Lauluja sodasta

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Teos, 2011

233 sivua

Paljon on kärsitty vilua ja nälkää. Lapsuudesta on eritoten tuo kohta jäänyt mieleen siitä kalliista laulusta, johon koulussa tutustuimme. Lause ahdisti minua, koska siinä yhdistyi kaksi silloisen elämäni näkökulmasta konkreettisesti pelottavaa asiaa: se ettei olisi ruokaa ja että olisi koko ajan kylmä. Minulle se oli äärimmäisen epätoivon kiteytymä, ei ehkä sodan, jota en tuon ajan lapsena samalla tavalla ymmärtänyt.

Jenni Linturin värähdyttävä ja tarkkanäköinen esikoisteos Isänmaan tähden käy käsiksi sodan viluun ja nälkään. Paljon käsittää tässä yhden ihmiselämän, aina Euroopan sotatantereelta 40-luvulta kuolinvuoteelle asti, hetkeen jolloin viimeinen putoaminen alkaa. Vilu on niin fyysistä kuin henkistäkin, kaikkialla läsnä elämän läpi.

Kunnolliset suomipojat värväytyvät toisessa maailmansodassa Saksan armeijaan, lähtevät vapaaehtoisesti taistelemaan Waffen-SS-joukon riveihin. He ovat nuoria, puhtoisia ja terveitä – sitä heidän on oltava Saksan värväysehtojenkin mukaisesti – mutta eivät täysin idealisteja. Jollakin tapaa sinisilmäisen isänmaallisia tai aatteen syövyttämiä: heissä sykkii nuoren miehen kiivas ja ehdoton halu listiä iivanoita ja vanjoja.

Isänmaan tähden on hämmentävä esikoisteos. Olen tietoisesti välttänyt lukemasta siitä aikanaan kirjoitettuja arvosteluja, koska halusin löytää oman ääneni kokea ja kertoa kirjasta. Ensinnäkin on vaikea uskoa, että sen on kirjoittanut vain kolmekymppinen ja vieläpä nainen. En tahdo vähätellä nuorten tai naisten tapaa kirjoittaa tai naisteemoja vaan nostaa esille sen tosiasian, että Linturin romaani on poikkeuksellisen kypsä. Sen sota kerrotaan koruttomasti, suuria tunteilematta, kapein ja konstailemattomin lausein, minkä itse luen tekstin suureksi ansioksi. Kynä on jopa perin maskuliinisen tuntuinen, jos sallitte tällaisen sukupuolisen erottelun. Päähenkilöt, neljä sotatoveria, piirtyvät historiallisiin tapahtumiin uskottavan raa’asti:

Neljä miestä, kolme Erkkiä ja yksi Antti, ensimmäisen tappoi lapsekas himo, toisen sota ja nuoruus, kolmannen vastuu ja aikuisuus ja neljännen vanhuus ja epätoivo. (s. 230)

Romaani ei kuitenkaan ole pelkkää kuvausta toisen maailmansodan taistelutantereista ja koetuista raakuuksista kuin kertomus siitä, mitä sota tekee ihmiselle ja toveruudelle. Mitä sota tekee ihmisen elämälle. Romaani raottaa hienosti ja sangen uskottavasti selviytyjien arkea sitten, kun sodat on oikeasti sodittu, ja kulkee tyylikkäästi samoja syyllisyydenkin polkuja kuin Arttu Viskarin taannoinen hitti Tuntematon potilas, joka suomipopin kevyessä maailmassa ei välttämättä tullut kuulluksi samalla painavuudella. Viskari ja Linturi (kas tuota sukunimien sointua!) kertovat molemmat oman tarinansa siitä, kuinka vaari viimein pääsee pois sodista.

Sota tuo toveruuden, elinikäisen ystävyyden, ja sen myötä se tuo myös taakan, jonka kantaminen on sotilaan raskain tehtävä. Kuinka paljon ihminen muuttuu sodassa ja mikä on hänen vastuunsa veljeään kohtaan tai teoistaan? Entä mistä häpeä syntyy ja missä määrin se sakottaa elämää? Vaikka nämä ovat sodan miljöötä vasten varsin suuria teemoja, on Linturilla taito kirjoittaa niistä kuin ohi mennen sipaisten. Mutta tuntuma on nyrkin iskun.

Toinen merkittävä elementti, mitä Linturi esikoisessaan sivelee, on yksinäisyys ja etäisyys toiseen ihmiseen. Vierailla tantereilla sotilaat tarvitsevat jonkun merkityksen, olkoon se sitten tyttöystävä Suomessa tai päiväkirjan kirjoittaminen kuten romaanin päähenkilöksi nousevalla Antti Vallaksella. Pian hänkin löytää aseveljensä sisaresta itselleen kirjeystävän ja lopulta vaimon. Rakkaus tai sen puute äärimmäisen tuhon keskellä nousee arvoon arvaamattomaan. Mieleen nousee sangen upea Viitasen Piian laulu Tuntemattomalle Ainolle, joka kertoo samasta rakkaudenkaipuusta: sotilaan peloista ja ikävästä rauhaan ja seesteisyyteen. Sitä voi edustaa yksi ainoa kirje, vaikka tuntemattomalle:

Erkki kaivoi valokuvan povitaskusta. Kuvassa hymyili nuori tyttö. Tytöllä oli sylissään ruusukimppu. Hiukset olivat jähmettyneet muutamaksi loivaksi suortuvaksi. Niiden päällä keikkui ylioppilaslakki. Tyttö hymyili. Hampaiden välissä oli pieni rako.
- Se on nätti, tämä sinun siskosi, Antti sanoi ja ojensi kuvan takaisin.
- No jaa, ihan tavallisen näköinen minusta.
- Pistätkö pahaksesi, jos laitan pari riviä. Kun ei ole ketään.
Erkki tuijotti Anttia hetken aivan kuin ei olisi voinut ymmärtää, että Antilla oli isänmaan lisäksi omia juttuja. (s. 78)

Ja lopulta ihmiselle jää vain vanhuus, pakeneva muisti, etäisyys puolisoon ja sodan jättämät muistot, joiden katsomista oma vaimo tai perhe ei pysty käsittelemään. Kahdeksankymppinen Antti menettää katolta pudottuaan tajun todellisuudesta, nykyisyys sekoittuu aseveljiin ja heidän yhteiseen aikaansa. Leila-vaimosta tulee takaraivonsa menettänyt sotatoveri Luttinen, jonka kuolemasta Antti ei pääse ymmärrettävästä syystä koskaan eroon. Tämän hälvenevän muistin ja syyllisyyden taakan kuvaamisessa Linturi on nuoreksi esikoiskirjailijaksi pelottavan taiturimainen.

Jotkut sanoivat, että kun tipahti korkealta, koko elämä vilahti silmien edestä. Antin silmien edestä ei vilahtanut mitään. Ehkä se johtui siitä, että hän oli lyhyt mies, eikä pudotus loppujen lopuksi ollut kovin korkea. Tai siitä, että hän oli tehnyt elämässään asioita, jotka eivät suostuneet livahtamaan ohitse. (s. 211)

Isänmaan tähden ei ole suppeasta sivumäärästään huolimatta nopeasti kahlattu romaani. Vaikka se ja sen aikatasot ovat hyvin ja järjestelmällisesti rakennetut, luin useita kohtia hitaasti ja useaan kertaan. Jokin pyysi kirjassa viipyilemään, olemaan ohittamatta. Ehkä se oli todentuntuiset henkilöt ja heidän inhimilliset pelkonsa, ehkä vain romaanin todellinen historiallinen miljöö, jolle tunsin oman sukupolveni edustajana olevan niin paljon velkaa. Minulla itselläni ei ole koskaan ollut isovanhempia, jotka olisivat voineet jakaa sodan kokemuksia ja ajankuvaa.

Surumielinen Viitasen Piia laulaa: Siis suokaa anteeksi että teitä vaivaan / mut aatokset tummat usein mieltä painaa / Jos luoja armonsa antaa valalla vannoen / kotiin palaan kotiin iäksi Ainoseni.

Voi kunpa sankarimainen kotiinpaluu olisi onnistunut kaikille sotilaille. Kotiinpaluu asioiden äärelle, jotka tekevät elämästä merkittävän: läheiset, lapset, rakkaus ja levollinen omatunto ilman syyllisyyttä. Mutta sellaisesta paluusta ei olisi syntynyt tällaista romaania, joka tekee tarinaksi sen häpeän, mitä 1400 vapaaehtoisesti natsi-Saksan palvelukseen astunutta nuorta miestä toivat kukin mukanaan. Tai ne muutama sata, jotka palasivat.