Uskon asia - esikoinen esittäytyy II: Suvi Ratinen


Suvi Ratinen: Matkaystävä
Otava 2019
345 sivua
Lainattu kirjastosta

     Avaan silmät ja näen ihmisten jalkojen välistä, että puuhake jatkuu niin kauas kuin vain pystyn katsomaan. Ihmisiä kävelee sen päällä, paljon ihmisiä. Aikuisia ja lapsia ja lastenrattaita, ja mummoja ja pappoja.
     Puuhakkeesta irtoaa tummaa pölyä joka paikkaan. Uudet suviseurakenkäni ovat jo nyt likaiset, vaikka äsken vasta tultiin. Pöly menee nenäänkin, ja kun niistää, tulee mustaa räkää, ihan kuin olisi salmiakkia nenässä.
     Jotkut puunpalaset ovat paljon isompia kuin toiset. Tuo tuossa. Hypähdän sen luokse. Ja tuolla. Poimin vielä isomman. Juoksen. Tuolla, kauempana. Ja vielä.
     Nousen ylös. En näe äitiä, enkä isää.
 

Tänä keväänä on ilmestynyt sattumalta kaksi romaania, jotka käsittelevät samaa aihetta: lapsuutta ja muokanneen uskonyhteisön jättämistä. Katja Kärjen upean Jumalan huoneen arvioin juuri edellä.
Hyvin erilaisen lähestymistavan uskonasioihin, seuroihin ja lestadiolaisuuteen on ottanut Suvi Ratisen Matkaystävä, joka on yksinkertaisesti riemastuttava kirja! Se ottaa aiheensa ja itsensä tosissaan mutta taputtelee kaiken lempeän huumorin herkkutaikinaan, unelmatortun sisään täytteeksi, joka tuo vinon hymyn huulille – totisesta aiheestaan huolimatta.

Suvi Ratinen ei mystifioi eikä kaunistele lestadiolaista arkea. Usko rajoittaa elämää; koulussa selviäminen on siitä kiinni, tietääkö yhtään Eppu Normaalien biisiä tai mihin kiinnittää katseensa, kun opettaja kärrää luokkahuoneeseen television ja videot. Ratinen avaa uskovaisten maailmaa turhia tirskumattomalla huumorillaan: siinä on jotakin vakavan koomista koko ajan. Kieltämättä kirjoittamisen tyyli nostaa uskovat hölmöläisten asemaan kuin kantamaan säkissä valoa ikkunattomaan mökkiin. Ratinen makeuttaa taikinaa ihanilla käsitteiksi nousevilla yhdyssanoilla kuten ehdoton lempparini kaupanvideo (video, jota uskova ei saa katsoa, koska se on ostettu ja kaupallinen vastineena itsekuvattuun kotivideoon, joka on usein perheen vanhempien häävideo). Tarinan edetessä kuitenkin vakavuuden aste kasvaa, mikä kuvaa myös sitä, miten minäkertoja tapa hahmottaa maailmaansa tiivistyy.

Minäkertoja on nuori nainen, joka yhdessä luokkatoverinsa Järvisen Markon kanssa yrittää selviytyä koulumaailman rumbassa huutelematta yhteisön ulkopuolella eläville maailman ihmisille siitä, että on uskovainen. Jos sen vain voi jotenkin kätkeä, se kätketään. Kunnes ylioppilaskirjoitusten jälkeen päähenkilö viimein rikkoo perheidyllin ja kertoo äidilleen, ettei enää usko ja haluaa lopettaa seuroissa käymisen. Nainen muuttaa opiskelemaan Helsinkiin, koettaa unohtaa menneisyytensä ja piilottaa sen myös poikaystävältään, kunnes vanha uskontoveri tuo lestadiolaisyhteisön arkeen takaisin. Marko Järvinen on kadonnut, ja kaikki tuntuvat kuvittelevan, että minäkertojalla on avain miehen löytymiseen.

Matkaystävä on yhtäältä dekkarimaisesti kadonneen jäljittämistä. Enemmän se on kuitenkin tarina siitä, miten ihminen avautuu maailmalle, oppii kyseenalaistamaan ja kysymään, ei suostu loputtomasti uskomaan siihen, mitä hänelle on lapsuudesta asti tarjottu. Minäkertoja kyseenalaistaa rippileirillä rippipapilleen lestadiolaisuuden perusajatuksen siitä, että kaikki muut uskon ulkopuolella elävät ihmiset olisivat väärässä ja joutuisivat ikuiseen kadotukseen, kun taas matkaystävät päätyvät yhdessä taivaan autuaaseen iankaikkisuuteen. Tietenkään hän ei saa tarkkoja vastauksia mutta kehotuksia olla ajattelematta liikaa. Pitää vain uskoa siihen mitä annetaan; järkeileminen ei ole hyödyllistä (koska se tuo tunkkaiseen sisäpiiriin liian raikasta ilmaa). Jumalanlapset selittävät toisilleen, että yhteisön jättäneet eivät koskaan selviä: he joko joutuvat onnettomuuteen, kuolevat tai ajautuvat totaaliseen rappioon. Se on Jumalan ansaittu rangaistus, eikä kukaan uskovista tietenkään näe, että syynä näiden lähteneiden traagisiin tapahtumiin voisikin olla itse usko: Kun on kasvanut ruukussa syvällä mullassa, jossa ei kasvua kehittäviä lannoitteita ja ravinteita anneta ja opeteta kasvia pärjäämään sen jälkeen myös omillaan, tulevat ulkopuolisen maailman asiat liian isona shokkina. Sen kaiken kerralla vastaanottaminen rikkoo elämänhallinnan. Elämänhallinta (ja alkoholin järkikäyttö) kun täytyy aina ensin opetella.

Suvi Ratisen tekstiä on riemu lukea. Sen lisäksi, että se on hauskaa, se on varmaa, tyylikkäästi simppeliä, turhista korukielikuvista karsittua. Irti tekstin tasosta uskon symboliksi nousevat muutamat esineet. On puuhake, suviseurojen teltta-aluetta kattava nurmikonpäällys, jossa tuoksuu kesä ja ystävät. Sitten ovat matkaystävät, ne joiden kanssa uskon polkua taivalletaan. On unelmatorttu, jota leivotaan seurojen kahvipöytään, Arabian Arctica-astiasto, Marimekon vahakangasliinat ja Aarikan puuhelmet, isänmaallisia totuuden kuvia, jotka kertovat yhteisestä hyvästä uskosta. Televisio, rock-musiikki, tanssiminen, alkoholi, meikkaaminen peitepuikkoa lukuun ottamatta ovat väärän maailman ilmentymiä, joita tulee välttää kuin ruttoa. Ratinen onnistuu kuvaamaan tätä polaarisuutta uskottavasti, nautittavasti. On aina elämys antaa mielen lukiessa avartua kohti uutta, tuntematonta. Lestadiolaisnuoruus näyttäytyi Ratisen käsissä supermielenkiintoisesti, sillä Ratinen pystyy nostamaan vastakkaisuutta esille saarnaamatta. En avaudu uskonnoille yleensä mitenkään, en voi ymmärtää ylhäältä ohjattua mallia, jota ihmisen tulee noudattaa, vaan luotan vapaaseen tahtoon, kunhan se pysyy eettisyyden ja moraalin rajoissa. Muun muassa tämän vuoksi Matkaystävä oli minulle valloittava kirja.

Ratisen tapa kirjoittaa lyhyttäkin, iskevää lausetta palvelee tekstin tyyliä. Miksi maalailla kuvia suurella pensselillä, kun voi luottaa koomisuuden voimaan, sen välittämään totuudellisuuteen. Se tuntuu omalta tavaltani hahmottaa maailmaa sen lisäksi, että suorastaan rakastin Katja Kärjen täysin toisenlaista verevää tapaa kertoa tarinaa Jumalan huoneessa.

Jos jonkinlainen notkahdus minua romaanissa häiritsi, se liittyi minäkertojan kykyyn salata poikaystävältään menneisyytensä. Koska lestadiolaisen nuoren elämään kuuluu viihdemaailman kokoinen sivistysaukko, on ihme, ettei nainen jää jollakin tapaa kiinni valheestaan jo suhteen alkuaikoina. Miten oikeasti piilottaa kokonainen elämäntapa poikaystävältä, eikö tämä ole hereillä lainkaan? Romaanin lopussa toteutuu myös äkkinäinen suhde kahden henkilön välillä (en paljasta tarkemmin, lukekaa ihmeessä itse!). Se heittää vähän uskottavuudessaan, antaa kertomuksen hienon draamallisuudessaan kipeän kaaren lässähtää.

Mutta. Kirjailija tekee omat valintansa, se olkoon näin, ja minä lukijana tuon tarinaan vain oman kokemusmaailmani heikkouksine kaikkineen. Tärkeintä on, että nautin siitä sisäisestä naurusta ja myötätunnosta, jotka Ratinen sai esikoisellaan aikaan. Myös kirjan sympaattinen kansi (Otavan graafikko Piia Ahon käsialaa) ilahdutti. Matkaystävä pääsi lempikirjojeni iloisen heleään joukkoon.

     Vartaloni taipuu hymyyn ja niiaukseen. Sukkahousujen sisään ujutetut sääreni ja polveni joustavat. Hameella kiristetty vatsani vetää henkeä sisäänpäin.
     Ja sieluni, kuin ahtaiden housujen nappi, se sinkoaa irti.
     Se purskahtaa ulos nenästä ja pyrähtää kattoon, katon korkeimpaan kohtaan, lähelle ikkunaa ja lymyää siellä. (s. 140)

Kommentit

Suositut tekstit