Tekstit

Uusin teksti

Mihin täällä voi mennä?

Kuva
Marko Järvikallas: Mihin täällä voi mennä
Siltala, 2020
205 sivua
Lainattu kirjastosta
Viime viikolla löin pikkusiskoa.
    On kaduttanut se tosi paljon.
    Se liittyy Lankomieheen.
    Lankomies on pelottava. En ennen ajatellut että se on pelottava, ajattelin että se on hauska kun se on vähän kummallinen mutta sitten tapahtui tämä.
Ensimmäisenä kiinnitin huomiota kirjan nimeen, joka yhtä aikaa kysyy eikä kysy kenties minulta tai maailmalta: Mihin täällä voi mennä. Noin, ilman kysymysmerkkiä, koska se ei ole kysymys vaan huuto ihmisiltä, jotka seisovat reunalla tai sivussa tai ovat kuten Pirkko Saisio kirjan takakannessa sanoo: laumastaan eksyneitä. Teoksen kansikuva ankeus on kaunis ja tekee kunniaa sisällölle.
Teatterin puolella uraansa tehnyt Marko Järvikallas (syntynyt hienona vuonna 1970!) avaa prosaistisen uransa varsin sykähdyttävällä tavalla. Novellikokoelma kerää kasaan joukon ihmisiä, jotka harhailevat pienessä elämässään, ovat kadottaneet suunnan, rakkauden ja kaiken sellai…

Valaan vatsassa 2000-luvulla

Kuva
Paavo Westerbergin Sinivalas Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä ensi-illassa 4.3.2020

Muistatteko tarinan Joonasta, joka joutui valaan vatsaan ja eli siellä kolme päivää ja selvisi hengissä? Itse muistan koulun uskonnontunneilta juuri tuon verran ja sitten sen, että Bronski Beat rallatteli aiheesta 80-luvulla biisissään It Ain’t Necessarily So: Jonah he lived in a whale / He made his home in that fishes abdomen / Jonah he lived in a whale.

Pistän biisin soimaan. Aika suodattuu, kun kuuntelen Jimmy Sommervilleä, tuota Redraman pikkuveljeltä näyttävää kuoropoikaäänistä laulajaa kadonneilta vuosikymmeniltä. Kappale on vellonut päässäni sitten keskiviikkoisen Sinivalaan ensi-illan. Jimmy rallattaa, etteivät asiat ole siinä Suuressa Kirjassa aina niin kuin väitetään. Eikä biisikään ole muuten Bronski Beatin (kuten olen aina luullut asiaa sen enempää tutkimatta) vaan George ja Ira Gershwinin 30-luvulta. Niinpä niin, asiat eivät ole kuten luulisi.
Mutta mitä tekemistä 80-luvun listahittipo…

BLOGISTANIA-KIRJAPALKINTO VUODEN 2019 PARHAILLE KIRJOILLE

Kuva
Joka vuoden alussa kirjabloggaajat valitsevat lukemistaan menneen vuoden uutuuskirjoista parhaat lukuelämykset Blogistania-äänestyksessä. Ääniä saa antaa 4 eri kategoriassa: Blogistanian Finlandia annetaan parhaalle Suomessa julkaistulle suomen-, ruotsin- tai saamenkieliselle kaunokirjalle. Globalia-palkinto menee puolestaan käännetylle, alun perin ulkomailla ilmestyneelle kaunokirjalle. Kuopus-palkinnon saa kotimainen lasten- tai nuortenkirja, ja neljäs kategoria on Blogistanian Tieto. Se jaetaan parhaalle tietokirjalle, joka voi olla kotimainen tai käännetty.
Koska itse luen eniten kotimaista kaunoa, aiheuttaa kolmen parhaan kotimaisen valitseminen aina pientä ahdistusta. Usein erinomaisia kirjoja on monta – niiden paremmuusjärjestykseen asettaminen on lähes kulttuuriväkivallantekoa. Lisäksi en bloggaa kaikesta lukemastani, aika ei vain riitä siihen, ja Blogistanian äänestyksen ehtona on, että äänestetyistä kirjoita on pitänyt myös blogata jollakin tavalla.
Tänä vuonna tosin parhaan …

Levottoman ajan kirjeitä nostalgikoille

Kuva
Juha Itkonen & Kjell Westö: 7 +7 - Levottoman ajan kirjeitä
Suomennos: Laura Beck 
Otava, 2019
11 t 34 min (240 sivua) 
Lukijat: Juha Itkonen ja Kjell Westö
Äänikirja BookBeatissa

Äänikirjojen kuuntelijana olen varsin amatööri. En koe formaattia omaksi tavaksi nauttia kirjallisuudesta. En osaa kuunnella siinä sivussa; lukeminen on minulle tilaan uppoamista, aistien (etenkin näköaistin) keskittämistä sanoihin, sanojen kautta sisältöön. Sillä tavalla luen parhaiten, näkemällä. Kenties se on luonteessani, kenties vain tottumiskysymys.
Olen tähän mennessä kuunnellut alusta loppuun vain kolme äänikirjaa, jotka tosin kaikki olivat erinomainen valinta äänikirjaksi – huolellisen valinnan tulos. Näitä kolmea kirjaa yhdistää se, että ne ovat dialogitonta, elämänkertamaista kerrontaa, jonka kuuntelussa voin keskittyä puhtaasti tarinointiin eikä minun tarvitse esimerkiksi miettiä henkilöhahmojen tai tapahtumien suhteita toisiinsa, jännitteitä tai tarinan kaarta, sen kompastuksia tai kiemuroita.
Elä…

Miksipä et kirjoittaisi!

Kuva
Päivi Haanpää & Terhi Rannela: Miksi en kirjoittaisi?
Avain, 2019
257 sivua
Lainattu kirjastosta

Tarvitsen viikkooni useita yksinäisiä kirjoituspäiviä, mieluiten kolme, jolloin voin koko päivän kirjoittaa keskeytyksettä omin päin, mutta vaihtelu tekee hyvää. Olen muutaman kerran kokeillut työhuonetta eri kokoonpanoilla, mutta en ole kuitenkaan kokenut sitä omaksi jutukseni. Parhaimmillaan ihmiset antavat energiaa, mutta pahimmillaan he myös vievät sitä.
    En pysty kirjoittamaan, jos joku puhuu ääneen työtilassani. Tai no, en pysty kirjoittamaan, jos joku hengittää työhuoneessani. Jos ei ole pakko, en myöskään halua käyttää aikaa työpaikalle siirtymiseen. (Terhi Rannela, s. 97)
Meillä kirjoittavilla ihmisillä on kaikilla omat tottumuksemme, esteemme ja oikkumme silloin, kun kirjoitamme. Oma oikkunsa on myös se, että emme kirjoita lainkaan. Kirjoitamme kenties mielessämme sitä suurta tulevaa romaaniamme, mutta jokin estää istumasta koneen ääreen ja aloittamasta tosi duunia. Koemme k…

Ruotsin akatemian ne toiset kasvot

Kuva
Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen – Ruotsin akatemian romahdus
Suomennos: Elina Lustig
Otava, 2019
267 sivua 
Lainattu kirjastosta
Matilda Gustavsson on nuori toimittaja Dagens Nyheterissä. Hieman sattumalta hän alkaa perehtyä Ruotsin kulttuurieliitin toimiin Amerikoista levinneen näyttelijämaailman #metoo-kampanjan myötä. Gustavsson kiinnostuu Ruotsin akatemian ja etenkin kirjallisen kulttuurielämän keskuudessa suurta suosiota ja intressiä nauttivan Forum-taideyhteisön ja -klubin, Klubbenin toimista.
Pikkuhiljaa toimittaja ymmärtää ajautuvansa keskelle outoa, vuosikausia kestänyttä salamyhkäistä auraa, joka leijuu ruotsalaistuneen ranskalaispersoonan Jean-Claude Arnault’n ympärillä. Arnault piirtyy narsistisena hyväksikäyttäjänä, jonka sormet eivät tahdo pysyä omissa taskuissa. Gustavsson ryhtyy kirjoittamaan juttua, jonka on tarkoitus ilmestyä Dagens Nyheterissä tutkivan journalismin artikkelina. Tarkoitus on myös haastatella artikkeliin itse Jean-Claude Arnault’ta, mutta tämä kiel…

Ei enää Eddy

Kuva
Édouard Louis: Ei enää Eddy
Suomennos: Lotta Toivanen
Tammi, 2019
184 sivua
Lainattu kirjastosta

Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa. En tarkoita, etten olisi niinä vuosina koskaan kokenut onnea ja riemua. Kärsimys nyt vain on totalitaarista: se tuhoaa kaiken mikä ei sovi sen järjestelmään. (s. 11)
Me emme olleet kaikkein köyhimpiä. Äiti ja muut halveksivat naapureitamme, joilla oli vielä vähemmän rahaa ja huonosti hoidettu, likainen koti. Koska he eivät tehneet töitä, he kuuluivat asukkaisiin, joita sanottiin pummeiksi, niiksi jotka elää tuilla ja vaan syljeskelee kattoon. (s. 77)
Ultimaattinen köyhyys modernin ajan Euroopassa on puutetta niin rahasta ja aineellisesta hyvinvoinnista kuin henkisestä pääomasta, tulevaisuudenvisioista ja rakkaudesta, joiden avulla vaikeimmistakin oloista on mahdollisuus ponnistaa parempaan. Ehkä näistä tärkein on rakkaus. Vanhemmat, jotka rosoisista lähtökohdistaan huolimatta rakastavat lapsiaan pyyteettömästi, pystyvät luomaan köyhyydessä…