Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on joulukuu, 2015.

Vuonna 2015

Kuva
On uudenvuoden aatonaatto ja kotonani kuusivuotiaiden helvetti valloillaan. Niitä on kolme, ja niistä lähtee enemmän ääntä kuin huomenna puolelta öin raketeista. Olen illan aikana ehtinyt komentaa muutaman kymmentä kertaa, mutta sehän nyt on kuin huutaisi tyhjiä sanoja mustaan metsään. 

Minulla ei ole omaa työhuonetta, jonne vetäytyä rauhaan ajattelemaan. Jos haluan kirjoittaa ennen iltakymmentä, on ainoa vaihtoehto sopeutua olohuoneessa äänimaailmaan ympärillä tai karjua lapset yhteen huoneeseen suljetun oven taa. Niin, sitä jälkimmäistäkin kokeilin. Se toimi noin puolisen tuntia, kun huoneeseen rakennettu maja oli vielä tarpeeksi jännä. Nyt ne pääsivät vapaiksi ja leviävät kotimme joka sopukkaan. Mutta eivätpähän ole ipadilla. Ne leikkivät, ovat hippaa, toteuttavat itseään. Siitä on vaikea tänä digiaikana rankaista. Ja toisaalta: kolmesta voin kaksi ulkoistaa viimeistään tunnin päästä – jei!

Mutta eihän minun noista vapaista sieluista pitänyt kirjoittaa vaan kuluneesta kirjavuodesta. …

Omanlaista joulua

Kuva
Perhaps too much of everything is as bad as too little.                  - Edna Ferber -
Joulumieltä, lukemisen iloa, sopivasti rakkautta, suklaata vähän enemmän kuin väittävät hyväksi, laiskoja tunteja, hiljaisuutta villasukat jalassa, puheensorinaa, lämmintä kättä poskella, hassusti koristeltuja kuusia, punaviiniä ystävien kesken, odottamattomia lahjoja, hyvää unta, kylmäposkisia omenoita, valoa ikkunassa, malttamattomia katseita. Omanlaista joulua meille kaikille.

Villit koirat ja vapaa ruoho

Kuva
Virpi Pöyhönen: Doe WSOY, 2015 276 sivua
Äiti. Minä en halua kadota vihaan. Haluan elää aidan molemmilla puolilla, katsoa totuuteen suoraan ja väistämättä, yrittää nähdä selkeästi. Ja se voi tapahtua ainoastaan ilman vihaa. Vasta sen jälkeen kaikki, ja tarkoitan aivan kaikki, voi muuttua, vasta silloin ruoho lainehtii aidan molemmilla puolilla. (s. 275)
Olen viime aikoina kummastellut kirjamakuani. Sytyn aina surkeista tarinoista, rikkinäisistä ihmisistä, menetyksestä ja inhottavista ihmiskohtaloista. Toivon pilkahdus ilahduttaa, mutta sitä ei mitenkään tarvita, jotta kirja voittaisi minut puolelleen. Minulla on aina ollut sitkeä draamankaipuu sisälläni. Mutta draaman pitää maistua vähän äkkiväärältä, ripaus epäreiluutta ja paskaa säkää tekee minulle nautinnon. Surussa on minun parhaat evääni. En todellakaan ole keveiden ja runollisten tarinoiden ystävä, enkä myöskään kaipaa korulauseita ja mahtipontisia, kerronnallisia sinfonioita – taidan olla niihin hieman liian yksinkertainen. Haluan …

Rosenlundin jäätynyt meri

Kuva
Mathias Rosenlund: Kuohukuja 5
2015, Schildts & Söderströms
155 sivua


Näin kerran unta, että kanniskelin mukanani kangaskääröä. En enää muista, miten kauan sitä tein tai mitä muuta samalla tein. Muistan unen tunnelman. Jokin tiivis tunne oli kääntymäisillään katastrofaaliseen suuntaan. Olin menettämäisilläni jotakin, jokin oli luisumaisillaan hallinnastani. Ja kaikkein selvimmin muistan, mitä tapahtui sekunnin murto-osa ennen unen loppua: pudotin kangaskäärön maahan, ja sen sisältä vieri esiin pieni sikiö. Sillä oli pikkuveljeni kasvot. (s. 118)
On vaikea määritellä tai eritellä sitä, miksi Mathias Rosenlundin teksti puree minuun aivan järjettömällä tavalla. Olen lumoutunut hänen rehellisyydestään ja analyyttisestä mielestä, kielestä, jolla hän raapii itseään vereslihalle kertomalla asioita, joista meistä kukaan harvemmin haluaa edes läheisilleen puhua: varattomuudesta, masennuksesta, perheen sisäisestä pahasta olosta, alkoholismista ja peloista elää omaa elämäänsä oikein. 
Tiedän, e…

Lauluja sodasta

Kuva
Jenni Linturi: Isänmaan tähden Teos, 2011 233 sivua Paljon on kärsitty vilua ja nälkää. Lapsuudesta on eritoten tuo kohta jäänyt mieleen siitä kalliista laulusta, johon koulussa tutustuimme. Lause ahdisti minua, koska siinä yhdistyi kaksi silloisen elämäni näkökulmasta konkreettisesti pelottavaa asiaa: se ettei olisi ruokaa ja että olisi koko ajan kylmä. Minulle se oli äärimmäisen epätoivon kiteytymä, ei ehkä sodan, jota en tuon ajan lapsena samalla tavalla ymmärtänyt.

Jenni Linturin värähdyttävä ja tarkkanäköinen esikoisteos Isänmaan tähden käy käsiksi sodan viluun ja nälkään. Paljon käsittää tässä yhden ihmiselämän, aina Euroopan sotatantereelta 40-luvulta kuolinvuoteelle asti, hetkeen jolloin viimeinen putoaminen alkaa. Vilu on niin fyysistä kuin henkistäkin, kaikkialla läsnä elämän läpi.

Kunnolliset suomipojat värväytyvät toisessa maailmansodassa Saksan armeijaan, lähtevät vapaaehtoisesti taistelemaan Waffen-SS-joukon riveihin. He ovat nuoria, puhtoisia ja terveitä – sitä heidän on olt…