Olipa kerran äiti

Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti

Siltala 2019
249 sivua
Omasta kirjahyllystä

Olen äiti. Yhdelle omalle lapselle, toiselle jo aikuiselle äitipuoli. Raskaana olen ollut kolme kertaa. Kun minusta tuli äiti, en ollut enää nuori. Tilastojen valossa vanha ensisynnyttäjä. En lukenut ainuttakaan äitiysopasta, enkä juuri muutenkaan valmistautunut äitiyteeni kirjojen avulla. Minulla on isosisko, kahden lapsen äiti, joten minulla oli maailman paras tietopankki aivan lähellä. Sillä tavalla olen ollut järjettömän onnekas.

Olisipa Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti kirjoitettu 10 vuotta aikaisemmin.

Äitiys on vähän kuin formulat tai jääkiekko. Jos et harrasta sitä tai ole aikeissa ryhtyä alan asiantuntijaksi, kirjallisuus aiheesta tuskin jaksaa kiinnostaa. Äitiys on vähän kaikkialla eikä kuitenkaan missään muualla kuin jokaisen äidin omassatunnossa. Ja siellä vasta tapahtuukin.

Uudella kirjallaan Helmi Kekkonen avaa ovensa kaikkein pyhimpään, äitiyden myyttiin, joka ei ole yhtään mitään muuta kuin miljoona henkilökohtaista kokemusta siitä, millaista on rakastaa omia geenejään. Se on aihe, josta monella on sanottavansa. Se koskettaa meitä jokaista aivan kuten nukkuminen tai syöminenkin. Äitiys on perustarve, mutta miksi se on myös myytti?

Sitä Helmi Kekkonen ei kerro, mutta hän kertoo jotakin merkittävämpää, sellaista mistä ei yleensä huudella. Mitä on äitiys, joka salpaa hengityksen niin hyvässä kuin pahassa. Mitä on äitiys, jota ei ole kiihkoten halunnut, mutta jonka saatuaan ymmärtää saaneensa lahjoista ihmeellisimmän. Kun äitiys on hiljaiseksi vaimennettuja tunnelukkoja, asioita joihin kukaan ei voi varautua, vaikka miten kirjoista tankkaisi tyhjiä lauseita kuten ”vanhemmuus muuttaa kaiken”, ”menetät oman aikasi”, ”mikään ei ole kuin ennen”, ”joudut tästä lähtien asettamaan aina toisen tarpeet omiesi edelle”.

Helmi Kekkonen menee sisälle henkilökohtaiseen, me menemme hänen päiväkirjalleen, me tirkistelemme, millaista vuoristorataa lapsen odottaminen ja synnyttäminen rakentaa sisälle, miten se syö tilaa ja antaa valoa, ja se on kaikki mitä vanhemmuus tuo, alituinen myötä- ja vastamäkien rata, jossa äiti ei säästy kivulta eikä ylitsepursuavilta tunneryöpyiltä.   

Ja niin minä luen Kekkosen päiväkirjan lauseita. Minä hullaannun. Tunnen suurta nälkää ja janoa lukea lisää, haluan itsepäisesti kulkea Kekkosen ensiraskauden aavistuksesta läpi kivuliaaseen synnytykseen, tungen mukaan synnytyssaliin, roikun kiinni Kekkosen sängyn laidalla ja katson miten pelko, tuska, hämmennys ja fyysinen kipu kiertävät synnyttävän äidin kasvoilla alituista kehää. Herään Kekkosen kanssa hänen hiljaisiin aamuihinsa, kun elokuu on vaihtunut marraskuuksi ja valo vähenee, katselen kuinka hän keittää kaurapuuroa ja juo kahvia kahvia kahvia päivästä toiseen, pieni avuton vauva rinnallaan. Kaiken tämän kerran ja sitten toisen, kun vuodenaika on julmin. Ja sen minkä hän paljastaa meille tiedän minäkin joskus kerran kokeneeni. Olen vain autuaasti saanut unohtaa sen.

Olipa kerran äiti ei ole satu mutta se on nimensä mittainen: tarinankertojan kokemus äidiksi tulemisesta, kirjoittavan minän kapenemisesta, hyvän ja pahan taistelusta äitiyden kentällä, yhteensulautuneen äidin ja kirjailijan erottamista toisistaan. Perheen syntymisestä, parisuhteen merkityksestä sen sisällä. Kirjoittava minä ei solahda äidiksi ilman kasvukipuja, ilman ahdistusta ja pelkoa siitä, koska tämä kaikki oikein loppuu, loppuuko tämä, haluanko minä, että tämä loppuu, onneksi tämä ei lopu koskaan!

En tiedä mitä ajattelevat ihmiset, jotka eivät ole äitejä mutta lukevat tämän kirjan. En tiedä miten he ymmärtävät nämä hätääntyneet, kauniit lauseet täynnä rakkautta. Voivatko hekin aistia kirjailijan sykkeen, tuntevatko hekin, että ovat hetken olleet aivan lähellä toista, vierasta ihmistä niin, että tästä on tullut läheinen – kuin minä itse?

Kekkosen lauseet jatkuvat eivätkä hengähdä edes pysähtyessään, piste ei ole lauseen päättävä välimerkki, se on vain toisenlainen pilkku. Aivan kuten äitiys jatkuu, jatkuvat nämäkin lauseet, eivät oikeastaan koskaan lakkaa. Kekkosen teksti läähättää, se hengästyttää, nousee päähän niin etten melkein pysy pystyssä, mutta samalla teksti on kuin kuuntelisin leutoa kehtolaulua, tuntisin tyynnyttävän käden selässäni, olisin turvassa. Helmi Kekkonen antaa anteeksi, että minäkin olin äiti, joka hermostui turhasta, pienen lapsen ehdottomuudesta, väsymyksestä huusin ja raivosin, synnytin muistoihini pahoja kuvia itsestäni, joista nyt haluaisin eroon mutta en pääse. Koska olin usein vain niin väsynyt. En jaksanut olla täydellinen. Mutta Kekkonen antaa minullekin anteeksi. Kiitos.

Ja se rakkaus, mistä kirjailija puhuu, minäkin tiedän sen, minäkin koen sen edelleen joka päivä. Sellaista tunnetta ei ole toista. Mitään, en ketään, en koskaan, voi rakastaa kuten omaa lastani. On olemassa tunnetila, joka on varattu vain hänelle.

Voisin lainata minkä tahansa kohdan kirjasta, enkä voi lainata mitään kohtaa, mikä välittäisi sen, mistä kirja kertoo. Kekkosen teksti on kuin hauras kudelma, joka särkyy jos siitä otetaan pala irti, sitä täytyy katsoa rauhassa ja kerralla kokonaisena, ei tällaista taideteosta saa paloitella, tökkiä turhaan kuin yrittäisi irrottaa runosäkeestä kolmea sanaa ja todistaa niillä runon täydellisyys. Mutta uhmaan nyt kirjan kudelmaa, lainaan tämän pienen ajatuksen:

ARKIPÄIVIEN samankaltaisena toistuva virta on puuduttavaa, ja samalla onnen syvin muoto. Että meillä on tämä kaikki. Että me olemme tässä kaikki, juuri näin. (s. 181)   

Olipa kerran äiti on minulle tärkeä kirja. Ei siksi, että minun enää pitäisi saada selville jotakin salattua äitiydestä, vaan siksi, että se on täydellisen rehellinen, ahavoitunut, itseironinen, herkkä ja kuitenkin vahva. Se on myös häpeämätön ja syvä, älyllinen ja tarkka. Se on taidokkaan kirjailijan kokonainen tunne, jotakin sellaista mitä tänä päivänä harvemmin saa lukijana kokea. En tiedä, onko se yksi iso essee, päiväkirjan sivuja, romaani, mikä se on. Ehkä se on vain olipa kerran. Ja joskus tulee toisenlainen tarina, toisenlainen kokemus, mutta tämä on se minkä minäkin onnellisena jaan.

Kiitos Helmi, että olit näin rohkea.

Olemme kolmisin tyttöjen kanssa kotona ja ilta sujuu helposti, tyttö käy suihkussa ja minä kylvetän vauvan, tyttö syö iltapalan ja minä imetän vauvan, luen tytölle sadun ja lasken vauvan pinnasänkyyn, hetkeä myöhemmin he ovat molemmat sikeässä unessa, talo on hiljainen ja minä luen Patti Smithin uutta kirjaa,
     minulla on kaksi tytärtä, he ovat turvassa, unessa, olemassa, ja patti Smith kirjoittaa yhä kirjoja,
     kaikki on hyvin. (s. 193)