Ja minä täytyin valosta

Annastiina Storm: Me täytytään valosta
S & S, 2017
204 sivua
Saatu lahjaksi


Jo kirjan nimi säväyttää, verbin passiivimuotoinen höpsö monikko, jonka soinnussa on jotakin naiivia, lapsenomaista. Nimen perusteella pidän kirjasta heti.

Kun luin Stormin esikoisen, minä täytyin valosta. Sanat syttyivät sisälleni myrskylyhdyn lailla, ne valaisivat mieleni kaikki kellarit. Tuli kivusta lämmin olo, kuin kellahtaisi hyvin hyvin väsyneenä viileisiin vastapestyihin lakanoihin omassa sängyssä, kaikkialla pimeää ja sitten saa luvan nukahtaa.

VALVE

Suljetut silmät:
pääsen mihin tahansa
paikkaan haluan.

Minulla kestää
päättää mistä unelmoin.
Tunnit kuluvat.

Olen vilkaissut
tuhat eri satamaa
ja lähtenyt taas.

Aamu lähenee,
enkä ole ehtinyt
valita unta.

(s. 41)

Annastiina Stormin esikoisromaani Me täytytään valosta on hyvin omaääninen, originelli ja riipaisevan kaunis tarina lapsuudesta, kun isä on käärme olohuoneessa ja äiti varoo astumasta käärmeen hännälle tai edes varjolle. Silja ja Santtu oppivat kävelemään kotona seinän viertä ja katsomaan alituisesti jalkoihinsa. Äiti saa kunniansa nyrkin kautta, ja tätä Silja, lapsista vanhempi, häpeää: Minä vihaan äitiä kun se on niin heiveröinen.

Isovanhemmat ovat jännittämisen arjessa yksi lohtu, mutta lukijalle näytetään, kuinka hekin ovat omalla tavallaan vinksallaan ja onnettomia: Eeva-isoäiti hekumoi ajatuksella, että Veijo-isoisä kuolisi, koska tämän miehen vuoksi Eevan elämä on jäänyt kokematta.

Ja sitten on Mervi, äidin ihmeellinen sisko, joka on perheetön ja villi, tuhmakin sillä tavalla kuin vain vapaa aikuinen nainen uskaltaa olla. Kaikkien näiden vinoutuneiden aikuisten kautta Silja ja Santtu katsovat maailmaan ja etsivät vääristymien läpi selkeitä näkymiä.

Stormin kieli käy ihon alle, ampuu valollaan suoraan sydämeen. Se on yhtäältä proosaa lapsen viattomasta näkökulmasta, toisaalta loruja, runoja ja lapsen hassuja sepitesatuja. Ääneen pääsevät aikuisetkin. Ääniä myös sekoitetaan keskenään, kuin istuisit huoneessa kuuntelemassa perheenjäsenten salaisimpia ajatuksia, jotka erehdyksessä lausutaan ääneen. Näistä kaikista komponenteista syntyy kirkkaasti viiltävä kertomus pienen yhteisön sisäisestä eriarvoisuudesta ja väkivallasta, viimeistä pistettään myöten surussaan kaunis ja puhdas, minut täysin lumonnut kirja. Se joka nostaa sisäiset karvat pystyyn, se joka puistattaa vähäeleisellä täsmäkielellään.

Lasten pärjäämisen yrittäminen on niin kipeää, että lauseet synnyttävät mieleen todelliset lapset, jotka muuttavat minuun asumaan:

Ohitan isän eteisessä. Olen menossa ulos ja isä on tulossa sisälle. Meidän hihat suhahtaa toisiaan vasten. Haluan olla mukava kunnon poika ja puhella reippaasti isän kanssa. Keksin kysyä näkyikö variksia.
   Ajattelin että se on hyvä kysymys aikuiselle, mutta isä katsoo mua, näkee hölmön ja kysyy hä.
(s. 150)

Haluan heti rakastaa näitä lapsia, pelastaa heidät kirjan sivuilta lähelleni, kehua heidät useasti päivässä ja piilottaa syliini, jotta heidän ei tarvitsisi enää koskaan katsoa vääristymiä ympärillään. Minun tulee niin paha olo katsoessani miten kirja pahoinpitelee Siljaa ja Santtua, että melkein haen keittiöstä sakset ja leikkaan lapset tarinasta irti.

Se miten vahvasti Storm sitoo kielellään lukijan lapsen maailmaan, on hämmästyttävää ja pelottavaa. Miten se valaiseekaan, vaikka lähes itken. Löydän pieniä yhtymäkohtia omaan lapsuuteeni, ja vaikka ne ovat niinkin mitättömiä kuin vesipisaroiden kilpa auton ikkunassa, tunnen kuinka sanat ovat kirjoitettu juuri niin, että minä katsoisin niitä tarkkaan.

Auto haisee isän pahalle tuulelle ja märälle. Sadepisarat valuvat nykäyksittäin sivuikkunaa pitkin. Värjöttelen Santun kanssa takapenkillä reput sylissä. Me ollaan valittu yhdet pisarat joita kannatetaan ja sitten me katsotaan kumman pisara ehtii ensiksi ikkunan alalaitaan. Jos pisara syö jonkun edellä kulkevan pisaran, se ottaa spurtin ja voi mennä nopeastikin toisen ohi vaikka olisi ollut pitkään häviöllä. Pisarakisat on aika jännittävät, mutta me ei voida kauheasti hihkua ääneen, koska isän korvat ei kestä ääniä. (s. 83)

Loppujen lopuksi on puhdas arvoitus, millainen vaikutus milläkin kirjalla lukijaan on. Kuka täyttyy mistäkin valosta ja miten. Miksi minulle juuri tämä, en ehkä edes tarkalleen tiedä, mutta otan lahjan onnellisena vastaan. Se että lukiessa tuntee kipua on oikeastaan upeaa.

***

Lämmin kiitos Ompulle kirjasta! 

Kommentit

  1. Kiitos kirjavinkistä. Tuli mieleen, että voisin suositella tätä lukupiirillemme; pitää ensin lukea se itse.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä kyllä kyllä, tämä on ihana lukupiirikirjakin, Anneli!

      Poista
  2. Mahtavaa Tani lukea, että sinäkin innostuit tästä kirjasta. Toivon niin, että tämä kirja saisi ansaitsemaansa huomiota.

    Annelille: uskoisin, että tämä soveltuu mainiosti lukupiirikirjaksi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä söin kirjan melkein, koska niin ihana. Ajattelin että jos syön sen, saan taidon kirjoittaa kuten Storm! Kaikkein hienoin lause kirjassa oli: "Eeva hengitti kuvaansa kuin rautakankea. Minä." Jotenkin noin se meni. Huoh ja kylmät väreet.

      Sun Ikea-termi oli loistava, luin eilen sun tuntemukset kirjasta. Kirjoitit hienosti, osaat NIIN pilkkoa kaiken olennaiseen, kun mä taas en saa luetusta irti yksittäisiä elementtejä, vain tunteita mitä kirja kenties synnyttää.

      Poista
    2. No kun mä sit taas niin ihastelin SUN kirjoitusta. Että silleen. Tuota voisikin kokeilla, että syö jonkun hyvän kirjan, jos vaikka sitten ... Kiitos ideasta :D

      Poista
  3. No kyllä kiinnostaa, ainakin tämän sun kirjoituksesi jälkeen, Tani!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei hienoa jos innostuit! Kirja on pelottavan hieno, siis jos lapsen näkökulmasta tykkää. Mussa on siihen ihan heikko kohta jossain syvällä. :-)

      Poista
  4. Vahvasti omaääninen ja lapsen maailmaa liikuttavasti valottava, jollei lukija ei satu olemaan ihan paatunut tyyppi. Loruja ja satuja oli mun makuun vähän liikaa, vaikka kyllähän ne kieltämättä kokonaisuuteen sopivat.
    Komea loppu.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit