torstai 22. kesäkuuta 2017

YLEn 101 kirjaa -projekti: vuosi 1969 ja Jarkko Laine


Jarkko Laine: Niin kulki Kolumbus
Otava, 1969

Ostettu divarista

    Yhtenäisyys on voimaa. Vallankumouksessa. Minä istun tämän maailman kahviloissa ja katselen, miten lokakuiden äänettömät raggarit mukiloivat Leninin katuun. Yhtenäisyys on voimaa. Minä seison tämän maailman kusiputkissa ja kuuntelen, miten lokakuiden mustat paloautot kiitävät halki öisen kaupungin.
    Kuka on kaikkialla? ja kuka ei missään?

Kun villi 60-luku kääntyi kohti loppuaan, purjehti tuon ajan hipsterien aate, beat-sukupolven lohduton ääni Amerikasta viimein piskuiseen Suomeenkin. Turkulaisen underground-runoilija Jarkko Laineen väitetään olleen kyseisen kulttuurimuodon airut. Beat-kirjallisuuden jenkki-isien rooleissa patsastelevat sellaiset suurnimet kuten Jack Kerouac, Allen Ginsberg ja William ”The Naked Lunch” S. Burroughs.

Beat-sukupolvi vaikutti 50–60-luvuilla etenkin New Yorkissa ja San Franciscossa. Suuntauksen boheemit edustajat olivat oman määritelmänsä mukaan vanhempiensa sukupolven kelkasta pudonneita. Heille huumeet ja kaikenlainen juopuminen oli taiteen tekemisen ehto ja lähde. Näihin saappaisiin astui siis aikanaan kotomaan Jarkko Laine, jonka laaja tuotanto koostuu runouden ja proosan lisäksi myös laululyriikoista mm. Rauli Badding Somerjoelle.

Olen bloggaajana mukana YLEn 101 kirjaa -projektissa, joka tarkastelee Suomen jokaiselta itsenäisyyden vuodelta yhtä, tuolle ajalle tyypillistä kirjaa. Kirjat valitsivat viime vuoden puolella kirjallisuustoimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak. Yli 80 kirjabloggaria lähti yhteistyöhön mukaan: jokaiselle bloggaajalle arvottiin arvioitavaksi oma kirja (tai kaksi). Minulle osui vuosi 1969 ja Jarkko Laineen romaani Niin kulki Kolumbus.

Minä synnyin vuotta myöhemmin – mitään tietämättä tuon tyhjyyteen sykkivän taiteensuunnan pulssista. Beat oli luonnollisesti kaukana minun ja vanhempieni vaasalaisesta arjesta. Äitiäni vain kahdeksan vuotta nuoremmalla Laineella asiat olivat kuitenkin toisin. Hän oli vasta 22-vuotias, kun Niin kulki Kolumbus ilmestyi, romaani nuorison viihtymättömyydestä. Lukikohan äitini kirjan? Hänen hyllystään löytyi mm. Joenpeltoa ja Henri Charrièren Vanki nimeltä Papillon, saman vuoden kulttiromaani tuokin. Mutta ehkä äitini oli liian äiti, perheellinen, tunteakseen Jarkko Laineen omakseen.

Niin kulki Kolumbus on laahaavien päivien kertomus Henrikistä, joka seurustelee Sarin kanssa ja kuluttaa päivänsä katkuisia kipinähuudahduksia ilmaan viskoen, vittuillen ja kahviloissa vetelehtien. Henrikki riitaantuu herkästi kaikkien kanssa, koska ei juuri suutaan pese. Hän ei ole joka mamman unelmavävy, mutta eipä tässä kirjassa mammoja olekaan, vain nuoria ihmisiä vailla suuntaa ja suunnitelmaa. On Esa ja Kimmo, Henrikin parhaat kaverit, ja entinen heila, jo toisen morsian Anna, jonka perää Henrikki kirjaimellisesti vielä halajaa. Nuorten elämässä nukahdetaan, naidaan, herätään, juodaan kahvia baareissa ja kotona, soitetaan puhelinkioskeista taskut 20 pennisiä täynnä, rundataan autolla päämäärättömästi, käydään kaverilla kylässä ja kävellään ja kävellään ja kävellään.

Olutta ja punkkua menee, mutta kahvia sitäkin enemmän. Huumeista ei juurikaan ole puhetta; parit pössyt vedetään kirjan jossakin nurkassa. Jos kotimainen beat on tätä, on maku yllättävän kesy; Burroughsin sairaalloiset hallusinaatiot ovat muodonmuuttuneet Laineen runolliseksi mutta toisinaan myös raa’aksi kieleksi.

Laineen nuoret

Leikittekö tekin lapsena sitä, että joku poimi porukan puheensorinasta lauseita sieltä täältä ja kirjoitti ne ylös yhdeksi pötköksi? Sitten ylös kirjattu luettiin muille ääneen, ja syntyneen tarinan epäyhtenäinen hölynpöly nauratti. Leikki tuli mieleen, kun Lainetta tavailin.

    Mieletöntä. En saa antaa periksi kenkien tahdolle. Aivoja, poika, nyt pitää käyttää aivoja. Sari tulee huomenna kaupunkiin. Kesäloma loppu. Katsotaan avaimenreijistä. Tämä saatanan katu ei edes lopu. Pitäisi mennä kotiin. Ei ole kysymys rohkeudesta, ei rakkaudesta. Kun vain tietäisi, mitä tekisi. Kun vain. (s. 12–13)  

Tekstin fragmenttisuus jäljittelee tajunnanvirtaa. Se poimii Henrikin ajatuksia kuin puolukoita varvuista. Johdonmukaisuutta ei ajatuksissa tarvita; ajatukset ovat vapaita kaikesta systeemistä ja asettelusta. Teksti ajelehtii kuten Henrikkikin. Ohi huiluvasta langanpätkästä on välillä vaikea saada kiinni; missä kulkee Laineen-pojan miete? Mitä hän nyt taas niin kovasti huutaa?

Nuorisokulttuuri radikalisoitu 60-luvulla, kun nuorten arki täyttyi viimein omista asioista: rock’n’rollista, cokiksesta, nahkatakeista ja opiskelijoiden järjestäytymisestä. Oltiin kallellaan vasemmalle, ja kaupungistuminen oli yleisen kehityksen suunta. Tässä valossa Niin kulki Kolumbus on silkkaa ajankuvaa. Henkilöhahmojen äänet ovat kuin Käpy selän alla -elokuvan dialogista, ja maisemat piirtyvät lukijan verkkokalvolle jostain kumman syystä mustavalkoisina.

Lieneekö aika syönyt tekstiä? 2000-luvulla ovat nuorten ongelmat toisenlaiset. Enää ei pudota kelkasta vaan hukataan somesporan kyydissä mahdollisuudet inhimilliseen kohtaamiseen. Televisio ei enää hyökkää huoneen nurkasta, ja kaupungin syke on muuttunut niin, että Henrikki putoaisi asvalttiin jos kokisi ja näkisi. Lohduttomuudella on täysin toiset kasvot, ja 60-luvun nuorten huolet muuttuvat hetkessä söpön viattomaksi politikoinniksi. Maailma on muuttunut niin monimutkaiseksi, että tukehtuisitte kahviinne, vapautta kaipaavat Henrikki, Kimmo ja Esa!

– Mitä helvettiä sinä sitten toivot elämältä?
– Luokkasysteemi poissa, yhteisomistus, asumisen järjellisen yhteiskuntasuunnittelun mukaista, tuottajan ja kuluttajan yhdessä pyörittämä talouselämä, mielenvapaus eikä mitään organisoitua esivaltaa. Kelpaako herralle?
– Kauniita sanoja. Ihastuttava utopia.
– Sinun mielestäsi on siis liikaa vaadittu, jos tahtoo vapaasti hengittää?
(s. 65)

Jarkko Laine on minulle parhaimmillaan, kun hän päästää runoratsunsa vapaaksi. Hänen turhautunut, poliittinen kynänsä ei enää pure, mutta joissain virkkeissä on vielä tuoreuden klangi: Minä tulen sinun luoksesi kuin auto pitkin bulevardia; kuin hiljainen kulkija liikkeitten markiisien alla; […] minä pidän sinusta kiinni kuin nastarenkaat maantiestä. / Huone oli kuin liian pieneksi käynyt takki, kaupunki solmio kaupanpäälliseksi. / Aurinko ei jaksanut olla kuin keltainen tahra taivaalla.

Laine ei naurattanut bloggaajaa ihan näin. Mutta kuvaaja nauratti.
Niin kulki Kolumbus on paikoin liian hätäinen ja kiirehtivä, aggressiivisesti paloihin pilkottua puhetta, jota en olisi aina jaksanut seurata. Sillä on hetkensä; me emme niitä kuitenkaan aina jaa. Jos tämä lyhyt tuttavuus kotimaisen beat-kulttuurin kanssa ei rakkaudeksi roihahtanutkaan, kiinnostuin rapakontakaisesta kulttuurista kuitenkin niin, että hankin käsiini John Krokidasin ohjaaman Kill Your Darlings -elokuvan (2013), jossa alussa mainitut kolme suurta beat-runoilijaa kohtaa tragedian merkeissä.

Eikö hyvän kirjallisuuden lopullinen tehtävä olekin juuri tämä? Innostaa hakemaan tietoa, harhauttaa lukijansa etsimään lisää ja löytämään jotakin uutta?

****************************************************************


Lisää YLEn Kirjojen Suomesta täällä: https://yle.fi/aihe/kirjojen-suomi

101 kirjan listan löydät tästä: https://yle.fi/aihe/kirjojen-suomi/101-kirjaa

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Hyvä talvisota?

Philip Teir: Talvisota – avioliittoromaani
Suomennos: Jaana Nikula
Otava, 2013
345 sivua
Lainattu kirjastosta

Määritelkääpä hyvä romaani. Tai määritelkää nyt ensin hyvä. Jos nimeämme tämän adjektiivin synonyymiksi tasokkaalle, kun puhutaan kirjallisuudesta, emme ole päässeet kirjasta pidemmälle. Jos oletamme kuitenkin rohkeasti, että tasokkuus on jonkinlaista suurta viitsimistä, yrittämistä synnyttää tarinan ja lukijan välille silta, jossa ajatukset kulkevat molempiin suuntiin, toden ja ymmärrettävän luomista, tunteiden välittämistä ja inhimillisyyden havainnointia, saatamme olla jo hieman pidemmällä.

Sitten tulevat kaikki lyyriset taikakeinot, kielen muovaamisen kyky, tyyli sanoa jo useasti ennen sanottu uudella, erilaisella tavalla, omaperäiset keinot venyttää kieltä kohti lukijan emootioita ja kipupisteitä. Se on vähän kuin pukisit jalkaasi lestiltään mukavat kengät, jotka vielä näyttävät törkeän cooleilta. Sanoilla on suuri vaikutus. Nämä keinot tekevät hyvästä kirjallisuudesta erinomaisen tai ainutlaatuisen. Ne ovat myös elementtejä, jotka useat lukijat pystyvät tunnistamaan. Se millainen vaikutus tyylikeinoilla kuhunkin lukijaan on, on tietysti jo sitten toinen asia.

Luettuani tämän kevään ehkä taidokkaimman kotimaisen romaanin, Katja Kallion Yön kantaja, ei hyvän kirjallisuuden rima sinänsä noussut, mutta ylärekisteriin syntyi uusia rimoja, joihin kaiken kotimaisen kirjallisuuden ei ole tarpeen yltääkään. Joskus hyväkin riittää.

Philip Teirin esikoisromaani Talvisota (ruots. Vinterkriget) on hyvä romaani. Se on tarina, puhtaasti tarina juuri sellaisena kuin se on, ilman cooliutta tai glitteriä. Se ei ole poikkeuksellinen, ennen kirjoittamaton, mutta se on romaani niille, jotka haluavat kääntää sivuja ilman että ajatukset jäävät haahuilemaan sanojen kutomaan dramaattiseen verkkoon. Se on hieman suomenruotsalainen ja sympaattisen kotimainen. Molempia sopivasti.

Max Paul on sosiologian professori, joka täyttää 60 vuotta, ja on eksynyt työnsä ja avioliittonsa sokkeloon. Ulospääsyn etsiminen tuottaa miehelle päänvaivaa, ja lohdutus tuntuu löytyvän hänen entisestä oppilaastaan, nykyisestä toimittajasta Laurasta, joka aikoo tehdä Maxista jutun Helsingin Sanomiin. Lähentyminen nuoreen naiseen etäännyttää entisestään vaimosta ja samalla myös aikuisista tyttäristä. Talvisota on samalla kertomus näistä kahdesta naisesta, Helenistä ja Evasta, jotka elävät omaa etsikkoaikaansa, nuorempina kuin isänsä mutta eivät välttämättä sen onnellisimpana.

Teir kuljettaa eläkeikäänsä lähestyvän Maxin kertomusta vaivatta ja rytmikkäästi eteenpäin polkien. Näkökulmat vaihtuvat kaikkien perheenjäsenten kesken, mikä keventää lukemista ja lisää sen mielenkiintoa. Teirin ja hänet kääntäneen Jaana Nikulan selkeä teksti ei ponnisteluja vaadi; sivut kääntyvät huomaamatta ja matkassa on mukava olla. Jotenkin täysin turvallista.

Mutta mikä on se mahtipontinen talvisota, jonka mukaan Teir on kirjansa nimennyt? Termi viitannee kirjassa pariinkin tasoon, ja ajassa tarvotaan toki läpi talven, mutta sotaisat, vauhkot hevoset on tällä erää kyllä jätetty pilttuuseensa kauroja pureskelemaan. Teir kertoo varmasti ja elävästi, hän on tarinaniskijä, mutta kaiken kylmettävää, viimaista ja nälkäkurjuudessa riepottelevaa talvisotaa ei tästä porvarillisesta kirjasta löydy. En sano sen olevan välttämättä pettymys, ehkä pienoinen yllätys ja pikkiriikkinen harmistus. Jostakin syystä Teiristä on silti helppo pitää, vaikkei hänen suomenruotsalainen maisemansa ole kjellwestö-maustettua kaunopuhetta. Teir ennemminkin toteaa asiat kuten ne ovat, konstailematta.

Hänestä tuntui, että hänen oli päästävä ulos ja saatava raitista ilmaa. Niinpä hän otti kengät ja takin ja avasi oven pihalle. Edvard, joka oli maannut koko illan lattialla uunin edessä, seurasi häntä. Valtaisa tuulenpuuska kohotti heidät melkein ilmaan ja sai Maxin takin lepattamaan. Satoi lunta. Tai pikemminkin pyrytti, voimakas myrsky raivosi pihan yllä, käänsi paljaat karviaismarjapensaat maata vasten ja muutti maiseman toisennäköiseksi. Selvimmin Max huomasi äänen, myrskyn pauhun, ja tuntui kuin hän olisi kuullut sen joka sävelen, pohjalla oli ulvontaa, keskirekisterissä suhinaa ja kaiken yllä ujellusta, joka puhdisti hänen ajatuksensa, enää ei voinut ajatella yhtään mitään. (s. 255)

Ei siis kannata säikähtää kirjan dramaattista nimeä; tämä kirja passaa kesäkeinuun ja laiturinnokkaan, kera kypsänpunaisten mansikoiden ja kahvikupin kaveriksi. Joskus on suorastaan riemullista lukea romaania, jossa ei tarvitse lumoutua jokaisesta kielen koukerosta vaan voi keskittyä tarinallisuuteen. Ehkä talvisota on hillityissä piireissä tällaista, hieman lakonista ja rauhallista, jäätävää mutta lamaantunutta. Itse olen tottunut niihin vauhkoontuneisiin sotahevosiin ja ärhäkkäisiin pistimiin tanassa (kielikuva saattoi mennä ehkä lähemmäs Ranskan vallankumousta, mutta ymmärtänette pointin).

Romaanin paras jännite hieman veltostuu loppua kohden, kuin aika tai ajatukset olisivat loppuneet kirjoittaessa kesken. Notkahduksista huolimatta Philip Teir on jollakin tapaa lumonnut minut. Ja vaikka se johtuisikin enemmän hänen ansioistaan loistavan Helsinki Litin luojana kuin tämän romaanin kirjoittajana, en malta odottaa hetkeä, kun pääsen lukemaan Teirin uusinta romaania Tällä tavalla maailma loppuu. Romaani, joka alkaa sanoilla ”Myrskyn puhjettua poika ja äiti hakevat suojaa autosta. Elokuu.” ei voi olla muuta kuin vähintään hyvä. Kainosti toivoisin, että enemmän.

Kirjailija Helmi Kekkonen luki myös Teiriä äskettäin. Lue miten hän ihastui tuohon uusimpaan ja Talvisotaan tästä ja tästä.

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Hienojen sävyjen värityskirja

Marko Annala: Värityskirja
LIKE, 2017
203 sivua
Lainattu kirjastosta

Yritän sanoa jotakin, mutta puheeni katkeilee, sillä koko kehoni tärisee kuin olisin paleltumaisillani. Olen upottanut kaiken tarmoni muuttoon, sysännyt tunteeni syrjään ja sen seurauksena syvälle kehoni sisään piilottamani suru on pingottunut kireälle kuin liian tiukalle viritetty kitarankieli, odottaen vain niitä muutamaa viimeistä viritystapin pyöräytystä, jotka katkaistessaan kielen päästäisivät sen viimeinkin vapaaksi.

Jossakin määrin pitää paikkansa, että menestys vaatii uhrauksia ja taiteilijoiden on elettävä poikkeuksellisen vaikea lapsuus kehittyäkseen kohti menestystä. Tietenkin riippuu taiteenlajista ja siitä millaista versiota omasta lajistaan kehittää, mutta ympäristöllä on kieltämättä monien muusikkojen elämässä ollut merkittävä vaikutus heidän uralleen. Kärsimyksen kautta voittoonko siis?

Menestyneen kotimaisen raskasmetalliyhtye Mokoman solisti Marko Annala ei totisesti ole poikkeus tässä tähtien joukossa. Lapsuuttaan ei voi valita, eikä todellakaan sitä, millaiseksi aikuiseksi se ja kokemukset kasvattavat. Monille muusikoille yksi lohduntie ovat alkoholi ja huumeet kuten vaikkapa brittiläisen The Cure -indiebändin pojille, mistä kertookin vasta myös Likeltä ilmestynyt loistava Cured-muistelmateos (tästä lisää myöhemmin). Toisille muusikoille lapsuuden kokemukset aiheuttavat masennusta ja mielenterveysongelmia. Tästä Annalan esikoisteos Värityskirja onkin hallittu ja tyylikäs puheenvuoro kotimaisen rock-kirjallisuuden saralla.

Mielenterveysongelmat koituvat usein juuri herkkien ja taiteellisten ihmisten kohtaloksi, eikä Annala kirjansa perusteella ole tästäkään poikkeus. Värityskirja on rehellisen avoin ja kaunokirjallisesti varsin eheä autofiktiivinen romaani, tarina siitä millaista on olla koulukiusattu poika ja kasvaa siltä maapohjalta yhdeksi Suomi-rockin legendoista.

Samalla se on katsaus kotimaiseen musiikkimaailmaan, jossa Annalan kaltainen absolutisti on harvinainen mutta myös ilahduttavan raikas poikkeus. Sitä kuvittelisi, että raskasmetallinen taide syntyy raskasmielisistä, kovista jätkistä, jotka sylkevät baarinnurkissa heikoimpien tuoppiin, eikä lyyrisyys ole heidän vahvin elementtinsä. Marko Annala piirtyy kuitenkin romaanissaan herkkämieliseksi, runolliseksi ja luontoa rakastavaksi mieheksi, joka on kaikkea muuta kuin turhantärkeä kukkopoika tunkiolla. Annala kirjoittaa itsensä niin poikana kuin vastuuta kantavana isänä ja äijärokin jumalana mieheksi, jonka sydän on paperinohut, rypistetty mytty, silmät hiljaisuutta ja metsänkahinaa rakastavan maalaisromantikon.

Ja Annala kirjoittaa hyvin, todella hyvin. Ammattikoulussa hän kertoo saaneensa äidinkielestä aina heittämällä vitosia, mitään juurikaan tekemättä, kun muut aineet tuottivat kiinnostamattomuuden vuoksi vaikeuksia. Väristyskirjaa lukiessa tätä ei ole syytä hetkeäkään epäillä. Annalan teksti on kuin melodista, tarkoin punnittua rokkia, johon klassiset säväykset tuovat ikuisuutta ja nostattavat syntyneen musiikin keveisiin yläilmoihin. Äijä osaa sanat ja tunteet ja on saanut ne väritettyä esikoiseensa uskottavasti ja sydäntä riipaisevasti.

Koulukiusaamisen kuviot Marko Annalan nuoruudessa itäisessä Suomessa ovat fyysisesti rankempia kuin nykypäivänä tuskin voi olla mahdollista. Kovat jätkät pistävät hänet syömään vessassa välitunnilla muttereita, istuttavat vesilätäköissä ja lahjoittavat nyrkiniskuja kylkeen. Tuntuu käsittämättömältä, ettei tällaiseen ruumiilliseen kiusantekoon ole kukaan opettajista tai kumpikaan vanhemmista puuttunut, kaikkien auktoriteettien silmät ovat olleet 80-luvulla visusti kiinni. On kuin lukuisat pahoinpitelyt olisivat olleet vain Annalan omaa yksityistä todellisuutta, jonne muilta oli portit lujasti säpissä. Sen ymmärtäminen koskettaa ehkä Värityskirjassa eniten: kun lapsi jätetään kipuinensa niin yksin, ettei hänelle jää käteen muuta kuin lisähinnan maksu aikuismasentuneena.

Tämä romaani on vahva suositus lähes kaikille. Ei ole mitään väliä, millaista musiikkia itse kuuntelet, sillä tämä ei ole kirja rokista tai Mokomasta, tämä on kirja peloista ja niiden voittamisesta, itsensä rakastamisesta, omiin voimiin uskomisesta ja ponnistamisesta alustalta, joka imee sisuksiinsa kuin ahne suo. Annalan tarina on selviytymiskertomus täynnä toivoa ja osoitus siitä, että todellinen lahjakkuus löytää aina tiensä maaliin. Hänet masennuksen mustilta petolinnuilta pelasti musiikki, ymmärrys siitä, että hänen tiensä on kulkeva kaikesta huolimatta kohti tällaista pelastusta. Kun elämä on musta-valkoinen kuvakirja, Annala värittää sen lopulta itse mieleisekseen ja onnistuu löytämään todellisen minänsä.

Vaikka ajokortittomana en koskaan istukaan kuskin paikalla, tuntuu minusta ensimmäistä kertaa elämässäni siltä, että olen ottamassa ohjat käsiini. On alkamassa uusi aika, jollaista en ennen ole elänyt. Olisin rehellinen tunteilleni. En eläisi vain muille vaan myös itselleni. Avaan sivuikkunan ja työnnän kyynärpääni ulos. Näin kuuluu tehdä kun on täynnä itseään. Ja välillä on hyvä olla täynnä itseään. (s. 134)

Tämä kirja on myös tärkeä julistus niille nuorille, joiden valo on toivottomassa tilassa sammumassa, jotka on nujerrettu ja jotka eivät tiedä, miten pitää soihtu palamassa kun happea on enää vain vähän. Kiitos Marko Annala rohkeudestasi astua kirjallasi valokiilasta takaisin sinne pimeään, mistä olet rämpien mutta katkeroitumatta noussut.

maanantai 15. toukokuuta 2017

Paljon melua viikonlopusta: Helsinki Lit

Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaali
12.–13.5.2017 Savoy-teatterissa


Kolmannen kerran järjestetty Helsinki Lit on kasvanut lyhyessä ajassa merkittäväksi ja kaikessa yksinkertaisuudessaan tyylikkääksi kirjallisuustapahtumaksi. Keskittyessään kansainväliseen kirjallisuuteen se on myös käännöskirjallisuuden ainoa oma festari Suomessa.

Kääntäjänammatistani huolimatta olen rajannut käännetyt maailmankirjat pois aktiiviselta lukulistaltani. Ei rajaus ole ollut tietoisen aggressiivinen, mutta koska kotimainen rintama tuottaa nykyisin niin paljon upeita kirjoja, on aikani mennyt niiden parissa. Käännöskirjallisuutta luen silloin kun kuulen jostakin poikkeuksellisen kiehtovasta uutuusromaanista, mutta en fanita ketään suurnimeä tai odota tietyn kirjailijan seuraavaa romaania suomeksi.

Tai en ainakaan ennen kuin Elena Ferranten Napoli-sarjan ensimmäinen osa julkaistiin suomeksi Helinä Kankaan käsialalla.

Minulle Helsinki Lit on siksi kätevä tapahtuma, sillä sinne valikoituu sen hetken suuria kansainvälisiä kirjallisuusnimiä, joihin muutoin en ehkä ehtisi tutustua. Suomenruotsalainen kirjailija Philip Teir Litin takana onnistuu ratsastamaan joka vuosi kirjallisuuden aallonharjalla ja kalastaa paikalle kerrassaan mainioita kirjailijoita.

Tänä vuonna tuntui, että kattaus oli vieläkin parempi kuin erinomainen. Istuin kuuntelemassa nyt kaikki Litin älykkäät ja innostavat keskustelut, joita Savoyn lavalla käytiin.

Perjantain ne naiset ja se mies

Odotin ennakkoon niin ruotsalaisen Linda Boström Knausgårdin kuin zimbabwelaisen Petina Gappahin keskusteluja. Lindan seurassa lavalla viihtyi Märta Tikkanen, ja heidän sympaattinen jutustelu Juha Itkosen johdolla ruotsiksi paljasti naisten olevan kirjekavereita jo vuosien ajan. Tikkanen on jonkinlainen paperikirjementori Lindalle – ja toki myös toisinpäin.

Olen juuri saanut lainaan Boström Knausgårdin uusimman Tervetuloa Amerikkaan, josta Litissä tietysti myös puhuttiin. Suosittelen teosta kaikille jo senkin takia, että alle 100-sivuisena se mahtuu kätevästi vaikka kenen lukulistalle. Lisäksi kielen ekonomisuus on kerännyt paljon ihastusta. Ja kyllä, Linda Boström Knausgård on juuri sen norjalaisen Knausgårdin nykyinen ex-vaimo; Lindasta on siis saanut lukea jo roppakaupalla, jos on lukenut kaikki Taisteluni-sarjan kuusi osaa.

Toinen perjantai-illan naistähdistä oli kirjailija ja lakinainen Petina Gappah, kerrassaan räiskyvän upea lavapersoona mustassa tyllihameessaan ja piikkareissa. Häneltä on keväällä ilmestynyt suomeksi Muistojen kirja, syrjityn albiinonaisen tarina vankilasta, missä hän istuu syytettynä murhasta. Naisen nimi on Memory. Gappahille on tärkeää synkästä aiheesta huolimatta säilyttää kirjoissaan aina toivo. Siinä painava syy liittää kesän lukulistalle tuo Muistojen kirja. Niin paljon kuin kirjailija ihaileekin tämän kevään lukujättiä Pieni elämä Yanagiharalta Gappah sanoi, ettei voisi kuitenkaan kirjoittaa koskaan yhtä ilotonta tahi toivotonta romaania.

Gappahin ja Sirpa Kähkösen seurassa jutusteli Ruotsin tämän hetken yksi suurimmista nimistä, kreikkalaissyntyinen Aris Fioretos, jonka myöskin vankilaoloihin sijoittuva romaani Mary sujahti itselläni kirjakassiin. Tämä äärettömän vaikea päätös yhden kirjan ostosta perustui lopulta osin siihen, että Fioretoksen kirjan kansi on verenvärisine granaattiomenoineen houkuttelevan kaunis. Bloggaajaystäväni Kirjaluotsin Tiina kun vielä kertoi Fioretoksen kirjan olevan rankempi kuin Gappahin, päätin luottaa myös Ruotsin kirjakansan makuun. Gappah on toki jo varattuna kirjastosta.

Laurent Binet keskustelee Tuomas Nevanlinnan kanssa

Illan yllättäjä itselleni oli kuitenkin ranskalainen Laurent Binet. Liekö miehen ranskalainen aksentti (haastattelukielenä englanti), joka minut hurmasi vai pelkästään se, että hänen uutuusromaanissaan seikkailee semiootikko Roland Barthes, kirjallisuustieteen luennoilta vielä hämärästi tutun pelottava tieteen mies, jonka teksti kirjailijan kuolemasta aikoinaan avasi silmäni ymmärtämään kirjallisuustieteen lumon. Romaani Kuka murhasi Roland Barthesin? mullisti joka tapauksessa Ranskan kultivoituneita piirejä ilmestyessään, sillä se sekoittaa historian tapahtumia, todellisia, jo edesmenneitä henkilöitä filosofian ja lingvistisen tieteen aloilta, popkulttuuria ja kätkee sivuilleen seikkailuromaanin, jossa etsitään kadonnutta, Barthesin (fiktiiviseen) murhaan johtanutta käsikirjaa kielen seitsemännestä funktiosta. Romaanilla on dekkarimainen juoni Umberto Econ henkeen, joka hänkin totta kai romaanissa seikkailee.

Kuka murhasi Roland Barthesin? on lähes pakkosuositus kaikille kirjallisuus- ja kielitieteen ystäville; se avautunee paremmin, jos on edes hieman käsitystä kuka oli Focault, Derrida tai Julia Kristeva. Savoyn lavalla käytiin Tuomas Nevanlinnan ja Binet’n kera juuri niin älymystöllinen kirjallinen keskustelu kuin sopia odottaa. Mutta mikä parasta: se oli pikkunokkelaa ja terävää – juuri sillä tavalla, että seuraaminen tuotti puhdasta iloa. Olen aina hieman pelännyt ranskalaisia kirjailijoita; ne kaikki tuntuvat pukeutuneen jonkinasteiseen enfant terrible -kaapuun, joka heilahtaa tyhmän lukijan kasvoille kuin Potterin taikasauva. Binet oli Björn Borg -collegepuserossaan kuitenkin harmittoman sympaattinen ajattelija, jonka valovoimaisuus perustuu hänen ilmiselvään kykyynsä katsoa maailmaa muutenkin kuin vain tieteen norsunluutornista. Miehen, joka on kirjoittanut kirjaansa kuulemma myös The Curen Robert Smithin, täytyy olla myös sydämeltään hieman musiikkisnobi, eikä sellainen ole mielestäni koskaan turmioksi.

Miesten vuoro

Monille Nobel-palkittu Orhan Pamuk oli syy tulla Litiin lauantaina, ja päivä myytiin loppuun jo etukäteen. Minä olenkin vähän tällainen patrioottinen juntti enkä Pamukin tuotantoa tunne, joten odotin kaikkein eniten ruotsalaista Tom Malmquistia. Hänen romaaninsa Joka hetki olemme yhä elossa vastasi omaan katastrofinälkääni. Kirjahan perustuu tositapahtumiin ja kertoo avopuolison kuolemasta samalla, kun pariskunnan esikoinen syntyy. Olen kaiketi valinnaisesti herkkä, sillä Malmquistin esiintyminen ei saanut kuin etäisesti silmät kosteiksi, vaikka ihastuttavan avoin hän olikin. Ihastuttavan ruotsalainen.

Lauantai oli karismaattisten miesten päivä. Älyllisesti herkullisinta ruokaa tarjoilivat eittämättä neurokirurgi, brittikirjailija Henry Marsh, amerikkalainen esikoiskirjailija Garth Greenwell ja tietenkin – kuinkas muutenkaan – illan pääesiintyjä, Turkin tähti Orhan Pamuk.

Marsh ja punaiset nilkkurit
Jokainen joka pitää englantilaisuudesta ja yhdistää siihen kuivakan mustan huumorin ja ruudulliset tweed-takit, ei voi olla pitämättä Henry Marshista. Hänessä on jotakin sopivan tuttua ja isällistä, aimo annos viisautta ja pyöreiden lasien takaista herkkyyttä, niin että Merete Mazzarellan kanssa keskustelusta tuli lämminhenkinen takkatuliturinointi, josta ei kuitenkaan ihailtavaa viisautta puuttunut, ei kummaltakaan. Marshin muistelmateos Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta on sulattanut niin kriitikoiden kuin lukijoiden sydämet, sillä huippuluokan kirurgi on pistänyt teoksessa likoon myös itsensä. Kirja on varmasti avaava lukukokemus, sillä niin, siinä avataan ihmiskallo ja tungetaan veitsi suoraan elimistä tärkeimpään. Kun neurologi epäonnistuu, eivät seuraukset voi olla mitenkään kauniit, mutta Marsh ei epäröi rehellisyyttä, totuutta. Jos miehen kirja peilaa edes hitusen hänen lavakarismaansa, kirjan on pakko olla elämys.

Garth Greenwellistä kirjallinen maailma on saanut kuitenkin varsinaisen spiikkerin. Hänellä on erinomainen ulosanti, johon vaikutuksensa on toki tehnyt esikoisensa nyt 1,5 vuoden pituinen maailmanmarkkinointi. Kaikki mikä kuuluu sinulle on ylistystä kerännyt tarina amerikkalaisesta opettajasta, joka päätyy Bulgariaan töihin ja tapaa siellä kauniin Mitkon. Siitä alkaa vaikea rakkaustarina, joka on auttamatta myös poliittinen katsaus vauraan ja köyhän maan edustajan kulttuurikohtaamiseen. Mitä rakkaus maksaa, kysyi lavalla Jari Tervo Greenwelliltä, ja niin kysyy tavallaan romaanikin. Keskustelussa ruodittiin myös Trumphin valtaan astumista ja sen mahdollisia seurauksia Amerikalle. 

Greenwell, siviiliammatiltaan opettaja, lausui lavalla sen verran suuria sanoja, että suosittelen tutustumaan hänen karismaansa Yle Areenassa, mistä löytyykin kaikki Helsinki Litin keskustelut.

Vaikka päivä oli miesten, oli todella positiivinen yllätys kuunnella heti alkuun ruotsalaista dekkaristi Malin Persson Giolitoa, joka oli itselleni täysin tuntematon. Hän saarnasi vahvasti story tellingin puolesta, mitä dekkarikin parhaimmillaan voi tehdä. Kirjailijan psykologinen trilleri Suurin kaikista kertoo kouluampumisesta mutta sivuaa samalla nykyajan suuria poliittisia ongelmia Euroopassa. Persson Giolito on myös loistava puhuja, jonka vakuuttava, eläväinen habitus sai toivomaan, että seuraavan kerran aamumuroissani olisi maidon ohella edes ripaus ruotsalaisuutta. Dom är bara, så annorlunda!

Orhan Pamuk julistaa
Orhan Pamukista tuskin tarvitsee sanoa muuta kuin että lukekaa ihmeessä kaikki Kummallinen mieleni, rakkaudentunnustus Istanbulille ja everymanille, jos ette pelästy 800-sivuisia kirjoja. Päähenkilö Mevlut, jugurttikauppias, on muuttanut maalta Istanbuliin 60-luvun lopulla, ja romaani on hänen ja kaupungin tarina. Pamuk on kirjoittanut kadunmieheen kuulemma hieman itseään. Kun miettii, millaisessa myllerryksessä Turkki tällä hetkellä on, tuntuu lähes ihmeeltä, että Pamukin kaltaisia rohkelikkoja maasta löytyy. Hän on kirjailija, jonka elämän aikana Turkin vankilassa on istunut aina vähintään yksi kirjailija.

Ja se Elena Ferrante…

Perjantaina jaettiin Jarl Hellemann -käännöspalkinto nyt kolmatta kertaa. Se jaetaan Helsinki Litissä aina edellisen vuoden parhaalle käännökselle. Tietämättä romaaneja, joita raadilla oli ehdokaslistallaan, sanon kuitenkin, että suomentaja Helinä Kankaan saadessa sen Loistava ystäväni -romaanin käännöksestä palkinto meni niin oikeaan osoitteeseen. Kirjan kutsuva, italiantuoksuinen, vanhahtavakin kieli lumosi minut viime vuonna, enkä lakkaa ihmettelemästä, miten italialaisen kulttuurin voikin tuoda niin lähelle suomalaista sielua.

Conclusion

Helsinki Lit on tapahtuma, jota ilman me emme voi enää elää. Se tuo kaukaisemman maailman ihanan lähelle, avaa kulttuuri-ikkunoita ammolleen mutta ennen kaikkea esittelee älyllistä kirjakeskustelua, joka kuitenkin pysyy turvallisen lähellä lukijaa. Kyse ei ole tiedejargonista ja ylimielisistä kirjallisuusteorioista, vaan inhimillisistä keskusteluista, joita värittää alati jokin kristallinkirkas, nerokas näkemys, kirjailijoiden persoonat ja karisma, joka on monien tapahtuman tähtien kohdalla yhdistelmä everymania ja oppinutta näkijää. Kiitos Philip Teir, kiitos Helsinki Lit, että olette jatkossakin. Me tarvitsemme teitä ja te tarvitsette meitä, lukijoita jotka täyttävät salin viimeisenkin penkin ja kurottavat kaulansa kohti kirkkaita valoja.

(Ja muuten, haluan nähdä Juha Itkosen ensikin vuonna yhtenä keskustelun vetäjistä. Hänhän on jo osa kalustoa, tuo Hämeenlinnan sympaattinen kerubi.)

***
Liput tapahtumaan hankittu itse.

Henry Marsh (kuva: Arja Korhonen)
Garth Greenwell (kuva: Arja Korhonen)

maanantai 8. toukokuuta 2017

Poika suurten maalarimestarien jäljillä

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat
Otava, 2017
300 sivua
Lainattu kirjastosta

Edessä oli valkokangas, johon kaikki heijastui. Yhtenä joulukuisena iltana kauppatorin laidalla siihen oli piirtynyt ajatus, jota Visa oli varjellut, kantanut mukanaan, kaikkein kallisarvoisin omaisuus. Hän oli ainutkertainen ja hänellä oli maailmassa erityinen tehtävä. Me olemme tämän maailman uloin etuvartio. (s. 220)

Olen ymmärtänyt, että kirjailija Haahtelalla on vankka fanikuntansa, joka ihailee kynämiehen jokaista sanaa. Olen itse aikaisemmin lukenut kirjailijalta vain Naiset katsovat vastavaloon sekä toisen, jonka nimeä en jostain syystä saa enää päähäni. Todennäköisesti se on Lumipäiväkirja, koska romaani löytyy hyllystäni. Kumpikaan kirjoista ei tuolloin tehnyt minuun vaikutusta; muistan jopa hieman tylsistyneeni toisen parissa.

Ajattelin kokeilla tuuriani Joel Haahtelan uusimman kera, sillä Mistä maailmat alkavat sijoittuu mielenkiintoisesti kuvataiteen maailmaan ja kurkistaa 50–60-luvun Helsinkiin. Visa on nuori isätön poika, joka vähitellen löytää oman paikkansa maailmassa Vincent van Goghin avulla. Hän aloittaa viivasta, piirtää ja maalaa kehityskaarensa paperille ja pinkopohjalle. Visa tutkii taidekirjallisuutta, imitoi kuuluisten taiteilijoiden kädenjälkeä ja vähitellen ajautuu taidekoulun iltakurssille ja lopulta päätoimiseksi opiskelijaksi Vapaaseen taidekouluun. Myöhemmin hän päätyy opintomatkalle Italiaan, jossa oleskelu kuitenkin venyy pidemmäksi ajaksi valon ja auringon vapauttavassa maassa.

Visan tie taiteilijaksi on yhtäältä oman sisäisen viivan etsimistä, toisaalta sodassa kadonneen isän merkityksen hahmottamista omassa persoonassaan. Nuori taiteilija haparoi alkuun mutta saattaa lopulta itse itsensä matkaan, jonka varrelta löytyy elämänmittainen rakkauskin, Helmi.

Visa on hiljainen, etäinen, rauhallinen poika, ja sitä on koko Haahtelan romaanikin. Minulta vei poikkeuksellisen kauan kahlata teos läpi. Räiskyvää siinä on vain kansi. Tämä tarinan sisäinen levollisuus lienee Haahtelan tunnusmerkki, mutta minut se alkuun uuvutti niin, että lähes lahjoin itseni lukemaan romaanin loppuun.

Sympaattisen Visan rinnalla kävelee verkkaisesti toki seurasta nauttien, kunnes joku alkaa hiertää liikaa. Visa on eräänlainen erakko, eikä hän tarvitse ihailemansa äitinsä lisäksi suurta hovia ympärilleen ollakseen oikea taiteilija. Kunnollinen naapurin poika, ystävällinen ja hyvin kasvatettu – ketä hän voisi ärsyttää? Mikä siis hiertää?

Kyllä Haahtela osaa maailmoja kuvittaa, annostella autenttista maisemaa menneestä Helsingistä. Siinä ei ole moitteelle sijaa. Mistä maailmat alkavat henkii kuitenkin samanlaista mietoutta kuin parin vuoden takainen Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika, jonka Aarnissa on paljon Visaa. Ehkä se on rosoisuus, mikä molemmista miehistä puuttuu, eräänlainen hyvä kapinallisuus, sellainen äkkivääryys, mikä saa lukiessa kapsahtamaan päähenkilön kaulaan, vetää vähän jalat veteliksikin.

Sitä kaipaa sellaista heittäytymistä, ja nyt se jäi minun osaltani kokematta. Halusin kuitenkin varmistaa, että Visalla on kaikki hyvin, lopussakin. Siksi lukemista ei voinut jättää kesken.

Haahtelan eduksi on luettava joka tapauksessa kyky kuvata nuoren miehen kaipuuta yksinäisyyteen. Visalla on pensselinsä, joiden vuoksi ihmissuhteet jäävät seinää vasten nojaamaan ja kuivuvat kasaan. Hän ei tee sitä itsekkyyttään. Hän nyt vain sattuu olemaan ihminen, joka rakentaa itse oman onnensa vaatimatta siihen puolta kaupunkia puolelleen, armeijaa auttamaan.

Taistolaiset meuhkasivat kommuuneissaan ja työnsivät toisinajattelijat ulos kadulle. Halpojen huvien ympärille kerääntyneet Elonkorjaajat ylpeilivät politiikan vastaisuudellaan ja itsenäisyydellään, mutta hekään eivät olleet Visaa varten. Hän huomasi toistuvasti jäävänsä yksin ja etsivänsä turvaa sieltä, mistä sen oli ennenkin löytänyt, vanhojen kirjojen sivuilta. (s. 262)

Sieltä Visan onni löytyy, kirjoista ja pinkopohjista. Kuulumattomuus on myös se mitä hän maalaa tauluihinsa. Pidän Haahtelan tavasta asettaa päähenkilönsä rohkeasti tähän asetelmaan, mutta teoksen laahaavuus sai minut hermostumaan. Saattaa olla, ettei minusta tälläkään kokemuksella tule osa Haahtelan uskollista lukijakuntaa. Nostelen kulmakarvojani jo kuulemilleni hihkaisuille, että tässä tuleva Finlandia-ehdokas. Minulle kerronnasta puuttui yllätyksellisyys ja anarkia. Minä voin vilkuttaa Visalle iloisesti hyvästit – mukava poika tavata, mutta katseeni on jo uudessa maailmassa käteni pyyhkiessä ilmaa vielä viimeisin vedoin.