Romaani perheestä, uskosta ja menettämisestä

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Atena, 2017
279 sivua
Lainattu kirjastosta

Joka kerran yhtä hämmästyttävää lukea esikoisromaaneja, jotka eivät ole ainoastaan kielellisesti taidokkaita vaan joiden tarinallisuus ja rakenne ovat myös juurevia ja kokonaisia. Siellä täällä on jo kuulunut kehusanoja Ben Kallandin esikoisesta Vien sinut kotiin. Itse bongasin kirjan keväällä Atenan syysuutuuskuvastosta ja laitoin heti varaukseen, sillä romaanin asetelma ja tematiikka kiinnostivat.

Vien sinut kotiin on mieleenpainuva ja voimakas lukuelämys monestakin syystä. Se kertoo uskonnollisen perheen kohtalosta, lapsista jotka katoavat maailmasta tai maailmaan, perheestä jonka sisäinen rakkaus joutuu koetukselle ulkoisten impulssien vuoksi.

Keskiössä on sisaruksista Markus, joka kertoo asiat kuten hän ne muistaa. Markus on muuttanut jo nuorena Yhdysvaltoihin ja katsoo kolmenkymmenenvuoden päästä takaisin koto-Suomeen ja muistoihin, joita elämä itäisessä Helsingissä ja Porkkalanniemen kesäpaikassa on synnyttänyt. Hän on uskonnollisen järjestönsä palveluksessa New Yorkissa ja luonut uransa rapakon takana niissä tehtävissä. Vaikka fyysinen yhteys sisaruksiin on katkennut, henkinen yhteys on jäänyt kytemään jonnekin sisuksiin. Sisaren Sofian kuolema lennättää Markuksen Suomeen, ja tarina alkaa.

Ben Kallandin vetovoimainen perhekertomus retrospektiivisine osuuksineen tuo parhaimmillaan mieleen suomenruotsalaisten perhekuvausten ja tarinallisuuden sankarin kotimaisella kirjallisuuskentällä, Kjell Westön. Kallandin lause on niin kypsä ja vahvanmakuinen. Vaikka se on yhtäältä usein tapahtumasidoksinen eikä niinkään lyyrisen kuvaileva, on se hyvin elämäntäyteinen, tarkka ja huippuunsa hiotun makuinen. Kallandin lukeminen on myös nostalgiatrippi saaristoelämään, vaikkei sellaista olisi itse elänytkään. 

Vien sinut kotiin -romaanissa on kertoja, johon haluaa luottaa ensimetreiltä ja jonka kyytiin istahtaa nautinnosta kehräten. Romaanin kirjaimellisesti jäätävä aloitus naulaa tuntemuksen; se on yksi parhaimmista kohtauksista, joita olen kirjallisuudessa lukenut. Hyvän olon tunteesta ei tarvitse päästää irti kertaakaan. Tässä on ehdottomasti yksi vuoden parhaimmista esikoisista.

Sinä yönä, seistessämme jäällä, kaikki värit olivat samaa sävyä, alumiinia ja harjattua terästä, ja pakkasessa tuntui, että koko maailmankaikkeus pidätteli henkeä. Se yö ei tietenkään ole tämän kertomuksen kronologinen lähtöpiste. Se on kuitenkin hetki, johon huipentui kaikki siihen asti tapahtunut ja josta kaikki seuraavat tapahtumat ovat lähtöisin. (s. 11)

Kallandin tarinassa on kaksi juonta kuljettavaa maisemaa: klassinen musiikki ja uskonnollinen yhteisö. Molemmat maailmat kirjoittaja hallitsee hävyttömän hyvin. Kallandin tapa kuvata perheen Ellen-siskon viulunsoittoa ja poikkeuksellista lahjakkuutta ovat juuri sitä itsekin: poikkeuksellisen lahjakasta – ja niin, uskottavaa. Vastakohtaisuutta vapaalle taiteelle ja Ellenin soittamiselle Kalland tuo kireiden sääntöjen uskonnollisesta yhteisöstä, jota ei nimetä kirjan alussa lainkaan vaan jonka mahdollinen tunnistaminen jää lukijan tehtäväksi. Vasta varsin myöhään tulee maininta Vartiotorni-lehdestä, ja yhteys Jehovan todistajiin luodaan.

Koska tämä on Markuksen tarina, on romaani jaettu neljään osioon hänen naistensa mukaan. Nämä naiset ovat ne, jotka ovat merkinneet miehelle tai muuttaneet häntä eniten: sisar Ellen, kielletty rakastettu Alison (suhde avioliiton ulkopuolella), aviovaimo Debra ja lapsenlapsi Ruby. Näiden naisten kautta katselemme Markuksen elämää. Romaani tarttuu myös aihioon muistamisesta; nämä ovat vain Markuksen muistoja, ne eivät ole totuus sen enempää kuin valettakaan. Kertoja alleviivaa, että muisti on niin tahallaan kuin puhtaasti vahingossakin pettävää – kuten me kaikki hyvin tiedämme.

Niin kuin yleensä, kun ajattelee menneitä aikoja, yksityiskohdat sulautuvat yhteen. On vaikea sanoa, koska mikin asia tapahtui. Joistakin asioista on jäänyt vain hämäriä muistoja, kronologia ja vuosiluku ovat kadonneet muistin syövereihin.

    Joskus muistaa väärin. Muistelen, että Carolalla olisi ollut ruudullinen mekko yllään, kun Ellen löi päänsä, mutta eräs valokuva todistaa, että ruutumekko hankittiin vasta seuraavana vuonna.
    Joskus muistan tietyssä tilanteessa otetun valokuvan, mutta olen unohtanut, mitä ottohetkeä ennen tai sen jälkeen tapahtui. Aina en tiedä, muistanko tapahtuman vaiko vain hetkestä otetun valokuvan, muistissani ne ovat sama asia tai ne korvaavat toisensa. (s. 92)

Ben Kallandin kerronnan ote ei lipsu. Se on vaikuttavaa tarkkuutta. Romaanin teemat syleilevät suuria aiheita, mutta kirja pysyy lämmittävän lähellä lukijaa ja vaatii pitämään henkilöhahmoista, koska he ovat yhtä inhimillisiä, väärässä tai oikeassa kuten jokainen meistä.

Yksi asia on kuitenkin Kallandin kannalta todella harmillista. Hänen kakkosromaaniinsa latautuu jo vuorenkorkuisia odotuksia; Kallandilla on isot omat saappaat täytettävänä.