Toisin kerrottua tarinaa Kansallisteatterissa

Sapiens – ensi-ilta Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 11.9.2019

Yuval Noah Hararin alkuperäisteoksen pohjalta Minna Leino
Kesto: 1 t 40 min (ei väliaikaa)

Tämä esitys on pieni tarina tarinoita kertovasta ihmislajista. Jarmo Heikkisen lämmin kertojaääni halkoo Kansallisteatterin pimeää suurta näyttämöä.

Olemme kaikki noin 700 ihmistä kerääntyneet pieneen pohjoiseen Helsinki-kaupunkiin, sen Apinan korttelissa sijaitsevaan Kansallisteatteriin katsomaan luontodokumenttia eläinlajien kuninkaasta, ekologisesta massamurhaajasta homo sapiensista. Tämä ei ole näytelmä, tämä ei ole tavallinen produktio vaan rohkea kokeilu selittää dramaturgisin keinoin ihmislajin evoluutiota sekä Yuval Noah Hararin menestystietokirjaa Sapiens. Ihmisen lyhyt historia.

Käsikirjoittaja Minna Leino on joutunut tekemään reippaita valintoja ruotiessaan Hararin yli 400-sivuista ihmisen kehitystä ja vallankäyttöä avaavaa teosta. Selvää on, ettei tällaista tietokirjaa voi näytellä perinteiseen tapaan. Jo yksistään Avara luonto -dokumenttien klassikkoääneksi noussut Jarmo Heikkinen on valinta, joka ohjaa esityksen suuntaa. Television verenhimoiset leijonat ja pakenevat antiloopit on siirretty näyttämölle dioraamoihin, ja leijonan paikalla patsastelee ihminen aina karvaisesta alkulajistaan kännykkää huolettomasti selailevaan nykyteiniin.

Apinamaisesta, kognitiivisen tietoisuuden tuolla puolen olevasta eläimestä on tullut teknologisen vallankumouksen ylijumala, jonka kädet ulottuvat kaikkialle maapallolla. Tähän kehityskaareen on mennyt kymmeniä tuhansia vuosia, kun taas tieteellinen (ja sen myötä syntynyt teknologinen) vallankumous on vain viitisen sataa vuotta vanhaa. Siksi Sapiens kysyy esityksen lopussa Hararin painavin sanoin vaikean tulevaisuuskysymyksen, johon minkäänlaista vastausta ei ole: Mitä se haluaa haluta?

Sapiensin toteutus rakentuu museoista tuttujen dioraamojen, osin kolmiulotteisten maisemamallien, Heikkisen kertojaäänen ja kasvottomien, maskeja käyttävien, ihmislajin edustajien varaan. Maskeilla korostetaan ihmisen samankaltaisuutta eläimiin: nekin ovat katsojalle kaikki lähes toistensa näköisiä, toisiaan muistuttavia elollisia lajinsa edustajia, persoonatonta massaa. Esiintyjillä ei ole puheenvuoroa, toisinaan he vain hymähtelevät kuorossa, urahtelevat ja hihkuvat – siis kommunikoivat eläinten kaltaisesti. Kansallisteatterin katsomossa yleisö asetetaan näin luontodokumentin katsojan paikalle: yleisöstä tulee itsensä, oman eläinlajinsa kehityksen todistaja. Tämä hämmentää, aiheuttaa alakuloa ja nostaa toivottomuudenkin tunteen iholle. Mitä me olemmekaan saaneet aikaan ja miksi juuri me?

WAUHAUS-kollektiiviin kuuluvien ohjaajien Anni Kleinin ja Jarkko Partasen esitys etenee rauhallisesti, kiihtymättä ja keskittyen välistä käyttämään hyväkseen vain näyttämön yhtä kulmaa. Tämä harkittu maltti sopii täydellisesti yhteen Heikkisen ikonisen äänen kanssa. Kertojaääni on tahtipuikko, joka kuljettaa historiaa, ja tanssijoiden ja näyttelijöiden mimiikka myötäilee tätä erinomaisesti. Välillä tulee tunne kuin istuisi koulunpenkillä ja historiantunnilla, ja kun jää katsomaan opettajan liikkumisen sulavuutta, unohtaa melkein kuunnella opetettua asiaa. Tunne kasvattaa sisälle lämmön, toiveen siitä, että olisivatpa todelliset muistot koulun historiantunneista juuri tällaisia.

Kiinnitän aina huomiota esityksen visuaalisuuteen, sillä jos se ei toimi ja suojele esitettyä, koko kakku on vaarassa lässähtää. Sapiensissa myös lavastus on hiottua, sen oivallukset ihastuttavat. Niinkin yksinkertainen asia kuin esityksen loppupuolella alas lavalle rullautuva kangasmaisema, joka muuttuu ihmismerestä lopulta syvänvihreäksi havumetsäksi, saa ihokarvat nousemaan. Lavastuksesta vastaa Samuli Laine, samaisesta taidekollektiivi WAUHAUSista kuin ohjaajatkin.

Kaiken tämän voisi kertoa myös toisin, sanoo Harari. Niin tietenkin voisi. Olen kuitenkin ilahtunut, ettei Kansallisteatteri kertonut. Kun kaupungin suurimpiin ja merkittävimpiin teattereihin kuuluva laitos päästää päälavalleen toisenlaista kerrontaa, murtaa draaman perinteistä niskavuoren taakkaa harteillaan kantavaa teatteria ja tekee sen vieläpä tavalla, joka tarjoaa ihasteltavaa niin koululaisille kuin senioreillekin, siis lähes kaikenikäisille homo sapienseille, tekee mieleni nousta punaiselle plyysipenkille ja huutaa bravota. Hararin loistava tietokirja ansaitsee ilman muuta yhdet aplodit. Olen kyseistä kirjaa vain selaillut, mutta sen myötä aistinut kertojan, jolla on ilmiömäinen kyky popularisoida historiaa ilahduttavan monelle erilaiselle lukijalle. Jaana Iso-Markun suomennos on myös erinomainen.

Kirjan tunteminen ei ole kuitenkaan edellytys esityksestä nauttimiselle. Sapiensia veisin katsomaan sellaisenkin vieraan, jolle teatterin perinteinen kommunikaatio ei ole joko tuttua tai jota se ei yksinkertaisesti kiinnosta. Sillä kuka nyt ei haluaisi tietää, miten minusta tuli minä.

***

Lämmin kiitos lipusta Kansallisteatterin Bloggariklubille.

***

Kertoja: Jarmo Heikkinen

Näyttämöllä: Hanna Ahti, Iida Kuningas, Aksinja Lommi, Markku Maalismaa, Karin Pacius, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Johannes Purovaara, Antti Pääkkönen, Juha Varis

Ohjaus ja koreografia: Anni Klein ja Jarkko Partanen

Sovitus ja esityksen käsikirjoitus: Minna Leino

Alkuperäisteoksen suomennos: Jaana Iso-Markku

Lavastus: Samuli Laine

Pukusuunnittelu: Laura Haapakangas

Valosuunnittelu: Jani-Matti Salo

Äänisuunnittelu: Heidi Soidinsalo ja Jussi Matikainen

Alkuperäisen musiikin sävellys: Tomi Pekkola ja Jussi Matikainen

Naamioinnin suunnittelu: Minttu Minkkinen

Naamioiden ja tarpeiston suunnittelu: Sanna Sucksdorff

Englanninkielinen tekstitys: Kayleigh Töyrä

Ohjaajien assistentit: Maia Häkli ja Salla Loper

Yhteistyössä: Kansallisteatteri, W A U H A U S ja Zodiak ‒ Uuden tanssin keskus