tiistai 15. elokuuta 2017

Kevyttä ylipainoa

Kaisa Haatanen: Ylipainolisämaksu
Johnny Kniga, 2016
158 sivua
Lainattu kirjastosta

   Uneksin kaukomaista mutta sentään aika laiskasti, olenhan analyytikko, hygieenikko ja araknofobi. Olisi toisaalta hienoa päästä vaikka safarille. Kaikki ne eläimet! Mutta toisaalta – kaikki ne eläimet. Minulla on vaikeuteni banaanikärpästen, vaapsahaisten ja hämähäkkien kanssa, joten saattaisin safarilla menettää kirja-alalla ja nykyään jossain määrin julkisuudessakin tunnetut tavaramerkkini eli itsehillinnän ja vakaan älyllisen tasapainon. Televisiossa ja kirjoissa Afrikan öiden sirinä ja suhina vaikuttaa romanttiselta ja jännittävältä. Kyllä minä kuitenkin tiedän että yksikin epämääräinen suhahdus pimeässä huoneessa Afrikan uumenissa pilaisi koko yön. Jos vuoden on ympäröity verkolla, niin mitä pirua siellä verkon toisella puolella on. (s. 11-12)

Kaisa Haatanen on vaikuttanut viime vuosiin asti kustannusmaailmassa siellä toisella puolella. Nyt hän on itse julkaissut kaksi leppoisaa, hauskuuttavaa kirjaa naiseudesta ja kypsän iän sinkkuudestakin. Kirjat eivät tietenkään ole kirjoittajan omasta elämästä, vaikka niiden päähenkilö Tytti Karakoski erehdyttävästi Haatasta itseään muistuttaakin.

Viime vuonna julkaistu Ylipainolisämaksu keskittyy esikoisen (Meikkipussin pohjalta) jälkeen matkusteluun, sen suomiin iloihin ja ihmeisiin. Perheettömän perhe on koko maailma (tai ainakin Eurooppa), ja kun ei tarvitse miettiä lasten futistreenejä tai leipomisia koulun tapahtumien buffetiin, voi vaikka hetken mielijohteesta pakata laukkunsa ja rientää hyvien ystävien kanssa viikonloppureissuun. Elämä on aina jonkinlainen matka, Haatanen julistaa, mutta älkää erehtykö ottamaan tätä naista ihan tosissaan.

Kuten esikoisessaan myös tässä kakkosessa saa hymistellä ja naureskella niin naisena kuin ihmisenä olemisen sietämättömyydelle. Meikkipussi ei minulle ollut ihan niin herkullinen kokemus kuin tämä toinen, vaikka koomisuus ja haatashuumori jatkaa samalla nokkelan näppärällä linjallaan. Ylipainolisämaksu on universaalimpi, tekee yksityisestä yleistä, sillä jokainen meistä on matkustanut jonnekin, vaikka edes Suomessa.  

Koomisuus syntyy tilanteista ja hieman vinksahtaneesta näkökulmasta, jolla minäkertoja maailmaa(nsa) tarkastelee. Itselleen on hyvä nauraa, koska silloin ainakaan ei loukkaa ketään muuta. Oikeasti hauskoja, naisten kirjoittamia kirjoja on kotomaassamme liian vähän, joten Kaisa Haatanen on tervetullut lisä markkinoille. Kirjojen mukava koko myös helpottaa niihin tarttumista; ne ovat kätevä valinta reppuun ja reissuun.

Toisaalta Haatasen huumorissa on myös palanen totuutta. Elämä on usein jännittävämpi kaukaa tai vähintään lasin takaa katsottuna, samoin matkustaminen. Unelmien matkakumppania ei ole olemassa, ja parhaasta lapsuuden ystävästäkin voi paljastua kahdenkeskisellä matkalla outoja puolia. Matkustaminen vaatii hyviä hermoja tai parhaillaan jopa niiden puuttumista, jolloin kaikenmaailman pikkuseikat eri kulttuureissa eivät pääse niin ärsyttämään.

Vaikket olisi keski-ikäinen sinkku, tämä kirja saattaa naurattaa ja viihdyttää. Toki se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. Jos siis sinulla on lapseton ystävä, tuttu, sukulainen tätä ikäryhmää ja joka ei ole tiukkapipoista mielensäpahoittaja-mallia, tämä kirja on oiva lahja – myös niille, jotka eivät kirjojen kansia kauheasti availe.

Kirjallisuuden tarkoitus ei voi olla aina valistus vaan joskus myös vapautus. Viihdyin hyvin Ylipainolisämaksun seurassa, vapaana raskaista ajatuksista ja ilahtuneena hauskasta naiskirjallisuudesta, jonka kieli on vieläpä siistiä ja rikasta. 

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Lähimmäisenrakkautta takapenkillä

Laura Lehtola: Takapenkki 
Otava, 2017
270 sivua
Voitettu Otavan FB-arvonnasta

Aurinkotuolissa lojuessa voi joutua sadettajan kynsiin...

Mikä yhdistää parikymppistä nuorta miestä, joka on syrjäytymisvaarassa, 17-vuotiaana raskaaksi tulevaa lukiolaistyttöä ja keski-ikäistä työkkärituulaa, joka on tasaisesti naimisissa tasaisen Topinsa kanssa?

Heistä kukaan ei ole taatusti kirja- tai leffakankaan sankarihahmo, vaan pikemminkin jokainen on naurettavuuksilla tökitty stereotypia. Tiedättehän te ne keski-ikäiset tädit, joiden eväsleipien välissä on tuttavallista juustoa ja kurkkua ja jotka leikkaavat hiuksensa kätevään paplarikampaukseen? Ja ne huolimattomat, yksinkertaiset teinitytöt, jotka eivät osaa pitää tavaraansa piilossa tai hurvitellessa huolehtia asianmukaisesta ehkäisystä? Entä sitten syrjäytyvät luuseripojat, joita ei kiinnosta mikään eikä ainakaan työ, koska siinä pitää vastineeksi suorittaa?

Nyt näitä antisankareita yhdistää ainakin Laura Lehtolan Takapenkki, joka on kuin modernilla autobaanalla kaahaava kulmikas, mattamaalattu Fiat Uno toinen etuovi klommollaan.

Lehtolan esikoinen parin vuoden takaa, autoteema-aloitus Pelkääjän paikalla on ehdottomasti yksi suosikkiesikoisistani; siinä on jokseenkin kaikki maku elämästä yksissä kansissa: kirpakkaa, kuplivaa, kyyneltä ja kuolemaa. Ja nasevaa dialogia! Siirryttäessä takapenkille ovat koomiset näkymät autossa vinksahtaneet lähes satiirin puolelle ja lukijan mukanahengittäminen muuttuu hervottomaksi hymistelyksi, hohotukseksi ja hihitykseksi. Lehtola nousee kakkosellaan kotimaisen huumorikirjallisuuden (anteeksi kenties alentavankin kuuloisesta lajityypittelystä) yhdeksi johtavista naiskirjailijoista, Miina Supisen helpommin käsitettäväksi kumppaniksi ja Miika Nousiaisen vastakappaleeksi (paitsi että Lehtola on parempi).

Takapenkkiä ei ole syytä lukea kuin Lehtolan esikoista. Päähenkilöinä pyörivät nyt työvoimatoimiston virkailija Tuula, hänen toivoton asiakkaansa Aleksi ja tälle raskaaksi tullut nuorikko Elina, ja taustalla häärii Tuulan pedanttimies Topi, antisankarien antisankari hänkin. Hääriipä kovasti taustalla myös yksi supermummo.

Kenenkään persoona ei kohoa siitä mielikuvasta, joka heistä heti alkuun annetaan: Tuula on virkaintoinen tosikko, Aleksi terävä-älyinen koulupinnari ja Elina rahalla kasvatettu teiniäiti. Kehitysromaania ei siis heidän kohdallaan odotettavissa, mutta se tekeekin Takapenkistä niin sympaattisen ja huolettoman luettavan. Lehtola tekee selväksi, että nyt mennään ränttätänttä eikä rakkaat lukijat tarvitse yhtään pingottaa. Ja kuitenkin, jossakin sivujen syövereissä meitä halataan, rakastetaan ja paijataan päähän, sillä Lehtolan huumori ei naura ikävästi sodanjälkeisen sukupolven tuulapirjoille tai teinimutseille. Se nauraa inhimillistä naurua, jossa kaiken käkätyksen alla on silti lämpöä ja sanoma siitä, että joinakin päivinä me kaikki olemme kuin nämä antisankarit (minä olen ihan varmasti vähän tuula, jotten toisinaan jopa topi!).

Kolmikkoa yhdistää kidnappaus, joka tapahtuu oikeastaan vähän vahingossa. Sinne päästään kuitenkin vasta kirjan loppupuolella. Se on tarinan kliimaksi ja ei ole; kidnappauksen jälkeen romaanin paras kutina hellittää, mutta sitä ennen on kyllä hyvän olon hormonit päässeet jylläämään. Takapenkki on nautinnon kirja, koska sitä lukiessa voi kerrankin keskittyä vain lukemiseen ja heittää analyysianturat niskalepoon.

Älkää käsittäkö väärin. Ei kirja silti ole pelkkää slapstickiä vailla sydäntä. On Lehtolalla agendansa. Miten se itse kullekin avautuu, riippuu lukijasta. Koska kirjan sydän on se mummo, lusmuilevan ja äidittömän, isättömän Aleksin ainoa aarre. Isoäiti, joka on täynnä anarkiaa ja kuria. Sillä kurilla Elsi Sahanen (tuo nimi!) pistää järjestykseen niin lapsenlapsensa kuin yhteiskunnankin. Elsi Sahanen kohoaa Takapenkin odottamattomaksi tähdeksi, tuo kulisseista nouseva kaikkien rautamummojen kirkas esikuva.

Lehtolan taito on kirjoittaa näistä stereotypioistakin inhimillisiä. Vaikka tällä lukijalla napsuivat välillä kynnet joidenkin hahmojen saamattomuuden takia, on hyvä ymmärtää, että Lehtola tykkää heistä kaikista kovasti, seisoo enkelinä antisankariensa takana. Kyllä he pärjäävät, sittenkin kun takakansi suljetaan ja pelleily on ohi.

Vielä muutama sana kielestä. Se on eittämättä yksi romaanin isoista iloista. Hauskuudessaan se on hiottua, hiottunakin hauskaa. Sillä tavalla alleviivaamatta, hei nyt me kaikki n-a-u-r-e-t-a-a-n! Ihan vain kuin ohi mennen Lehtola huvittaa.  

    Kun oli pikkujantteri, meillä oli vielä oranssi sähkövatkain. Mummi oli voittanut sen vuonna -75 osuuskaupan avajaisista. Sillä on yöpöydällä kehystettynä valkoreunainen mustavalkokuva, jossa se hymyilee sähkövatkain sylissä kaupan edessä kuin moottorisahamurhaaja.
    Pari vuotta sitten uutena vuotena vatkain lopulta hajosi, kun tehtiin Jägiksen kanssa korsolaisille mimmeille shotteja.
(s. 75)

Meillä on Kyröä, Hotakaista, Nousiaista, Tervoa, Terrasta, Tammista, Paasilinnaa ja niin edelleen ja niin edelleen. Olen aina ihmetellyt, mikseivät naiset kirjoita enemmän pilke kynänkulmassa. Huumori on vaikea tyylilaji. Saattaa mennä joiltakin lukijoilta ohi. Sekö naisia estää vai olemmeko me todellakin se vakavampi sukupuoli? Äkkiseltään tulee Supisen ohella mieleen toki mainio Taina Latvala, kaikkien viiskymppisten sinkkukuningatar Kaisa Haatanen ja pari kotimaista Bridget Jones -haamua ns. chick litin puolelta, mutta muita huumorinaisia en tähän hihitykseen nyt kotikentältä keksi.

Parasta Takapenkissä on se, ettei se ole huumoria huumorin vuoksi. Se on huumoria rakkauden takia. Kaikki tässä romaanissa sittenkin rakastavat läheisiään. Nyrjähtäneesti takapenkiltä kuikuillen, sen klommoisen kärryn uumenista. Ei mersu-rakkautta, ei kiiltäviä audeja. Tuula, työlleen antautunut ja kidnapattu virkailija työkkäristä tietää sen näin katsellessaan kidnappaajaansa Aleksia ja tämän nuorikkoa Elinaa:

    Asiakas on hämmästyttävällä tavalla luonteva ja läsnä. Hakee tytölle vettä ja lueskelee Wikipediasta ääneen tyttöä huvittavia faktatietoja. Pakko myöntää, etten ollut tähän ikään mennessä tiennyt sinivalaan peniksen olevan kaksimetrinen.
    Asiakas jopa sukii tytön hiuksia pois tämän kasvoilta ilman erillistä pyyntöä. Siinä mielessä hän on kyvykkäämpi kuin 98 % miehistä. Huomaan miettiväni, saisinko asiakkaan sittenkin hakemaan vaikkapa lähihoitajaopintoihin seuraavassa yhteishaussa.
(s. 264)

Tuula, me tarvitsemme sinua! 

****
Takepenkillä ovat viihtyneet myös ainakin Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön! ja Kirja hyllyssä.

tiistai 1. elokuuta 2017

Kaunista kasvista arkeen

Sara Ask & Lisa Bjärbo: Lisää kasvisruokaa koko perheelle
Suomennos: Rita Oksanen
Gummerus, 2017
158 sivua
Arvostelukappale

Perheessämme on viimeisen vuoden aikana muuttunut ruokavalio sen verran, että tytärpuoleni, lukiolainen, on siirtynyt kokonaan kasvisruokaan. Tai pescovegetarismiin tarkemmin, sillä kalaa hän haluaa syödä.

Itse olen ajatusta kasvisruokailusta pyöritellyt kyllä päässäni. Koen ahdistusta lihan tehotuotannosta ja sen aiheuttamista ympäristöongelmista, enkä edes pidä punaisen lihan mausta. Mutta. Olen ajatellut totaalikasvistelun olevan perheen pienimmän vuoksi turhan mutkikasta. Alakoululainen on tyypillistä epäluuloista laatua varsinkin kasvisten suhteen. Puolisoni on taas innokas ja hyvä kokki, mutta kahden eri aterian valmistaminen neljälle hengelle on tuntunut kohtuuttomalta vaatimukselta arjen kaikissa kiireissä.

Onneksi tytärpuoli muutti kuitenkin ruokavalionsa päättäväisyydellä ja tarjoutui hoitamaan oman ruokansa aina silloin, kun muu perhe lihailee. Näin olemme päässeet pienten askelten kautta kokeilemaan yhdessä erilaisia kasvisruokia. Se pieni epäluuloinen toki epäluuloilee edelleen. Pavunvarrelle laitetaan oma versio silloin, kun muu perhe kasvistelee. Vaatii hieman enemmän eforttia mutta ai että on ollut hienoja ja kevyitä makuja lautasella! Olen todella iloinen, että tytärpuoleni piti kylmästi päänsä.

Ruotsalaistoimittajien Sara Askin ja Lisa Bjärbon ensimmäinen kasvisruokakirja Kasvisruokaa koko perheelle pisti viime vuonna silmiini useasti mediassa, sillä kirja nousi lahden takana suursuosikiksi ja kotimaisissa blogeissakin havaitsin kuhinaa kirjasta. Kasvisnaiset julkaisivat tänä vuonna toisen kirjansa Lisää kasvisruokaa koko perheelle (Ännu mera vego), ja miten loistavaa onkaan voida liittyä kehujien joukkoon!

Millainen vegekirja?

Sipuli pinkoo pakoon?
Ensinnäkin kirja on kaunis taideteos – kuten loistavan keittokirjan mielestäni kuuluu ollakin. Olen huono kuvittelemaan mutta taitava katsomaan. Keittokirjan kuvituksesta ja graafisesta suunnittelusta on vastannut Katy Kimbell ja valokuvista Ulrika Pousette. Pidän Kimbellin hauskan leikkisistä pikkupiirroksista reseptien vieressä: salottisipulilla on jalat ja leikkuulauta hymyilee ja toimii samalla värillisenä vinkkipohjana reseptiin liittyen. Selkeät ja valoisat kuvat antavat ruoan lähes maistua kielellä. Kuvat ovat aina toimineet itselläni vahvana kimmokkeena ylipäätään tarttua reseptiin. Lisäksi kirjan selkeä ja konstailematon typografia miellyttää tällaista iän raastamaa heikkonäköistä: riviväli on riittävän iso, mikä helpottaa reseptien lukemista valmistusvaiheessa.

Millaista vegeä?

Siis esteettiset pisteet pompahtavat kirjan kohdalla ylös. Keittokirjaa ei voi kuitenkaan arvioida kokeilematta reseptejä. Siskot olivat tulossa iltaa istumaan terassillemme (no tapaamisella oli kyllä vakavampikin sävy, sillä kokoonnuimme yhteen isän kuolinpäivän vuosipäivänä, mutta meidän perheessä siihen liittyy aina huumoria, herkkuja ja rutkasti pölinää – ei ankeilua). Olin jo etukäteen luvannut siskoille New York cheesecaken mansikoilla (ei tästä kirjasta). Sitä ennen kaipasin pöytään jonkin raikkaan salaatin, ja koska olen juustojen ja pekaanipähkinöiden vannoutunut fani, niillä höystetty Brie-persikkasalaatti (s. 104) päätyi testiruoaksi Askin ja Bjärbon resepteistä. Oheen tein vielä Taivaallista siemennäkkileipää (s. 37), sillä taivaallinen-sanan käytön oikeellisuus oli toki pakko testata.

Molemmat reseptit toimivat, eikä ole sijaa moitteelle. Epäilin hieman taitojani siemennäkkileivän kohdalla, sillä ohjeessa opastetaan tekemään levystä mahdollisimman ohuen ja varomaan paistoaikaa: koko ihanuus palaa ikävän helposti. Tästä ei kuitenkaan oman uunini kanssa ollut vaaraa; näkkäri onnistui upeasti ja koko pellillinen katosi suihimme! Leipä oli mm. fenkolinsiementen ansiosta älyttömän hyvää (jos taivaassa purraan näkkäriä, olkoon se sitten tätä), vaikka itseltäni lipsahtikin taikinaan liikaa suolaa (korvasin reseptin merisuolan gourmet-suolalla liian reiluin hyppysin).  

Brie-persikkasalaatin juuston jätin ruokailijoiden itse annosteltavaksi, sillä toinen siskoista ei koske brie-juustoon. Hän korvasi sen mozzarellalla – toimii kuulemma hyvin niinkin!

Vasemmalla kirjan versio, oikealla oma luomus, jossa juusto erillään. 

Tytärpuoleni kokeili Lisää kasvisruokaa koko perheelle -kirjasta vielä Intialaista kikhernecurryä (s. 19). Ehdin maistaa sitä haarukallisen ennen kuin safka katosi nälkäiseen nuoreen suuhun, ja peukkua näytän tämänkin ohjeen lopputulokselle.

Makunystyrät jäävät odottamaan kirjasta ainakin hummussalaattia, palak paneeria, punajuuri-maapähkinäpihvejä, linssikeittoa ja libanonilaisia wrapeja sekä brunssille valmistettavia herkkuja (mm. suklaiset kauraskonssit ja banskuohukaiset!).

Mitä muuta?

Kasvisruokaa koko perheelle -kirjasta löytyy nopeita arkiruokia, joiden luvataan valmistuvan puolessa tunnissa, ja kirjan toinen osio tarjoaa ruokaa arjen iloihin silloin, kuin aikaa on vähän enemmän – mutta alle tunnissa pitäisi tuolloinkin selvitä. Itse olen kaikkien reseptien lupauksista huolimatta hidas kokki. Hukassa on usein vähintään toinen käsi tai ajatuksen juoksu, mutta parin kokeilun perusteella olen todella tyytyväinen tämän keittokirjan tarjontaan. Kirjan kolmas osio keskittyy viikonlopun ruokiin, kun aikaa saattaa ollakin vähän enemmän, ja lopussa on vielä useampi kymmenen sivua herkkuja erikoistilaisuuksiin kuten jouluun ja grillihetkiin. Tästä isot lisäpointsit tekijöille!

Ovatko nämä ohjeet sitten todellakin koko perheelle? Oman nirsoilijamme ei tekemääni salaattiin tietenkään koskenut. Hän auttoi kernaasti näkkärin teossa kuten kuvasta näkyy mutta maistoi valmista tuotosta vain kulmasta, eikä näkkäristä ja nirsoilijasta ystäviä vielä tullut. Uskoisin kuitenkin, että lapsi joka on vauvasta lähtien saanut vain kasvisruokaa, on sinut tämän kirjan reseptien kanssa. Ja toki monipuolinen maku vaatii myös harjoittelua. Tekijöillä on molemmilla omia lapsia, ja he tietävät mistä kirjoittavat ja mitä kokkaavat. Reseptien ideana on helppous ja herkullisuus, kun arjessa ei ylimääräistä aikaa ole. Ja kirjan filosofia myös puhuu asiaa:

Kun perheessä on monia mielipiteitä ja makutottumuksia, on erityisen selvää, ettei kaikkia voi aina miellyttää päivällispöydässä. Ainakaan siten, ettei liesityöt hoitava meinaisi palaa samalla loppuun. Voisiko siis tehdä kompromisseja? Joka toinen päivä saisivat lapset heitä eniten puhuttelevaa ruokaa ja joka toinen päivä aikuiset? (s. 91)


Kirjan lopussa on myös omistettu aukeama aiheelle Rauta ja mistä sitä saa, kun kasvisruokailee. Pieni tietopaketti on hyödyllinen ja kertoo PÄHKINÄNkuoressa sen mitä raudansaannista on hyvä tietää. Maapähkinälevite on kuulemma hyvä raudan lähde, mahtavaa! Nutellaa ei mainittu…  

Reseptien raaka-aineet ovat sellaisia, että omasta hyvin varustellusta lähikaupastani pääkaupunkiseudulla kaikkia kyllä löytynee. Josko kuitenkaan psylliumjauhetta (gluteeniton jauhe, joka nesteeseen sekoitettuna turpoaa ja hyytelöityy) tai tuoreita pavunituja on saatavilla ihan joka kulmakaupassa? Muutama vastaava aines voi siis tehdä joistakin ruokaohjeista haasteellisia, mutta moderneissa keittokirjoissa näin on toki usein.

Kenelle?

Lisää kasvisruokaa koko perheelle on kokonaisuudessaan kaunis ja näpsäkän tyylikäs kirja, joka sopii erinomaisesti lahjaksi kaikille hyvän ruoan ystäville – etenkin niille perheellisille. Se on erinomainen lahja myös lihaa popsiville skeptikoille, koska kauniit kuvat ja hyväntuntuiset reseptit saattavat houkutella kokeilemaan kasvisruokaa ennakkoluulottomammin.

Kohta on kuitenkin jo joulu. Pakkaa siis tämä kirja ruoanystävän pakettiin ja ilahduta lähintä. Tai mene ja osta itsellesi, jos haluat vaihtaa arkiruokasi kasviksiin etkä tiedä mistä aloittaa. Askin ja Bjärbon matkassa et eksy.

Tuokiokuva normitiistailta: Eteinen täynnä kenkiä. 
Soraa lattialla. Jalkopallotreenit alkavat tunnin päästä, 
ja sohvalla ulisee pieni ihminen: ”LEIIPÄÄÄÄ! TAHDON LEIIPÄÄÄÄ!
VATSALLA ON NÄLKÄ NYYYT! ETKÖ KUULE KUINKA SE KILJUU?” 
Leikkaus keittiöön, lieden ääreltä kuuluu vaimea mutina: 
”En, mutta jonkun toisen kyllä kuulen. Erittäin, erittäin 
hyvin.” (s. 15)

*****
Kiitos Gummerukselle arvostelukappaleesta!

torstai 20. heinäkuuta 2017

Kun maistuu kielessä aika

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä
Teos, 2017
188 sivua
Lainattu kirjastosta


Kun Pertti Lassilan kirjoihin käy käsiksi, kannattaa unohtaa hoppuilu, hillitön pyrkiminen jonnekin. Kohti kirjan loppua toki mutta ei ole mikään kiire. Lassila kirjoittaa kuin mennyt maailma olisi edelleen läsnä, harsomaisena viittana harteilla, huokaus korvan takana, digitaalinen tiktak häipyy ja kaappikello alkaa naksuttaa. Kun Lassila kirjoittaa, on aina kesä, talvellakin. Raukea, nautinnollisesti venyttelevä kesä.

Armain aika, Finlandia-ehdokkaaksikin kohonnut Pertti Lassilan edellinen romaani, oli sykähdyttävä tuttavuus. Rakastuin heti. Vaikkei minuun aivan ensimmäisenä rauhallinen tekstilaji tehoakaan, Lassilan laveeraamassa maailmassa on jotakin sellaista, mikä saa miltei kyyneleen silmäkulmaan. Saa kaipaamaan aikaa, jota ei ole, jossa ei itse ole voinut olla mukana.

Juuri ilmestynyt Kesän kerran mentyä ei tästä poikkea, vaikka Armaimmalle ajalle se kuitenkin minun mittatikullani häviää. Nyt on siirrytty Hankoon, pitsihuviloiden ja valkoisen kesän kaupunkiin ja vuoteen 1916. Elsa on töissä Belvedere-ravintolassa tarjoilijana. Kesäkausi lähenee loppuaan, ja eräänä päivänä tytön reitille astuu Einar-niminen nuori mies. Lopputarina on jo monta kertaa taiteessa ennenkin kirjoitettu. Syntyy Taimi-vauva, jonka elämä keskittyy myös Hankoon, kunnes toinen maailmansota muuttaa kaiken.

Ainekset yllä saattaisivat synnyttää yksityiskohtien täytteisen lukuromaanin uuden ajan rannikko-Suomesta, vähän enemmän sellaisen kuin Katja Kallion samaan kaupunkiin sijoittuva Säkenöivät hetket, mutta Lassila muovaa Taimin tarinasta eteeristä, rauhassa etenevää kerrontaa. Ei dialogia, ei räiskintää, ei tarkkoja kuvauksia sodasta ja sen hirveyksistä. Kesän kerran mentyä katsoo ihmiseen, sisälle mietteisiin, ajan käsitteeseen ja rakentaa raameja yhden naisen elämälle. Taimi kasvaa isättömänä ja myös lopulta äidittömänä hauraaksi mutta päättäväiseksi naiseksi, joka ei tyydy siihen mitä elämä sattuu jakamaan. Hän ei kuitenkaan voi unohtaa sitä, ettei tunne juuriaan. Minäkuvasta puuttuu astinlauta. Rakkaus äitiin on kuitenkin aina jossakin mielen sopukoissa:

Kukat puutarhassa ja lokit ja pääskyt taivaalla olivat silloinkin, kun äiti eli ja katseli. Näkikö hän ne samalla tavalla kuin minä, koska ne ovat samanlaisia, vaikka eivät samoja. Näkikö hän, miten meri siinsi, ja kuunteli aallokon loisketta luotoihin, kun käveli rannoilla kesäpäivin. Ajatteliko hän samoja ajatuksia kuin minä. Mitä hän minulle puhui, kertoi ja näytti, mikä oli parasta, minkä hän tiesi ja tahtoi lapselle, mutta lapsi unohti sen, mitä kukaan muu ei voinut antaa. (s. 51-52)

Kielen herttainen naiivius ja lauseiden vanhentunut sanajärjestys siirtävät ajatukset pakostakin lähes sadan vuoden päähän tai Suomi-filmin kulta-aikaan. Lassilan teksti maistuu pumpulimekoilta ja naisten kesävalossa lainehtivilta hiuksilta. Sota ei Taimia poliittisesti kiinnosta, vaikka sen vaikutukset näkyvät kaikkialla, niin Hangossa kuin Helsingissäkin, jonne tyttö on muuttanut opintojen perässä. Taimi on kuin irti ajastaan, jota pakon vuoksi joutuu elämään.

Lassilan romaanien hienous lieneekin juuri kielen vanhahtavuudessa, sen viattomuudessa. Nyt ei piirretä Westön tavoin vahvaa epookkia, mutta siitä huolimatta Lassilan kirjoilla on vahva menneen ajan nostalginen leima. Jo nimikin, Kesän kerran mentyä, vihjaa tähän.

Lassilan tyyliin joko sulaa tai sitten ei. Vaikka Armain aika vaikutti itseeni vahvemmin, Kesän kerran mentyä lunasti odotukset: kirjailija ei ole luopunut ominaispiirteistään, kielestä jossa maistuu aika.

Muistot eivät ole haalistuneiden valokuvien kaltaisia, joihin aika on pysähtynyt ja ihmiset kivettyneet kuin trilobiitit kaupungintalon portaissa. Muistoilla on mielessä tilansa, jossa värit, tuoksut, maut, tunteet ja toivo vihannoivat kuin kukat ja puut Eedenin puutarhassa eikä aika, joka vie lapsuuden, nuoruuden ja voiman vuodet ja painaa jo vanhuuteen, voi niitä kuihduttaa. (s. 114)

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Kurkistus yhden kaupungin sisälle

Sakari Fen: Avoimien ikkunoiden kaupunki - Amsterdamin sivukujilla
Atena, 2017
156 sivua
Lainattu kirjastosta


Humallun Amsterdamin ajattomasta syksystä. Seesteisyys limittyy kosteuden väliin, naapuri arvioi illan kajossa lepakon mustarastaaksi, omenapiirakan tuoksu nousee uunista lomaltapaluun haikeuteen. [...] Amsterdamin sadunomaisuus piilee punaharmaisssa sävyissä. Ja muistoissa. Niissä se on kauneimmillaan.

Kirja on kuin pieni runoteos. Pehmytkantinen, herkkä. Sen kannesta katsoo kuuluisa Vermeerin helmikorvakorutyttö, joka on päivittänyt itsensä: käynyt shoppailemassa Kalverstraatilta farkut ja jakun. Vanha mennyt maalareiden maa on yhdistynyt moderniin kulutusyhteiskuntaan.

Sakari Fen on Amsterdamissa asuva suomalainen, joka debytoi muutaman vuosi sitten tarinakokoelmallaan Munavalikoima. Hän on sosiaalialan pätkätyöläinen ja puhuu kotikaupungistaan 30 vuoden kokemuksella. Pienessä uutukaisessa Fen raottaa verhoja, joita tämän kaupungin asukkien ikkunoissa ei kuitenkaan ole – amsterdamilaisella kun ei ole mitään salattavaa. 

Fen on kirjoittanut Avoimien ikkunoiden kaupunkiin turisteille tutun rennon kaupungin uuteen kuosiin: Fenille Amsterdam ei ole värikäs kanavien kaupunki ja yksi vapaamielinen punaisten lyhtyjen mystinen kuja. Hänelle kaupungista on tullut sielu, runo ja punatiilinen seinä, jonka keskellä tuuli puhaltaa mereltä armottomasti vihmoen. Se myös näkyy kirjassa, rakkaus ja yhteenkuuluvuuden tunne kaupungin kanssa, joka perusturistille on kanava-ajeluja ja coffee shoppeja.

Mutta näinhän se on kaikkialla: kaupunki saa todelliset kasvonsa vasta, kun siihen luo suhteen ja suhteesta tulee elämisen myötä arkinen. 

Fenin kirjassa ei ole kyse matkakirjasta, jonka kanssa voisi suunnistaa jännittäviin, vain paikallisten suosimiin kapakoihin ja hengittää kujia, joita massat eivät kolua. Tämä kirja on kuin proosamuotoinen runoteos ja tuttua kuvastoa pilkkova päiväkirja kaupungista, jonka taloihin kätkeytyy persoonia, outolintuja, kylähulluja, tarinoita ja historiaa. 

Fenin kieli tavoittelee paikoin runoutta ja jää toisinaan myös siksi etäiseksi, arvoitukseksi. Kirjailija puhuu joskus ihmisistä passiivissa ja kolmannessa persoonassa viitaten ehkä näin myös itseensä. Sen tavoittaminen on toisinaan hankalaa – kuka puhuu ja kenestä on nyt kyse? Fen kirjoittaa toki ihmisistä myös nimillä ja ihmisistä, jotka jäävät vaille nimeä, vaikkapa aukion laidalla asuvasta naisesta, jonka arkeen kurkataan. Tästä syntyy päiväkirjamainen, intiimi tunnelma. 

Fen kurkottelee kohti Amsterdamin ydintä, joka kasvaa vanhoissa puissa, rakennuksissa ja paikoilleen kiinnittyneissä ihmisissä. Jäin kuitenkin kaipaamaan hieman siistimistä ja ryhdistämistä tekstiin. Vaikka kokonaisuus on kaunis pikku kirja, jää se toisinaan liian etäälle lukijasta, joka ei voi kokea Amsterdamia koskaan samoin. Intiiminen jakaminen on toki vaikeaa. Levoton, romanttinen sekavuus – sitähän se rakkaus parhaimmillaan on – syntyy myös hypyistä historiasta nykyhetkeen, faktasta mietelmiin, anekdootteihin ja tunnelmakuviin. 

Mutta toisaalta: juuri se on tämän pienen kirjan hienous. Että se on omanlaisensa, tunnekuohuinen, ei matkakirja vaan tunnustus ja henkilökohtainen paljastus. 

Se hiipii pinnan alle ja inhimillistää Amsterdamin elottomat rakennukset ja puut:

Kanavien varsille istutetut jalavat ovat kovia jätkiä. Kadut revitään auki kerran viidessä vuodessa. Kaapelit täytyy uusia, viemäriverkosto tarkastetaan. Raskas liikenne jyrää päivittäin ahtaassa ydinkeskustassa, kuka sellaista olisi 1600-luvulla osannut kuvitella. Betonilasti, muuttolasti: juuret eivät vähästä hätkähdä. Jalavat kestävät kolhuja, jopa juurien luonnotonta jakautumaa. Juuristo kasvaa yksipuolisesti, pääasiassa talojen puolella, kun vieressä vastaan tulee kanavan tiilimuuri. (s. 74-75) 

Jos suunnittelet matkaa kyseiseen kaupunkiin, ota tästä pieni eväs vaikkapa lentokonelukemiseksi.