lauantai 23. tammikuuta 2016

Monien myrskyjen merenkulkija

Petri Tamminen: Meriromaani
Otava, 2015
142 sivua


Isäni puolelta sukuni on purjehtijoita täynnä. Myös isääni meri veti varsinkin eläkepäivillä puoleensa, mutta minusta ei koskaan tullut merenkulkijaa. Haaveilin aina olevani se tytär, josta isä saisi luotettavan gastinsa. Vaikka pidän valtavasti meren katselemisesta, meren tuoksuista, tiirojen kesänkiihkeistä huudoista ja vietin lapsuudessani lukuisia lomia saaristojen kuumilla kallioilla, merinaista ei minusta vain tullut. Meressä asuu jokin pelottava, suuri voima, joka herättää kunnioitusta, mutta ei tarpeeksi uteliaisuutta.

Mutta jos merta ei itse uskalla kokea, siitä voi lukea turvallisesti jalat maankamaralla:

Kaikki tuijottivat jäävuorta mitään sanomatta, sijoilleen juuttuneena. Tuntui luonnottomalta, että jokin niin suuri oli niin lähellä. Mykkänä ja ylväänä jäävuori ajelehti ensin kohti ja sitten ohi ja katosi ääntäkään päästämättä takaisin siihen samaan pimeään josta se oli tullut. Vatsanpohjassa kävi ontto humaus niin kuin pikkupoikana kun näki soutuveneestä merenpohjan, toisen maailman jonne saattoi kuvitella mitä tahansa, isän ruumiin. (s. 69)

Petri Tammisen Meriromaanin lahjoittaisin isälleni, jos hän vielä täällä kanssamme seilaisi. Merenkäynnin tietokirjallisuuden suurkuluttajalle tämä romaani olisi voinut olla virkistävä ja ennen kaikkea hauska mutta viisas välipala.

Tammisella on yksinkertaistamisen ja lyhentämisen kadehdittava kyky. Hänen tarvitsee kirjoittaa vain 142 sivua, ja silti hän pystyy sanomaan yhden ihmiselämän siinä mihin muut tarvitsevat useita satoja sivuja. Meriromaanissa yhdistyy Tammisen ehkä kaksi terävintä osaamisaluetta: komiikka ja napakkuus. Ihailen kirjailijoita, jotka pystyvät tiivistämään kirjoihinsa tarinan niin, ettei lukemisen jälkeen jää tunnetta jonkin olennaisen puuttumisesta.

Meriromaani on tarina kapteeni Vilhelm Huurnasta, jonka elämää varjostaa epäonni niin nais- kuin merenkäynnin rintamalla. Hän on proosamaailman Aku Ankka: hahmossa yhdistyvät hyväuskoinen, sydämellinen hölmöys ja kokemattomuus tahi viattomuus. Huurna on kuin seilaamansa laivat, jotka kerta toisensa jälkeen saavat kylkiinsä nimen Reipas. Mutta Huurnan luotsaamat laivat uppoavat, eivätkä hänen hapuilevat yrityksensä kosia naisia johda avioliittoon. Ja kun viimein näin kuin vahingossa käy, vaimo löytyy, Huurnan elämä kääntyy taas aaltojen myrskyksi, ja hän menettää molemmat rakkaansa, vaimon ja juuri syntyneen poikansa.

Pidän tavattomasti Tammisen herkästä ja taidokkaasta tavasta yhdistää asioita ja tunnelmia kielikuviksi. Kun Vilhelm Huurna on 12, hänen äitinsä lausuu ääneen uskomuksensa, että pojasta tulee vielä jonakin päivänä suuri merikapteeni. Myöhemmin epäonninen Huurna joutuu säikähtäen toteamaan, että hänessä oli kapteenia vain ne äidin sanat. Juuri tällaisia pieniä mutta tarkoin harkittuja sanahelmiä Meriromaanista löytyy. Yksi pysäyttävistä, simppeleistä kappaleista oli kuvaus lumimyrskyssä seilaamisen sakeudesta:

Tuuli kääntyi kapealla väylällä vastaiseksi. Maailmasta näkyi laivan mitta. Lumi ja kosteus jäätyivät kansille. Tulomatkalla pohjoisen suurilla merillä oli ollut yölläkin valoisaa, mutta nyt oli päivälläkin pimeää. Lumipyryn erotti taivasta vasten, keulan suunnalla ei erottanut muuta kuin pelkonsa. (s. 65)

Koomisuus ei poista helmien voimaa, vaan se kuorruttaa tekstin elämänmakuiseksi. Niin entisaikojen merikapteenien kuin nykyajan markkinatalousihmisten elämä on Aristoteleen Runousopin mukaista tragikomediaa, tuntuu joskus. Ei mitään niin huonoa, ettei jotakin hauskaakin.

Siksi Meriromaani on enemmän kuin vain erään merikapteenin tarina. Se on vertauskuva pienen ihmisen seikkailusta suuren merenkäynnin armoilla; on tuulisia pahanilmanpäiviä ja on suotuisaa leutoutta. Kohtalon käsissä on, kuinka onnistumme seilaamaan erilaiset tuulet ja milloin saavumme turvalliseen rantaan. Toisinaan lastinamme on tärkeitä asioita, elämän kauppatavaraa; toisinaan kuljetamme ruumassamme vain tyhjänpäiväistä hiekkaa painolastina.

Meriromaanissa laivat omistavat isännät ovat valtio, verottaja ja kohtalo, jotka päättävät kenen vuoro on kulloinkin lähteä merille. Heille on vaikea sanoa ei, koska maailmanjärjestys on nyt vain sellainen, että omasta elämästä päättäminen on toisinaan kovin hankalaa.

Kuten kirjan lopusta Tammisen ilkikurisella tavalla selviää, taustatyöt puulaivojen merenkäynnistä on tehty. Ilahduttavaa Meriromaanissa onkin kunnioitusta ja perehtyneisyyttä huokuva kieli: Tammisella laivan rakenteet kirskahtavat, korkkiliivejä kiskotaan ylle, hädän edessä kannella puhalletaan kolme pitkää pillinvihellystä ja suuren purjealuksen pohjakosketus tuntuu notkahduksena polvissa. Tammisen kieli tuoksuu tervalle ja puulle ja nojaa reelinkeihin niin muhevaisena, että lukeminen on pelkkää nautintoa.  

Koska kirjasta voi etsiä loputtomiin vertauskuvia ihmiselämään, suosittelisin romaania kaikkien merikarhujen lisäksi myös koululaisten lukulistalle. Kirja lunastaa paikkansa helppolukuisena mutta mielenkiintoisena ajankuvana. Lisäksi ilkikurinen, lämmin huumori muokkaa romaanista sopivan myös nopeatempoisille nuorille, jotka vielä hakevat lukukokemusminäänsä.

Toki Meriromaani on kelpo luettava kelle tahansa aikuiselle. Se on hieno, lähes filosofinen kirja, jonka voi lukea muutaman vuoden välein aina uudestaan. Asiat eivät tässä romaanissa häviä ajalle. On hyvä muistaa toisinaan Huurnaa ja pitää huolta omasta elämästä, jotta meille ei kävisi kuten tuolle kaikesta epäonnesta huolimatta kunnolliselle merenkävijälle vanhuuden päivinään:

Näiden muistojensa jäljiltä Vilhelm Huurna päätti ryhdistäytyä ja aloittaa elämänsä, ja silloin hän huomasi, että hän oli sen jo elänyt. (s. 138)

Lainatakseni vielä brittiläistä salapoliisikirjailijaa G. K. Chestertonia kumautan loppuun kirjailija Tammisen kunniaksi voimalla kongia: On helppoa olla raskas, mutta vaikeaa kevyt.

4 kommenttia:

  1. Kirjoitatpa kauniisti tästä romaanista. Tämä oli minun viime vuoden suosikkini, ja aion palata sen pariin pian uudestaan. Linkkasin sinut muuten mukaan viiden kirjaan haasteeseen, kurkkaa blogistani, jos huvittaa vastata :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sirri, ja hups - jotenkin tää sun kommentti oli jäänyt lukematta! Välillä kehtaa aika loppua kesken eikä blogia ehdi kurkata viikkoon... Tarkistan haasteesi, kiitos vielä!

      Poista
  2. Laitoin sulle haasteen, mikäli et ole tätä vielä tehnyt:
    https://bibliofiilinpaivaunia.wordpress.com/2016/02/02/viiden-kirjan-haaste/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Merci! Sama haaste taisi tulla tuossa ylhäällä Sirriltäkin, joten yyyriiiitän tarttua tähän. FB:ssä moisessa olinkin mukana, mutta kas: se vika kirja unohtui sitten kokonaan päivittää. ;-)

      Poista