Minkälainen paikka tämä maailma oikein on


Jani Nieminen: Komero
LIKE 2019
244 sivua 
Lainattu kirjastosta
Kirja meni komeroon.

Kun runoilija julkaisee esikoisromaaninsa, olisi melkoinen pettymys, ellei romaanin kieli yllättäisi tai palvelisi kokonaisuutta jollakin painavalla tavalla. En ole runoilija Jani Niemisen lyriikkaa lukenut, mutta esikoisromaani Komero lupaa sellaista polkkaa, että saattaisin niistä runoistakin tykätä.

Sanotaan se nyt ihan heti: Komero on mahtava. Silloin kun tykkään, olen hyvin saamaton löytämään mitään nurjapuolista. Tästä romaanista pidin niin vakavasti, sen toimivasta kombosta herkkää ja jätkämäistä nuoruudenkuvausta – jotakin siis akselilla maskuliininen-epämaskuliininen asettamatta näitä päitä paremmuusjärjestykseen.

Mutta Janiboyn täytyy. Hän on taiteilijasielu, joka ei sopeudu Alamon kylän seisovaan ja miehiseen ilmapiiriin. Alamo sijaitsee jossakin Pohjanmaalla; Seinäjoki on lähin merkittävä pakopaikka. Sinne Janiboykin koulun loputtua pakenee. Alamoa ei todellisuudessa ole olemassa, ei ainakaan Suomessa, mutta senniminen museolinnoitus löytyy kyllä Texasista. Liekö tällä Nieminen pilke silmäkulmassa haluaa viitata kuvatun kylän pysähtyneisyyteen? Alavus, Jani Niemisen lapsuudenkaupunki, saattaa olla henkisesti jotakin sukua Alamolle, mutta varmaahan mikään ei ole.

Se on hullu, joka täältä haluaa minnekään. Se on vielä hullumpi, joka tänne jää. Koulun jälkeen runoja rakastava Jani suuntaa Seinäjoen kautta opiskelemaan Tampereelle Viita-Akatemiaan. Sitä ennen elämä on ehtinyt vetää jo kunnolla turpaan: Jani on menettänyt läheisen parhaan ystävänsä Jarnon. Kodista ja kouluvuosien rakkauden kohteesta Tiinasta irtautuminen on myös iso askel muutokseen. Alamossa ei Janiboysta ei voi tulla sitä, millaiseksi hänen täytyy kasvaa. Alamon vuosia riivaavat perheen kanssa asutut vuodet Autokaupungissa, rannikkokaupungissa, jonne Jani pitkään kaipaa takaisin.

Onhan näitä nuorten miesten kasvukipuisia maaseututarinoita luettu ennenkin. Ensimmäisenä tulee mieleen Tommi Liimattan Jeppis. Siinä missä Liimattan päähenkilö piiloutuu hevimusiikin maailmaan, Niemisen poika löytää elämäntarkoituksen klassikkonimistä kuten William Blake, Heinrich Heine tai Paavo Haavikko. Kauko Röyhkä lienee tämän poikakirjallisuusgenren isoimpia nimiä, ja myös meän-kielen sankari Mikael Niemi seisoo samassa joukossa. 80-luku on tietysti vilpittömän vieno kuvauskenttä. Internet ei ollut turmellut maailmankuvaa, tiedon määrä oli naiivin suppeaa, maailma ympärillä ulottui usein lähes vain sinne minne omin silmin näki.

Komerossa on kuitenkin omalaatuinen ote. Se syntyy Niemisen taitavasta kyvystä katkaista kuvia veitsellä leikaten, siirtyä nykyhetkestä muistoihin pelkillä rivin- tai luvunvaihdoilla – tuokiokuvat vuorottelevat, vilisevät hetkittäin niin, että nykyisyys sekoittuu muistoihin aivan kuten ajatukset päässäkin poukkoilevat vallattomasti. Leikkaukset saavat tarinalle sympaattisen sävyn, kun kerrontatapaan tottuu. Runoilija kommunikoi proosakirjailijan kanssa ja hyödyntää runon keinoja pilkkoa aikajanoja. Yksi ajatus synnyttää katseen menneeseen. Toisinaan tämä hyppy tehdään tulevaankin, lukijaa ystävällisesti taluttaen:

    - Kaikki lapset ovat taiteilijoita, kunnes heille sanotaan etteivät he ole.
    Katsoin opettajaa ihmeissäni, ja Kylli jatkoi:
    - Noin on sanonut John lennon.
    - Mun setä itki, kun se ammuttiin.
    - Niin minäkin.
    Kello soi ja alkoi kuulua pulpetin kansien ja tuolien kolinaa. 
    Otin vauhtia, loikkasin toukokuuhun

suvivirteen ja kesälomaan. Parturin tuoliin, jossa Kaija pyyhkäisi meidän rivissä istuvien lasten päät koneella. (s. 20)

Niemisen teksti on villiä, kuritonta muttei koskaan raakaa. Se rakastaa hahmojaan ja esittelee kavalkadin erilaisia kylätyyppejä, joiden lempinimet hyrisevät kuten lähibaarin Pönttö-Alman, liikuntaopettaja Sadistipingviinin tai nuoriso-ohjaaja Taisto Saatanan. Merkittäväksi nousee Jarnon ja Janin välinen ystävyys, jonka syvyydelle myös onnistunut dialogi ammentaa pohjaa. Dialogi tuoksuu muhevalle eikä ärsytä; se on yhtä luonnollista kuin Niemisen tapa kuljettaa virkettä kohti avointa loppua tai loikkaa kuten tässä:

Penkeistä kuuluu hiljaista puhetta, joku yskii. Kynttilät lepattavat, alttaritaulussa Jeesus on otettu alas ristiltä ja ihmiset katsovat kohti korkeuksia. Urut alkavat soida, väki nousee ja arkku saapuu sisään. Virret kulkevat, heiluvat ja keinuvat katossa
     Jarno ottaa punnukset kainaloonsa ja astelee sulaan
                     virsi joka lakkaa soimasta. (s. 165)

Nieminen on piilottanut romaaniinsa annoksen komiikkaa, joka syntyy siitä yksinkertaisesta ajatuksesta, että me ihmiset olemme omituisia, ja siitä(kin) kirjallisuuden pitää puhua. Rakastan tarinoita, joissa todellinen arkinen pikkuihmisen maailma kättelee persoonallista kielenkäyttöä. Tässä on aina mahdollisia sudenkuoppia. Nieminen välttää nämä, ei yritä liikaa rällätellä kielen keinoilla vaan saa aikaan sellaisen tunnelman, että jos lämpenit edellä mainituille poikakirjailijoille (termi ei kenties enää poliittisesti korrekti, mutta vähät siitä), Komeroon astuminen toimii sinulle myös. Ehdoton lisäplussa Niemiselle runoilija W.H. Audenin maininnasta kirjassa:

Funeral blues

englannin tunnilla
Jarno luki sen ääneen
luokan edessä
lausui julki homoutensa
ja me kaikki kolme itkimme
opettajakin

(s. 110)         
   
Kuten Janiboy sen itse sanoo:

Ja että kertojalla pitää olla oma ääni, se on paskaa sellainen. Pitää olla sellainen ääni, joka kertoo mahdollisimman monen äänellä, minkälainen paikka tämä maailma oikein on. (s. 222)  

Amen.

Kommentit

Lähetä kommentti

Suositut tekstit