ei vanhaan.

Kesälomani haahuilin, yritin nukkua varastoon ja kuroa vajetta umpeen (kumpikaan ei onnistu; uni on aina tässä ja nyt), fiilistelin aamuja isäni kotitalolla (joka on meille se mökki), nautin ajattomuudesta ja lapsesta, matkustin perheen kanssa Joonian merelle aurinkoon, näin oikean kilpikonnan uivan meressä ja ratsastin espadrilloksissa ja shortseissa kypärättä oliivipuiden alla vastoin kaikkia skandisääntöjä. Kävin kerran Vuoristoradassa ja söin tahmeaa hattaraa. Luin kirjoja, mutta en tolkuttomasti, koska ajatukseni olivat lomalla aivan kokonaan ja kävin puolikierroksilla. Aika vain valui käsistä – mitä ylellisyyttä!

Se oikea caretta caretta <3
Itse tehty

Pian tulee syksy. Odotan sadepäiviä, koska ne ovat ilmainen pääsylippu sohvalle ja kirjojen sisälle. Olen huono auringossa lukija, koska saan helteestä päänsäryn ja minua alkaa vain nukuttaa. Kirjastossa on muheva varauslista odottamassa vielä tämän kevään uutuuksia kuin tulevan syksyn tarinoita. Eniten sohvakaveriksi odotan ehkä näitä: Minna Rytisalon Lempiä (useille bloggareille jo tuttu), Soili Pohjalaisen Käyttövehkeitä (sain sen juuri tänään sattumalta pikalainaksi!), Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsia (tästä olisi kiva blogata kirjamessujen lukupiirissä) ja Mike Pohjolan romaania 1827, joka kertoo sen oikean tarinan Turun palosta. 

Vähitellen palaan blogiarkeen ja tarinoin luetuista. Kirjoittaa pitäisi muutenkin, vaikkei se olekaan hyväksi kropalle. Alkukesällä kävin nimittäin vaivojen takia jo fysioterapiassa, mutta ehdottomasti pitäisi viihtyä enemmän vaikkapa satulassa ja vahvistaa ratsailla ryhtiä. Syyssuunnitelmissa siis liikuntaa ja lukemista, mutta ensin sukellus elokuun iltoihin ja pienen, ihanan ekaluokkalaisen saatto koulutielle. Lempeää loppukesää!

Kreikkalainen ystäväni

sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Lukumaraton 2016 ja lopputulos (päivitetty)

Ensimmäistä kertaa optimistina ja touhukkaan, tulevan koululaisen äitinä yritän olla mukana lukemassa 24 tuntia putkeen monen kirjabloggarin ja himolukijan tapaan. Tänään on Blogistaninan virallinen lukumaratonipäivä.

Saavuimme aamupäivästä kotiin Hämeestä, ja pakollisen pyykkäysrundin startattuani ja kassien purkamisen jälkeen keitin kahvit ja avasin koneen. Tästä aloitetaan, ja alla olevia kirjoja olisi tarkoitus yrittää selättää. Ihana Kauko on odottanut jo kauan lukuvuoroaan, ja Seljan ostin alesta juuri tätä päivää varten. En malttanut olla kokeilematta sitä jo. Voi ei – teksti sopii niin, on niin minua, joten Taivaalta tippuvista asioista on helppo aloittaa. Paul Nykistä tuli mukaan pinoon hetken mielijohteesta; en ole yhtään varma, onko herra minulle sopivaa seuraa.


Lukumaratonissani on useita haasteita: 6-vuotias lupasi olla mukana apulaislukijana ja on odottanut tätä sunnuntaita, mutta tosipaikan tullen kaikki muu kotona onkin mielenkiintoisempaa (kuten yksin kukille puhuminen takapihalla juuri nyt!). Ei kuulemma aiokaan startata äitin kanssa. Mieli tosin saattaa muuttua vielä parikin kertaa.

Toinen haaste on armas puoliso, joka ei samaistu harrastukseeni, semminkin kun kotiintultuani (olimme muutaman päivän eri maisemissa) tapasin hänet ikkunoiden pesupuuhissa enkä ikuista typeryyttäni tajunnut ylistää touhua vaan tökeröön tapaani huomautin seiniin ja karmeihin jääneistä likatahroista. Olen niin vanha koira, enkä ikinä opi! Räyh!

Kolmas haaste on futis, jonka finaalin klo 21 hieman kuin unohdin. Matsi katsotaan meillä, ja vaikken pallopelin fani itse olekaan, on se kuitenkin kaikista joukkuepeleistä mielestäni jaloin (ja kyllä, pelaajatkin silmään sopivat!). Ja kun puoliso ymmärtää enemmän nahkakuulan perään kuin proosan, saatan yhdeksältä jakaa sohvan hänen ja tyttären kanssa ja jännittää mukana. Voihan sitä samalla lukea, voihan?

Kaikille lukijoille ja maratoonareille tarinallista vuorokautta!

***

Ma 11.7. klo 12.50:

Ensimmäinen maratonini on nyt ohi. Kaikkia pinon kirjoja en tietenkään ehtinyt enkä edes avannut, sillä kaksi ensimmäistä olivat suorastaan täydellinen valinta. Ensimmäisen ihanuuden jälkeen oli pakko pitää sulatustauko, ja luimmekin lapsen kanssa yhdessä tirskuen Tatua ja Patua (Tatu ja Patu, syömään!). Onneksi. Kirjan aiheuttama hillitön hihityskohtaus oli tarpeen. 

En koskaan pysty siirtymään tuosta vain seuraavaan kirjaan, vaan yleensä pidän kuluvan päivän mittaisen tauon; on vähintäänkin pakko nukkua yön yli, ennen kuin siirryn uuteen lukuun. Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat oli sen verran harras ja hieno kirja, että olisin vellonut sen tunnelmissa vielä hetken. Siitä huomasinkin, ettei lukumaraton ole ihan minun juttuni. Kirjojen omaksuminen ja niiden mieleen jättämän maailman pureskelu vaatii aikansa. Siksi on pieni rikos hypähtää seuraavaan kirjaan, sillä vaikuttavan elokuvankaan jälkeen en kernaasti katso vähään aikaan mitään toista.

Tatun ja Patun välimutustelun jälkeen siirryin Emma Puikkosen Eurooppalaisiin uniin, sillä se on kirjastolaina ja haluan palauttaa sen ennen loppuviikosta seuraavaa lomamatkaa. Kauko on ikioma, joten Poika Mancini lähtee mukaani Joonianmeren auringon alle katselemaan juuri kuoriutuneita kilpikonnia.

Tukilukijani, tuleva koululainen, päätti sittenkin aloitella maratonia kanssani ja luki itse Aku Ankan taskukirjaa (joihin on tänä kesänä kovin ihastunut) Kultakylpy 16 sivua – nätti suoritus 6-vuotiaalta, joka lukee tekstattua tekstiä hartaasti, välillä huulien käydessä mukana ja kommentoidessa äidille ääneen sivunumeroa, jolla jo on.

Oma suoritukseni Tatuineen ja Patuineen (minä luin, lapsi kuunteli) on siis 442 sivua. Tähän vielä apulukijan 16 sivua, ja yhteinen tuloksemme on 458 sivua. Onnittelen itseäni, että melko rikkonaisten 24 tunnin aikana päädyin edes tähän tilanteeseen. Ensi kerralla – mikäli mukana olen – säädän niin, että muu perhe on toisaalla ja kaapit on täytetty helpoilla herkuilla enkä vaihda loman asemapaikkaa kyseisenä päivänä niin, että jotain pyykkejäkin täytyy pestä useampi koneellinen. Futista voi tulla, koska tajusin fiksuna tyttönä nopeasti, etteihän sitä ole mikään pakko katsoa!

Luetut maratonsivut olivat siis:

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat, Gummerus 2015
Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet, WSOY 2016
Havukainen & Toivonen: Tatu ja Patu, syömään!, Otava 2014


Seljasta ja Emmasta on puhuttava vielä erikseen. Kaksi todella upeaa romaania, joiden muoto oli sattumalta samankaltainen, ja kirjat näin ikään kuin loksahtivat lomittain.

PS. Kuka tietää, mikä on Bumbeliini I ja Bumbeliini II?

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Vuoden loistavin romaani?

Elena Ferrante: Loistava ystäväni
Suomennos: Helinä Kangas
WSOY, 2016
362 sivua
Lainattu kirjastosta

Kesäkirja 2016
On aina yhtä suurta jännitystä lukea kirja, joka on saanut osakseen kansainvälisesti (tai kansallisesti) paljon hehkutusta. Yhden kirjan glorifiointi synnyttää minussa epäolennaista ja -reilua skeptisyyttä: entä jos en pidäkään kirjasta kuten muut, mitä se kertoo minusta ja kenties lukusivistyksestäni; entä jos pidän kirjasta mahdottomasti, olenko mukana tylsässä massassa, joka hokee laput silmillä yhtä mantraa enkä pystykään muodostamaan henkilökohtaista mielipidettä? Tietyistä kirjoista pitäminen on vähän kuin musiikkimaku: kerro minulle mitä bändejä sinä kuuntelet, ja minä tiedän, onko meillä mitään yhteistä.

Mystisen, oikean henkilöllisyytensä piilottaneen kirjailija Elena Ferranten vuonna 2011 Italiassa ilmestynyt L’amica geniale (suom. Loistava ystäväni) on vastaanottanut paljon rummutusta ja fanfaareja. Ferrantea on jopa ehdotettu parhaimmaksi nykykirjailijaksi, mikä on tietysti paljon se. Miten iloinen olenkaan voidessani sanoa, että se saattaa olla jopa totta!

Loistava ystäväni kertoo kahden ystävyksen, Lilan ja Elenan, tarinan aina lapsuuden ensikohtaamisesta toisen naimisiinmenoon asti sodanjälkeisessä Napolissa. Lila on räväkkä, rohkea, suorapuheinen ja lumovoimainen selviytyjä, kun taas Elena on ystävyksistä pehmeämpi, sovittelevampi tarkkailija, jonka epävarmuus heijastuu kaikkeen siihen, miten hän maailman kokee ja siitä raportoi – kertojaääni on Elenan. Tytöt ovat kuin kaksi vastakkaista napaa, jotka vetävät toisia puoleensa erimielisyyksistä huolimatta. Lila on holtiton ja arvaamaton, minkä vuoksi Elena elää ystävyydessä aina hieman veitsenkärjellä. 50-luvun Napolissa ystävyys toimii myös suuremman magneettikentän sisällä: on kaikki korttelien likaisten kujien salaisuudet, perheet ja sukulaiset, naapurit ja heidän perheensä ja heidän suhteensa, jotka antavat merkityksensä tyttöjen ystävyydelle. Siksi se ja arki kuhisee vihaa, rakkautta, väkivaltaa ja alituista kilpailua siitä, kuka on kaunein, rikkain tai älykkäin.

Minusta oli hauskaa löytää sen kaltaisia yhteyksiä, etenkin jos ne koskivat Lilaa. Vedin linjoja kaukaisten hetkien ja tapahtumien välillä, määrittelin yhtenevyyksiä ja eroavuuksia. Vähitellen siitä tuli minulle päivittäinen harjoitus: mitä paremmin minä olin voinut Ischialla, sitä huonommin Lila oli voinut korttelimme ankeudessa; mitä enemmän minä olin kärsinyt lähdettyäni saarelta, sitä onnellisemmaksi hänen elämänsä naapurustossa oli muuttunut. Oli kuin jonkin ilkeän taian vaikutuksesta toisen ilo tai suru edellyttäisi toisen päinvastaista tunnetta. Myös ulkonäkömme tuntui olevan samanlaisessa aaltoliikkeessä. Ischialla olin kokenut itseni kauniiksi, eikä vaikutelma ollut haalistunut Napoliin palaamiseni jälkeenkään – päinvastoin… (s.  178)

Lilan ja Elenan lapsuus on jatkuvaa kisailua rohkeudesta, sillä lähikujilla asuu kunnioitusta ja pelkoa herättävä kauppias don Achille Carracci, joka on saanut tyttöjen mielikuvituksessa hirviömäiset mittasuhteet. Teinivuosien myötä kisailu paremmuudesta siirtyy koulunpenkille: molemmat tytöt ovat poikkeuksellisen lahjakkaita ja älykkäitä työläisperheen kasvatteja. Kirjastosta ja kirjoista tulee ystävysten kahdenkeskinen ase. Toisinaan tuntuu siltä, että heidän läheisyytensä ei ole muuta kuin yhtä ristiriitaa siitä, kumpi osaa paremmin latinaa ja kumpi haalii koulussa enemmän kymppejä. Tytöt näkevät koulumenestyksen keinona selviytyä Napolin varjoisilta kujilta kohti valoa, menestystä ja rahaa. Lopulta rakkauden mutkikkaat koukerot kietoutuvat molempien ympärille ja sitovat heidät eri tavoin jonkinlaiseksi vangiksi omaan elämäänsä.

Symboliksi kaikelle menestymiselle ja taistelulle Napolin hämärillä kaduilla nousee yksi ainoa kenkäpari, jonka suutarin lapset Lila ja hänen veljensä Rino tekevät käsin ja isältään salaa menestyksen ja oman Cerullo-kenkämerkin toivossa. Kenkien nahkaisesta tuoksusta muodostuu romaanille kestävä lesti, ja lopulta merkityksiä täynnä oleva kenkäpari myös päättää romaanin jäntevän kaaren. Lopetus onkin yksi  kutkuttavimmista, joita olen pitkään, pitkään aikaan lukenut.

Tämä romaani on täydellisen ehyt, kokonainen maailma, jossa ei ole tilaa epäloogisuuksille tai kompastuskuopille. Loistava ystäväni, joka on vasta kirjasarjan ensimmäinen osa, on huikaisevan tyylikkäästi ja jännittävästi kirjoitettu perheiden tarina. Se on kuuma kuin helteisen Italian kiviset kadut, maukas kuin kaunein sokerileivos, ihmismielen monimutkaisiin polkuihin pureutuva psykologinen tutkielma naiseudesta ja ystävyydestä, yksinkertaisesti voimakas, vastavoimista ja rakkaudesta latautunut kivikortteli, johon eksyminen on lukemista palvovalle ehkä vuoden mieluisin tehtävä. Helinä Kankaan suomennos todennäköisesti tarrautuu kiinni italian kielen persoonalliseen rakenteeseen, mutta toimii suomeksi erinomaisen hyvin ja on eittämättä yksi onnistuneimmista käännöksistä, joita olen lukenut. Tätä kääntäjää ilahduttaa Kankaan puhdas ja soljuva kieli, joka kaikesta huolimatta välittää kiihkeän italialaisen tunnelman perille 2000-luvun suomalaiseen lukuarkeen.

Henkilökohtaisesti Loistavassa ystävässä minuun tekivät vaikutuksen kengät ja niiden nostaminen kertomuksen vertauskuvaksi. Olen kenkäsuvussa kasvanut ja lapsena nahkavuotien tuoksua sisääni kuin happea hengittänyt. Romaanissa Cerullo-kengät kertovat niin vauraudesta kuin yksilön mahdollisuudesta vapautua Napolin varjoista; hyvät kengät voivat viedä kulkijan minne tahansa, aurinkoon, merelle ja ennen kaikkea henkilökohtaiseen murrokseen. Yhtä kaikki ne voivat väärällä tavoin hallita ihmisen elämää ja ajautua myös täysin vääriin jalkoihin.

Loistava ystäväni siirretään saman tien suosikkikirjojeni hyllyyn. Olen rakastunut. Napoliin, italialaisiin tunnekuohuihin, Elenaan ja Lilaan, heidän suruihinsa ja onnenhetkiinsä, epätoivoisiin yrityksiin tunnustella elämää ympärillä ja muovata siitä itselle ymmärrettävä ja oikeanlainen. Haluan lisää. Haluan osaksi heidän kokemaansa, tirkistellä ystävysten selviytymistä ja tutustua kaikkiin niihin ihmisiin, joihin he ehtivät elämänsä aikana tutustua. Haluan kulkea mukana, varjoissa ja valossa.

En ikävöi lapsuuttamme, se oli täynnä väkivaltaa. Tapahtui kaikenlaista, kotona ja kodin ulkopuolella, joka päivä, mutta en muista koskaan ajatelleeni, että elämämme olisi ollut erityisen kauheaa. Elämä nyt vain oli sellaista, ja meillä oli pienestä pitäen velvollisuus tehdä se vaikeaksi toisille ennen kuin toiset ehtivät tehdä sen vaikeaksi meille. (s. 32)