torstai 12. tammikuuta 2017

Kirjalöytö alelaarista

Marja Leena Virtanen: Verho 
Karisto, 2016
311 sivua
Omasta kirjahyllystä

Joka kerta sanon itselleni, etten tarvitse kirja-alesta mitään. Hyllyni pursuaa; käytössäni on jo vanha omenalaatikko, johon laitan uudet tulokkaat, jotka ihan kohta pian järkkään hyllyyn. Siis siihen minne ei enää mahdu mitään.

Kirja-alessa kävi kuitenkin vähän kuin kohtalo. Arvoin jo yhden espanjalaisen ja toisen kotimaisen välillä, kun silmiini osui sattumalta tuo harmaa, hylätyn näköinen romaani, joka odotti hiljaa siinä pinossaan noutajaansa.

Uhmakaan ei auta, kun isoisän varjo kasvaa liian suureksi julisti takakansilehti. Käänsin ensimmäisen sivun esille.

Isoisän talo seisoo kuusimetsän reunassa. Ola haettiin sinne neljän vanhana, niin on Kristiina hänelle kertonut. Ola ajattelee että metsänreuna on pohjoinen.

Siinä se. Alkusanat. Jos ne puhuvat sinun kieltäsi, pitää kirja ostaa. Ja nyt kysyn: Missä ihmeessä tämä kirja on piilotellut tähän asti? Miksi tapasimme vasta nyt?

Marja Leena Virtasen Verhossa kun on niputettu yhteen kaikki sydämeni painavat, proosalliset elementit: lapsen näkökulma, kasvutarina ja ankarat kasvuolosuhteet, epäreiluuden maksimointi ja tarinan kehys menneiltä vuosikymmeniltä. Sohvanpohjan kokoinen hyvä kirja on minulle täynnä kurjuuden kuvausta ja haikeaa surumielisyyttä. Ihmisiä jotka eivät kykene toimimaan, vaikka tahtotila olisi, aivan kuten Jotunin Huojuvan talon Lealla. Ja lasten kohtalot, varsinkin juuri ne kutsuvat minua!

Ola-pojan vanhemmat ovat kuolleet, ja hän elää lapsuuttaan isovanhempiensa luona jossakin pikkukaupungissa joen varrella. Ensio-isoisä on oman koulun opettaja ja muiden kuullen sillä tittelillä myös kutsuttava. Isoisän säännöt ovat selitystä vailla tiukat, elämän oppi, jota vastaan ei Olan ei käy kapinoiminen. Isoäiti Aini on pehmeämpi, mutta isoisän talossa siitä on harvemmin hyötyä. Sitten on onneksi muutaman vuoden vanhempi Kristiina, kuin isosisko mutta oikeasti täti Olalle, Ension ja Ainin oma tytär. Kristiinalle asiat ovat isoisän talossa vähän eri. Kristiina nakkelee niskojaan ja sanoo fatsi ja mude, jos haluaa.

Ola, ristimänimeltään Olavi, ei koskaan voi olla kuin Kristiina. Hänellä on lastinsa. Olalla on myös outo kiintymys verhoihin; ne ovat jollakin tapaa kiinni osa hänen persoonaansa. Verhon takana on turvallista, varsinkin jos ne ovat paksua, sileää ja kädelle lempeää samettia, hyvin tuuletettu etteivät ala yskittää.

Virtasen pehmoinen kynänjälki kuljettaa parhaimmillaan Olan tarinaa kuin huikaiseva Olli Jalonen. Molemmilla nuoren pojan lapsenomaisesti tarkkaileva kieli on osuvaa ja täsmällistä. Se miten Ola havainnoi ympäristöään ja puhuu, tulee lähelle Miehiä ja ihmisiä -romaanin minäkertojaa. Näiden poikien vaatimattomuus mahtuu kirjoitettuihin sanoihin, ja lukijan herkkä sydän lämpenee.

Lumen sihinästä kuulee että tytöt ovat lähestymässä. Tytöt, ne ovat enemmän kuin vain sukset ja monot ja sauvat, kapeat hiihtohousut ja kirkkaanväriset anorakit, iso- ja pienitupsuiset kirjavat pipot, pehmeät nahkarukkaset sekä hauska lepattava hiihto, helisevä puheenräpätys. Näiden lisäksi tytöt ovat suunnaton hattara kevyttä kihelmöivää ainetta joka kutistuu ja enenee miten milloinkin. Isossa tyttösakissa hattara on laajimmillaan, sen häälyvät ääriviivat lähes näkyvät. Yksittäisen tytön hattarakoko vaihtelee, ja mitä lähemmäksi tyttöä joutuu sitä enemmän hattara sekoittuu tavalliseen ilmaan ja sekailmaa hengittäessä tulee kireä epäselvä olo. (s. 128–129)

Näin miettii liikuntatunnilla Ola. Tuo parka, särjetty poika saa hetkessä myötätuntoni. Virtasen kieli on yhtä aikaa vahvaa ja hentoa. Se peilaa nuoren pojan rikkinäistä mielenmaisemaa kauniisti lukijaa ravistellen. Teksti on vaivatonta, sanoja jää mutustelemaan tyytyväisenä, sivut kääntyvät kuin itsestään.

Verhossa on mielenkiintoisia voimahahmoja: Ensinnäkin on isoisä, syvempää pahuutta huokuva kodin jumalhahmo, jonka lähellä oleminen on Olalle lähes mahdotonta. Isoisä on hengellinen ja soittaa kotona ankarasti harmonia ja veisaa virsiä kuin osoituksena asemastaan ja viimeisestä sanasta. Tämä ei tietenkään ole koko totuus. Julma isoisä hallitsee rakkaudettomuudella eikä jätä tilaisuutta käyttämättä näyttää Olalle tämän kapea paikka. Isoisä on verhon toisella puolella, Ola toisen. Ja kuin jännitystarinaa kannatellen Virtanen kuljettaa lukijan kohti tuota tragedian verhoa.

Mutta on toivoakin, ja toivo on Kristiina. Olan pelastus. Rakkaus sisarpuoleen on palvovaa, koska Kristiinassa on ovi johonkin toiseuteen, ulos isoisän talosta, ja sitten on kirjat, joita Kristiina Olalle lainaa. Toivoa tuo myös ainut todellinen ystävä Petter, yksinhuoltajaäidin ainoa poika, josta nuori, sisäänpäinkääntynyt Ola löytää jonkinlaisen sieluntoverin.

Verhon intensiteetti makaa juuri Olan herkän ja satutetun hahmon varassa. Maailmaa katsotaan pitkälti Olan ehdoilla, mutta toisinaan Virtanen on kirjoittanut polkuja myös isoäidin Ainin ajatuksiin. Tämä kärsii miehensä Ension uskottomuudesta, hairahduksesta joka sattui jo vuosia sitten, mutta joka ei jätä arkaa ja epävarmaa naista koskaan rauhaan.

Näillä kahdella voimatekijällä, isoisän ankaruudella Olaa kohtaan ja Ainin vihan ja pelon alistuneisuudella, Virtanen ohjaa dramaattisen tarinan kohti kolkkoa loppua. Hyvässä draamassa on aina kuitenkin oltava toivoa, sillä niin kauan kuin valoa näytetään tunnelin päässä, jaksaa lukija kulkea tarinan rinnalla ja hyväksyy sen raadollisimmatkin kuopat. 

Marja Leena Virtasen Verho on taidokas pojan kasvukertomus, paikoin huikaisevasti kirjoitettu perhedraama, joka saa hämmästelemään, ettei kirjasta ole puhuttu isommin. Lämmin suositus kaikille, joihin Jalosen Miehiä ja ihmisiä kerronnan puhtoisuus teki vaikutuksen.

tiistai 3. tammikuuta 2017

101 kiehtovaa, suomalaista kirjaa



Mahtavaa & kirjallista uutta vuotta 2017 armaille lukijoilleni! 

Viime vuoden loppu hiipui kaiken stressin ja kiireen keskellä hiljaa pihisten säkkiinsä, eikä muissa tehtävissään äärilleen venytetty bloggari ehtinyt edes laatia katsausta menneeseen vuoteen. Siinä hyvä syy aloittaa tämä vuosi kertomalla teille, mistä vuonna 2017 kirjabloggarimaailmassa kuhistaan. 

Satavuotiaalla Suomella on nimittäin rutkasti aihetta juhlaan. Sataan vuoteen mahtuu miljoonia tarinoita, niin riipaisevan todellisia kuin raapaisevan fiktiivisiä. Kirjallisia tarinoita näissä vuosissa on siinä määrin, että ystävämme Yle juhlistaa kotimaisia kirjoja mahtavalla Kirjojen Suomi -kampanjallaan vuoden ajan. Ylen kirjallisuustoimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat olleet valitsemassa itsenäiselle Suomelle 101 merkittävää kotimaista kirjaa. Tässä koko vuoden kestävässä projektissa on myös kirjabloggareilla kunnia olla mukana!

Puttonen ja Nowak tuhansien kotimaisten sivujen keskellä.

Kirjalistan takana on tämä kysymys: Millainen Suomi välittyy kaunokirjallisuudestamme sadan vuoden ajalta? Listalle päässeet kirjat osoittavat omalla tavallaan kuluneen ajan voiman ja itsenäisen Suomen muutokset: jokaista vuotta edustamaan on valittu yksi kirja. Valitut kirjat eivät ole välttämättä sen vuoden suuresti palkittuja tahi kohuttuja teoksia vaan enemmänkin kirjoja, jotka heijastavat parhaiten kyseistä aikakautta ja sen ilmiöitä.

Tänään 3.1.2017 Yle julkaisee kyseisen 100 kirjan listan osoitteessa yle.fi/kirjojensuomi – vuoden 2017 kirja toki puuttuu vielä, se kun valitaan vasta vuoden lopussa. Käy katsomassa ja ihmettelemässä tuota monimuotoista kirjamassaa! Mikä oli sinun syntymävuotesi kirja? Ja jos lukuintoa löytyy, Kansalliskirjasto tarjoaa myös mahdollisuuden lukea kirjat verkossa. Koska sadan kirjan joukossa on harvinaisuuksia, joita ei välttämättä löydy enää mistään, on tämä ilmainen kirjatarjous kaunis kädenojennus itsenäisen Suomen upeille tarinoille!

Me kirjabloggarit olemme olleet jonnin verran täpinöissä, kun Yle kutsui meidät mukaan projektiin yhdeksi yhteistyökumppaniksi. Yli 80 kotimaista kirjablogia osallistuukin Kirjojen Suomi -kampanjaan kirjoittamalla jokainen yhdestä tai kahdesta kirjasta tämän vuoden aikana – kukin bloggari omalle tyylilleen uskollisena. Bloggarit eivät ole päässeet itse valitsemaan omaa kirjaansa, vaan päätimme luottaa tässä projektissa Lady Fortunan viisaaseen sanaan: kaikki kirjat on siis arvottu. Mukavuusalueen ulkopuolelle mennään varmasti joidenkin kirjojen kohdalla, mutta se into ja hehku, millä maamme kirjabloggarit ovat silti olleet tähän asti mukana, tuntuu hyvältä.

Sadan kirjan matkaan startataan kunkin bloggarin omilla sivuilla ensi viikolla tiistaina 10.1. Liikkeelle lähdetään nuorimmasta, vuoden 2016 kirjasta, joka on sitten Ilkka Remestä. Vuoden aikana edetään kahden kirjan viikkotahdilla kohti ensimmäistä itsenäistä vuotta 1917. 

Ylen sisältö sadan kirjan ympärillä on mahtavan laaja; Yle Areenassa julkaistavassa 101 kirjaa -sarjassa on mukana nimekkäitä kirjailijoita ja kulttuuri-ihmisiä keskustelemassa teoksista. Ensimmäiset 50 kirjallista jaksoa on tuolla jo julkaistu.

Aina joku kesken on Kirjojen Suomi -projektissa toki myös mukana ja kertoo saamastaan kirjasta sinulle juhannuksen tienoilla. Jos haluat tietää jo nyt, mistä kirjasta aion tuolloin blogata, anna karismaattisen Karrin kertoa oma näkemyksensä. Miten sattuikin, että juuri suuri ja viisas Paleface puhuu itselleni osuneesta beat-sukupolven kirjasta.

Seuraa siis tätä blogia ja muita kirjabloggareita, klikkaa Areenaan, vieraile nettisivuilla yle.fi/kirjojensuomi ja tsekkaa koko ajan kasvavaa itsenäisen Suomen kirjallista sisältöä. Tänä vuonna on lupa kirjakuhista!

perjantai 30. joulukuuta 2016

Pelkääjän paikalla istutaan yksin

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla
Otava, 2015
238 sivua
Omasta kirjahyllystä

Millainen on hyvä romaani? Minusta yksinkertainen vastaus tähän hankalaan kysymykseen olisi tämä: Sellainen joka kulkee ärsyttämättä ja hankaamatta, päästää sisään ja saa uskomaan ihan kaiken sisältään.

Laura Lehtolan viimevuotinen esikoinen, Helsingin Sanomien kirjapalkintoehdokkaanakin ollut Pelkääjän paikalla on juuri tällainen. Jos kirjan lukee ikävässä flunssassa varsin väsyneenä eikä silti malta laskea kädestään, voi minun puolestani sanoa, että kirjailijan intentio on täyttynyt. Kirja on onnistunut siinä ikivaikeassa tehtävässä, että se kuljettaa lukijan mukanaan muualle. Onnittelut, Laura!

Lehtolan esikoinen on tarttunut surulliseen aiheeseen legendaarisen Love Storyn hengessä: keskiössä ovat syöpään kuoleva nuori nainen ja rakastunut nuori pari. Mutta unohtakaa O’Neal ja harmaan romanttinen Central Park – tämä rakkaustarina maistuu aidolle Suomi-sairaskertomukselle. Aviomiehen Aapon näkökulmasta kirjoitettu kaihoisan kaunis romaani kertoo yksinkertaisesti siitä, millaista on menettää rakas ja jäädä selviämään pienen lapsen kanssa, koska on pakko. Lehtolan teksti pureutuu turhia kaihtamatta parisuhteen epäreiluun ja oireilevaan kipupisteeseen, johon lohtua ei ole. Kun toinen tekee urheasti kuolemaa, yrittää toinen jatkaa rinnalla elämäänsä. Reilua ei siinä ole mikään, mutta kummallakaan osapuolella ei ole vaihtoehtoja.

Miehen näkökulma toimii hämmästyttävän hyvin; se onkin ihmisen, ei sukupuolen näkökulma. Olen toisinaan hieman epäillyt, osaako mies todella kirjoittaa naiseudesta ja toisinpäin, mutta Lehtola pyyhkii tekstillään huoleni pois. Tämä tunne on universaali eikä liity genitaaleihin:

Sinä olet kuollut kaksi päivää sitten. Minä en saa rauhaa siltä ajatukselta, että sinut on pakko polttaa tai laittaa kokonaisena hautaan.
    Sairaat vaihtoehdot.
    Kuolemassasi olisi minulle ihan tarpeeksi. En haluaisi joutua vielä tähänkin. Mistä helvetistä minä tiedän, mitä sinulle pitäisi tehdä
.
(s. 75)

Ero parisuhteessa rikkoo aina sisintä. On vaikea aloittaa alusta uuden ihmisen kanssa, koska muistoja ei voi mitätöidä, elettyä ei unohtaa. Millä tavalla ihminen rakentaa uutta suhdetta, kun puoliso on kuollut? Mikä on se mahdollinen tie, jossa elämäänsä jatkava ei tuntisi syyllisyyttä tai vertaisi turhaan uutta rakkautta vanhaan?

Kun kaikki on jäänyt edellisen puolison kanssa kesken, miten Aapo lunastaa oikeuden rakastua uudestaan tai ylipäätään tuntea jotakin muuta kuin surua? Sen kuvaamisessa Lehtola onnistuu kylmän realistisesti, tunteilematta tai liikoja paisuttelematta. Syyttömälle syyllisyys on hankala matkakumppani, eikä Aapon tarpominen ole jouhevaa etenemistä. Kun hän tapaa mielenkiintoisen Veeran, on kuollut Anna aina läsnä: Sinäkin olet vaihteeksi haudassasi. Asettuneena jotenkin. Otan Veeraa kädestä. Se on sinunkin kätesi. (s. 235)

Takaumat ja myöhemmin Veeran näkökulma katkaisevat Aapon kerrontaa rytmikkäästi ja toiminnallisesti. Läheisen kuolema on prosessina aina täynnä takaumia, muistoja, ja niiden avulla tämänkin romaanin kerronta polkee. Takaumat ovat yhtäältä näyte Annan sairauden etenemisestä ja toisaalta myös näyte siitä, miten Aapo alkaa elää pelkoaan tulevasta menetyksestä. Hän tietää lopun tulevan, mutta surra ei voi etukäteen, ei rakkaan Annan edessä. Mieluummin on keksittävä rinnakkaistodellisuus ja näyteltävä jotakin toista miestä, jottei kipu veisi mukanaan. Aapo kehittää itselleen tekstiviestien kokoisen toisen elämän ja ajautuu näin pakkosuhteeseen täysin vääränlaisen naisen kanssa, kun Anna samalla taistelee syöpänsä kanssa. Pelkääjän paikalla on todella yksinäistä.

Lempeä ja arjenmakuinen huumori pilkistää romaanissa sieltä täältä, enkä itse tiedä parempaa tapaa käsitellä menetystä. Huumorilla on oikeutettu vaikutus, koska ihminen joka ei pysty nauramaan kivulle, ei ole koskaan vapaa kivustaan. Nauru on pelon voittamista.

Lehtolan kieli on huomaamattoman helppoa, väkisin vääntämätöntä, vain kaunista. Se löytää sanat niin syövälle kuin rakkaudelle, aristelematta:

    Lääkärin nimikyltissä lukee Koskinen. Ja parikymmentä senttiä sen nimikyltin yläpuolelta valuu katkeamattomana virtana painavia sanoja, joita ei voi palauttaa mihinkään. Sen suusta juoksee vastaanottohuoneen lattialle sulanutta lyijyä, joka sama kerrallaan täyttää koko tilan.
    Lyijyn pinta nousee, me seisomme siinä polvia myöten
.
[…]
    Me emme ole vielä oppineet, että sellaisia sanoja on olemassa. Että on olemassa lauseita, jotka annostellaan kapseleissa. Mutta että vatsalaukussa kapseli räjähtää. Sieltä sanat sulavat verenkiertoon ja uivat ruumiin jokaiseen kolkkaan. (s. 53)

Ja juuri tällaisista romaaneista minä pidän. Tarina ei hankaa, päähenkilöt ottavat auliisti vastaan, lainaavat viipaleen maailmastaan, ja yhtä huolettomasti jatkavat olemistaan (tai kuolemistaan), kun suljen kirjan kannet. Jäljelle jää hyvä lukutunne – kuin olisi juuri jutellut pöydän ääressä hyvien ystävien kanssa ja hieman haikeana tulee eron hetki. Tahtoisi viipyillä mutta bussi odottaa.

Erinomainen esikoinen, joka ei turhia olemisellaan retostele, koska sen ei tarvitse.

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Vaaleanpunainen ori

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan
WSOY, 2016
392 sivua
Pyydetty arvostelukappale

Kirjahyllystäni löytyy parikin Riku Korhosta, mutta kumpaakaan en ole vielä lukenut. Siitä huolimatta minulla on tieto, että Korhonen on loistava sanataitelija, syvällinen ja kiinnostava.

On hän. Luin vuosia sitten Helsingin Sanomista Korhosen kolumnin auringon polttamista miehistä, Turun puliukoista. Tuo pieni, muistaakseni yhden palstan teksti pysäytti minut tunnelatauksellaan täysin. Se oli kaunis ja vilpitön ylistyskirjoitus miehille, joita kukaan ei taatusti muuten juhli. Kirjoitus sai kyyneleet silmiini ja minut lähettämään palautetta HS:lle. Palaute kulkeutui lehden toimesta kirjailijalle asti, ja sain häneltä henkilökohtaisen kiitoksen erään kirjailijalle kuulemma sumean vapun jälkeen. Hämmentävä kokemus lukijalle mutta ilmeisesti myös kirjailijallekin.

Riku Korhonen tietää, miten sanoja käsitellään. Hänellä on kyky muovata arkisesta ylevää. Tehdä vaikkapa idiootista vaimonsieppauksesta korkealentoinen, miehinen rakkaustarina, joka alkaa seesteisenä turkulaisarkena mutta hyppää matkalla taltuttamattoman, raivokkaan oriin selkään ja laukkaa lopulta jyrkänteen reunalle pitelemättömästi pärskien ja kavioillaan ihmisenhenkiä alleen murskaten.

Kun aloitat ratsastusretkesi vaaleanpunaiseen kietoutuneen Emme enää usko pahaan -romaanin kanssa, luulet ehkä pääseväsi kurkistamaan miehiseen rakkauteen. No et kyllä tiedä millaiselle maastovaellukselle joudut. Kypärä päähän ja silmät auki; kansi on vain silmänlumetta.

Keski-ikäinen Eero asuu idyllistä, turkulaista merenrantaomakotitaloa vaimonsa Ainon ja kahden tyttärensä kanssa. Heillä on rakkautta, terveyttä, rahaa ja valoisat näkymät vehreyteen, mutta liittoa vaivaa arkipäiväisyys. Aino kaipaa Eeron läheisyyttä ja enemmän seksiä. Eero katoaa yrittäjätyöhönsä, paintball-aseiden, mönkijän ja verstaansa pariin sitä, ettei osaa olla enää oikealaisesti aviomies. Mutta sitten mies saa idean. Hän pyytää parhaalta ystävältään Larilta apua vaimonryöstön toteuttamiseen, sillä Eero uskoo, että arjen tahmeuteen auttaa parhaiten eksoottis-eroottinen välikohtaus. Aino on nimittäin erään keskustelun yhteydessä antanut ymmärtää, että kaapatuksi tuleminen olisi hänen fantasiansa.   

Lopulta kaikki päättyy katastrofiin ja oriin metsälaukka rajuun satulasta putoamiseen. Auts! huutaa lukija.

Fantasioiden ongelma lienee aina se, että niillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Siksi niiden siirtäminen todellisuuteen on kuin yritystä siirtyä elämään arkea unimaailmaan. Arjen sietäminen on toisen ihmisen heikkouksien, huonojen puolien ja ärsyttävyyden sietämistä. Siitä ei ole oikotietä onneen. Kun Eero yrittää ratkaista parisuhdeongelmia luomalla jännitteitä ja jännitystä arkeen, yrittämällä edes viikonlopun verran tehdä vaimosta ja miehestä toistensa silmissä jälleen uudet, jää käteen luu niin kuin sen kuuluisan vetäjän.

Eeron ja Ainon tarinan sivulla kulkee Eeron pitkäaikaisen ystävän Larin tarina, juuri jätetyn, yksinäisen ja henkilökohtaisen ongelman kanssa painivan vetäytyjän elämänkuva.  

Korhosen teksti hipoo välillä korkeuksia, jotka tuntuvat olevan kovin irrallaan itse vulgaaristakin tarinasta. Näiltä osin tämä romaani on oodi Turulle ja sen rantojen kauneudelle, Ispoisille ja kesälle. Se on myös paikoin poeettis-sanallinen ilotulitus:

Aino ei ollut käynyt Katariinanlaaksossa ennen, ja vaikkei siellä ollut laaksoa, kesä alkoi heidän ympärillään auringonhehkun yltyessä ja maan rauhoittuessa hengittämään lämpimin hiljaisin vedoin. Tammet kohottivat vastapuhjenneita lehtiä taivasta kohti, niiden alla valo sirottui ja taittui vihreään, ja he kulkivat lehdon läpi ja kääntyivät valkovuokkojen reunustamalle polulle. Se kaarsi kuusenoksien varjoissa jyrkkäseinäisen kallion taa, ja hämärä tuoksui pihkalta, kostealta mullalta, sateilta ja hajoamiselta. Kaatuneita puunrunkoja peitti sammal. Rinteen aurinkopaikoissa kielojen valkeus leijui tummanvihreää vasten ja kevätesikot availivat nuokkuvia keltaisia kukkiaan. Oravat juoksivat polun yli ja tuijottivat heitä napinmustin, kleptomaaninvalppain silmin. (s. 112)

Valitettavasti Emme enää uskon pahaan ei kuitenkaan avautunut minulle kokonaisuutena. Luin sen mutta en päässyt kirjan taikaan sisälle. Tavoitan romaanin hienouden helmasta, mutta sisältö ei kuitenkaan yllä koskettamaan juuri minua. Ensimmäiseen kahteensataan sivuun mahtui muutama kyllästymisen hetki. Minulle jäi arvoitukseksi, miksi kliimaksiin köpöteltiin lähes puolen kirjan verran; vasta itse vaimonryöstö onhan toki kaiken ydin. Siitä tarina vasta lähtee ja tässä toiminnassaan siis rymistelee kaikilla hevosvoimillaan vauhkona – mikä kirjan kunniaksi luettakoon.

Tähän ytimeen oli minulle kuitenkin turhan pitkä matka. Näin romaani jäi valitettavasti kovin etäiseksi, jottei jopa hyvin vieraaksi.

Tiedän silti, että Riku Korhonen osaa kirjoittaa upeita lauseita. 

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Kirjabloggaajien joulukalenteri: 14. luukku



Kirjabloggaajien jo perinteeksi muodostunut joulukalenteri avaa eteesi joka päivä luukullisen jouluisia kirjatunnelmia tai ihan mitä tahansa jouluista. Eilen Lukutoukan kulttuuriblogi julisti rohkeasti 13. päivää, ja huomenna on vuoro ihastella Satun luettuja.


Tänään rapistellaan auki luukkua numero 14, onnennumeroani. Raps! Nyt otetaan käteen paluulippu menneisyyteen ja kerron teille näin: 


Etsin luukkua lapsuuden jouluun
Vihreiden ja ruskeiden värien petiin
Ajatuksiin, vaaleanpunaisiin kuin rosollin kermavaahto
Rusinoiden ja pähkinöiden paratiisiin
Malttamattomiin hetkiin luminuokkuvan puiston kainaloon

Onnellisin olin kun en tiennyt vielä mitään
Ei ollut petoksia joita kavahtaa
Tontuilla punaiset huopatossut jos oikein kuvitteli
Enkelikellon ääni poskella lämmin kuin äidin hymy

Varo höpsö! 
Liekit polttavat liian hitaan sormea
Kultaiset torvet soittavat kattoa kohden ja 
maas’ on hanki ja varpunen jouluaamuna

Kuka poltti luukun 
piilotti avattujen kalentereiden hautausmaahan
minne mieli ei yllä - kuvitusta ei kynästä synny

Voiko lahjaksi toivoa kivuttomuutta
säkillisen pähkinä-rusinasekoitusta
pinkin possun Sokoksen ikkunasta
joulukinkun potkaan hopeisen hapsuhameen
Voiko toivoa monta mantelia puurosta 
viinernugaata ja luumukiisseliä
enemmän kermavaahtoa

Vai milloin toiveista tulee sydämen ongelmajätettä?



Kaihoisaa joulunodotusta kaikille kaipaaville, rikkinäisille, onnellisille & uteliaille!