Kun minä menin kirjailijan paikalle

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus, 2017
Lainattu kirjastosta

Minulle Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat oli viime vuonna lukemistani yksi koskettavimmista kirjoista. Ahavan kielen rytmi ja lapsen herkkä näkökulma saivat lähes haukkomaan henkeä. Romaanissa tarina ei joutunut antamaan tilaa upealle kielelle, eikä kieli puolestaan syönyt tarinalta voimavaroja. Taivaalta tippuvat asiat keräsikin ilmestyessään vuonna 2015 rutkasti kehuja, ja Ahavan seuraavaan teokseen kohdistui luonnollisesti suuria odotuksia.

Uusimmassaan Ahava on tarttunut aiheeseen, joka ei juuri paikkaa ole ennen kaunokirjallisuudessa saanut ja joka aiheena on kovin arka, kipeä. Koska tarina on vieläpä omakohtainen, asetti kirjailija Ahava itsensä Ennen kuin mieheni katoaa -romaanillaan vaikeaan paikkaan mutta rohkeana ihmisenä katsoi, että niin oli tehtävä.

Kirja kertoo katoavasta liitosta, kun aviomies kymmenen yhteisen vuoden jälkeen kertoo aina halunneensa olla nainen. Tämä yksi lause aloittaa vyöryn, jossa mukana eksyen pyörivät niin sukupuoltaan vaihtava mies kuin miehensä kadottava vaimo. Koska kertoja on vaimo, me emme saa tietää, mitä tällainen muutosprosessi on transsukupuoliselle. Ahava avaa sivuilla sen, miltä hänestä tuntuu rakkaan kadottaminen. Kadottaminen on tässä läheisen katoamista toiseen persoonaan ja sukupuoleen. Rinnalla symbolisena tukena kulkee mannertenetsijä ja merenkävijä Kristoffer Kolumbuksen tarina, kun hukassa ovat niin kartat, maat, laivat ja kaikki mikä nykyajan merenkulkijalle on itsestään selvää.

Nyt tuntuu tarpeettomalta ylistää Ahavan taitoa kirjoittaa henkilökohtaisesta yleistä. Tuntuu tarpeettomalta ylistää häntä kirjoittajana ylipäätään. En voi kirjoittaa hänestä oikeutetusti. Minun on siis lähdettävä siitä, mitä koin sisälläni.

On hämmentävää sukeltaa toisen henkilökohtaisimpaan näin syvälle. Johonkin sellaiseen, mistä itse olisi kykenemätön puhumaan. Ahava siirtää intiimin kirjallisuudeksi, veistää isosta palasta lauseita, joiden hurma syntyy välittyvästä pelosta, epätoivosta ja surusta, jolle ei tunnu olevan nimeä. Mitä ero on, kun se ei ole avioero, kuolema tai katoaminen, ja kun tuntuu että se on yhtä aikaa kaikkea sitä?

Valtameri putoaa, minä valun avaruuteen. Ei taivas ole kangas, joka ottaisi vastaan. Ei tähtien reikäkuviosta löydy reittiä tai merkitystä. Ne ovat vain reikiä.
    Luiskahdan maahan, jossa kaulan ja jalan välistä puuttuu vartalo ja miehellä kasvaa linnun pää. Tämä on valtakunta, jossa nivelet kääntyvät kuopistaan, sormia on liikaa ja vastan keskeltä tuijottaa silmäpari.

Millä kielillä tästä puhutaan?
Millä sanoilla tätä kuvataan?
Mykästä suustani törröttää kalan pyrstö.

Löytöretki. Ei, ei. Ei täältä löydy mitään, täällä vain katoaa.

Lukiessa siirsin itseni vaistomatta kertojan tilalle. Entä jos tämä tapahtuisi minulle? Olisinko erilainen? Pystyisinkö? Rakastaisinko? Mitä ja miten? Toisen henkilökohtaisesta tulee omaa kuviteltua henkilökohtaista, ajatukset toisen menetyksestä siirtyvät oman arjen karttoihin. Kun Ahava tunnustaa olevansa heikko, kykenemätön muuttamaan mieltään ja rakkauttaan aviomiehensä metamorfoosin rinnalla, siirryn kirjailijan mukana samaan varjoon seisomaan. En minäkään pystyisi. Tiedän sen jo nyt. En minä rakasta omassa elämässäni ajatusta siitä, että rakastan jotakin toista ihmistä, vaan rakastan juuri niiden eräiden käsien suonia, ihon erityislaatuista tuoksua, ääntä puhelimessa, farkkuja ja kauluspaitoja, maskuliinista levyvalikoimaa ja niiden ohella jopa kaikkia hölmöjä, ärsyttäviä tapojakin. Mutta jos yhdenkin palan kokonaisuudesta murtaisi, muuttaisi toisenlaiseksi, toiseksi, voisinko rakastaa edelleen? Rakastanko siis miestä, hänen fysiikkaansa ja pelkkää sukupuoltaan? Kyllä, juuri sitä. Sitäkin.

Luin romaanin myös puhtaana eron prosessina. Mitä minulle tapahtuu, kun toinen jättää, lähtee? Mitä jäljelle jää, kun arki sortuu ja joulukortin allekirjoittaminen entiselle rakkaalle tuntuu mahdottomalta, kun sopivia sanoja ei olekaan? Epätoivo ei anna oikeita joulukorttisanoja, epätoivo ei lahjoita avaimia symmetriseen eron jälkeiseen kohtaamiseen. Lopulta kaikki on vähän rumaa, vinossa ja pois perustuksiltaan. Tämän tietää jokainen, joka on joutunut yllätettynä erotilanteeseen.

Ennen kuin mieheni katoaa on mahdollista lukea pelkkänä kaunokirjallisena taide-esineenä, ja siinä roolissaan Ahavan teos yksinkertaisesti loistaa. Ahava kirjoittaa lauseita, jotka palavat. Roihulla. Tämän tunnekuohun ohella kerrontaa viilentää löytöretkeilijä Kolumbuksen tarina, aluksi ehkä kaukaiseltakin tuntuva symboliikka. Se osoittautuu sitten kuitenkin kerrontaa rytmittäväksi ja rauhoittavaksi keinoksi leikata lukijan ajatusta. Ahavan intensiivinen tapa toistaa kokemuksiaan on paikoin niin syvää ja juurevaa, että siirtymä satojen vuosien taakse antaa mahdollisuuden tuulettaa päätä ja irtautua myötäelämisen painavasta tuskasta.

Ennen kuin mieheni katoaa on kirja, jollaista et ole lukenut aiemmin. Siksi se kannattaa lukea nyt.  

Ja tämä on se asia, jonka olen valmis huutamaan kumoon nyt, joka päivä, loppuun asti. Väärennän jokaisen kirjan jossa muuta kerrotaan. Minä tarraan mastoon ja huudan, tämä laiva ei uppoa, niin totta kuin nimeni on, mikä se nyt olikaan. Tässä on käteni, joka piirtää kartan! Tuokaa paperia ja minä asetan teille kaupungit, joet, vuoret, saaret ja satamat pakoilleen. Ja paikoillaan ne ovat!