Rosenlundin jäätynyt meri

Mathias Rosenlund: Kuohukuja 5
2015, Schildts & Söderströms
155 sivua

Näin kerran unta, että kanniskelin mukanani kangaskääröä. En enää muista, miten kauan sitä tein tai mitä muuta samalla tein. Muistan unen tunnelman. Jokin tiivis tunne oli kääntymäisillään katastrofaaliseen suuntaan. Olin menettämäisilläni jotakin, jokin oli luisumaisillaan hallinnastani. Ja kaikkein selvimmin muistan, mitä tapahtui sekunnin murto-osa ennen unen loppua: pudotin kangaskäärön maahan, ja sen sisältä vieri esiin pieni sikiö. Sillä oli pikkuveljeni kasvot. (s. 118)

On vaikea määritellä tai eritellä sitä, miksi Mathias Rosenlundin teksti puree minuun aivan järjettömällä tavalla. Olen lumoutunut hänen rehellisyydestään ja analyyttisestä mielestä, kielestä, jolla hän raapii itseään vereslihalle kertomalla asioita, joista meistä kukaan harvemmin haluaa edes läheisilleen puhua: varattomuudesta, masennuksesta, perheen sisäisestä pahasta olosta, alkoholismista ja peloista elää omaa elämäänsä oikein. 

Tiedän, etten ole kokenut koskaan samalaista sisäistä tuskaa kuin Rosenlund, mutta tunnistan hänen teksteistään jotakin niin uuvuttavaa, että se saa minut lähes onnelliseksi. Tunnistan sen masennuksen peiton ja mustaharmauden, jossa hän elää, vaikkei minulla ole omakohtaista kokemusta masennuksesta. Tai jos onkin, on se ollut vain mitätön murto-osa siitä kivusta, mitä kirjailija tai hänen veljensä ovat käyneet läpi. Ymmärrän sen niin kuin hän puhuisi minun elämästäni.

Sen vuoksi päättelen, että Rosenlundin täytyy olla järisyttävän hyvä kirjoittamaan. Hänen omaelämäkerrallinen esikoisteoksensa Vaskivuorentie 20 herätti kaksi vuotta sitten ylistysten ohella myös vastalauseita ja sai kritiikkiä osakseen – tai ei niinkään kirja, vaan se elämä, mistä hän julisti. En pysty ymmärtämään esitettyä kritiikkiä. Tunnen sellaista sympatiaa tuota ihmistä ja hänen kokemuksiaan kohtaan sekä tapaa, miten hän avaa itsensä kaikille meille. Ymmärrän hänen viestinsä siitä, että köyhyys ei todellakaan ole valintakysymys. On köyhyydellä tietysti on aina raaminsa. Me suomalaiset emme ole koskaan absoluuttisen köyhiä samalla tavoin kuin kolmansien maiden ihmiset ovat, mutta tällainen vertaaminen on aivan kuten vertaisi 70-luvun lapsuutta 2000-luvun lapsuuteen – kohdetta ei voi tarkastella ilman raameja, joiden sisälle kohde on kulloinkin sijoitettu.

Kuohukuja 5 menee syvemmälle Mathias Rosenlundin lapsuuteen ja perhesuhteisiin kuin esikoinen ja keskittyy lopulta yksinäiseen ja masentuneeseen pikkuveljeen Christianiin sekä Mathiaksen yliopisto-opintoihin. Kirjailijalla on poikkeuksellisen tarkka silmä analysoida minuuttaan ja sen muokkautumista. Hän pystyy selittämään itseään kuin ulkopuolelta, mikä on hämmästyttävää. Olla objektiivinen kaikkein subjektiivisimmassa – sen täytyy olla vaikeaa, tai sitten Rosenlund on vain onnistunut murtautumaan häpeän toiselle puolen. Siellä ei enää ole estoja, siellä voi kaikesta puhua, koska kaikella on oikeus tulla kuulluksi. Myös minuudesta ja sen pirstaleista voi puhua kaunistelematta. Tai veljen alkoholismista.

Rosenlund puhuu kirjassaan paljon alemmuudesta, alempana olemisen tunteesta, joka juontaa juurensa huonosta itsetunnosta, perheoloista ja jonkinlaisesta lapsuuden ajan rakkaudettomuudesta. Hän peilaa omaa sivistystasoaan muiden kirjallisuutta opiskelevien tiedon ja luettujen kirjojen määrään, perhe- ja luokkataustoihin, joista hänen tietoisuutensa herää yliopistoelämän myötä. Samaan aikaan Rosenlund itse painii kotona tuoreena isänä, ja tyttöystävä potee raskauden jälkeistä masennusta. Näiden kahden maailman, älyllisten yliopistopiirien ja masentuneisuuden ja rahattomuuden kourissa taistelevan nuoren parin arjen, vastakohtaisuus polarisoi Rosenlundin elämän surullisella tavalla.

Epävarmuus siitä, että on oikeus olla jossakin paikassa juuri sellaisena kuin on, on oletettavasti kovin tuttua itse kullekin. Minulle ainakin. Voin vielä etäisesti muistaa sen tunteen, kun ensimmäisen kerran osallistuin Helsingin yliopistolla yleisen kirjallisuustieteen pienryhmiin. Kuulin sivistyssanoja, joita muut opiskelijat luikauttelivat tuosta vain kuin olisivat syntyneet ne sanat suussaan. Jälkeenpäin selvitin kirjallisuustieteen sanakirjasta, mistä he puhuivat. Ahdistuin tekstianalyysien kirjoittamisesta, koska en osannut sirotella kieleeni sellaista jargonia kuin ympärilläni kuulin. Olin varma, että juuri se erottaisi minut negatiivisesti todellisista kirjallisuustieteilijöistä – tekisi minusta jonkin yleisen normin mukaisesti huonon. Koin ehdottomasti jonkinasteista alemmuuden tuntoa, mutta jollakin tapaa selätin tunteen, voitin pelkoni ja selvisin.

Kuohukujaa lukiessa vahvistuu se käsitys, että ihmisyydessä ja selviytymisessä on loppujen lopuksi ratkaisevinta herkkyys. Mitä herkempi ihminen, sitä vaikeampi hänen on selvitä niin sosiaalisista kuin yhteiskunnallisista paineista. Taiteellisuuteen kuuluu aina väistämättä jonkinlaista herkkyyttä, jota ilman taidetta ei synny. On siis Rosenlundin onni ja epäonni, että hänen sisimmässään majailee sensorisielu, jonka tuntosarvet tunnustelevat maailman pulssia herkemmin kuin monen muun. Se sielu saa hänet kirjoittamaan kauniita lauseita mutta myös pelkäämään elämää.

Olen ollut suuren osan elämästäni murtunut. En ole tuntenut eläväni oman tahtoni, kunnianhimoni ja intohimoni mukaan vaan jonkin sellaisen ohjaamana, mikä on kaukana ulkopuolellani eikä liity sisäiseen elämääni, käsittämääni todelliseen elämään. Olen kohdannut sairautta, vaikeuksia, köyhyyttä. Oleminen on ollut raskasta ja hahmotonta. Elin siten monta vuotta: kädestä suuhun, häätöuhan alla, resuisissa vaatteissa, äärimmäisen toivottomana, edessäni vain valtava joukko esteitä. Sitten aloin hitaasti kiivetä. Nousin kirjoittamisen ja kirjallisuuden kautta, ja Franz Kafkaa mukaillen niistä tuli se kirves, jolla rikoin sisimpäni jäätyneen meren. (s. 9)

Kirjallisuuden tai taiteen historia on toki täynnä Rosenlundin kaltaisia tapauksia. Taide kaikessa muodossaan on tarjonnut monille kanavan julkaista aistimansa, puhua siitä mitä on, jotta itse voisi olla olemassa. Myös Rosenlund kokee pelastuvansa kirjoittamalla ja kirjojen avulla. Mutta tie ei ole suora ja esteetön. Kirjailijalla todettiin esikoisteoksen ilmestymisen jälkeen vakava masennus – juuri kun kaiken uuden olisi pitänyt alkaa ja vahvistaa kirjailijan kuulumista viimein omiensa, kirjoittajien, joukkoon.

Kuohukuja 5 on tarina itsensä löytämisen vaikeudesta, minuuden itsepäisestä rakentamisesta, veljesrakkaudesta. Ehkä se on myös tarina toivosta ja intohimosta, josta ihmisen on pidettävä kiinni, vaikka kaikki muu hajoaisi ympärillä. Se on tarina siitä jäätyneestä merestä, joka vähitellen sulaa. Voi miten toivoisin kirjailijalle valoisampaa tulevaisuutta, sulamerelle pientä puuvenettä, jolla hän voisi soutaa menneisyytensä yllä mutta ehdottomasti siitä vapaana valitsemaan suuntansa ja hänelle itselleen tärkeän rannan. 

Tämän kirjan luettuani jaksan uskoa, että Rosenlund on jo matkalla sinne.