"Suru on sumea, mutta viha kirkas"

Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet
WSOY, 2019
193 sivua 
Lainattu kirjastosta

Luovan kirjoittamisen opiskelija ei voi välttyä törmäämästä käsitteeseen kirjoittajan omasta äänestä. Siitä puhutaan mystiseen sävyyn, ikään kuin se olisi jotakin, jonka saavutettua on valmis, on päässyt rajan yli sinne missä oppiminen loppuu ja taiteen luominen alkaa.  

Tavallaan ymmärrän oman äänen etsimisen ja äänen merkityksen. Se on ikään kuin laadun tae tai ainakin merkki siitä, että kirjoittajalla on homma näpeissään. Oman äänen ei tarvitse kuitenkaan olla mikään staattinen ja pysyvä, aina samanlainen, vaan ennemminkin sen voisi olla leima kirjoittajan kielellisestä itsevarmuudesta ja uskosta omaan tyyliinsä, leima joka mukautuu tekstiin ja voi muuttua tekstin vaihtuessa, vaikka kirjoittaja on sama.

Oma ääni – itsevarmuus? – löytyy vain kirjoittamalla ja lukemalla paljon. Olen jahdannut ääntäni useita kymmeniä vuosia, alkuun tiedostamatta koko käsitettä. Lopulta Kriittisen korkeakoulun opintojen myötä olen tullut käsitteestä varmemmaksi, vain koska oma tyylini on tullut varmemmaksi. Perille on silti vielä pitkä matka.

Esikoiskirjailija, Tornionjokilaaksosta koitoisin oleva Akseli Heikkilä on mielestäni perillä, ja siellä hänen äänensä on vahva ja voimallinen. Veteen syntyneet on kokonainen taideteos, jonka maagisuuksiinkin ulottuva kerronta hehkuu pohjoisen Suomen lumoa. Romaani kertoo neljän vuoden poissaolon jälkeen pohjoiseen kotikyläänsä palaavasta Eevasta. Kotikylän keuhkoina aina toiminut joki on kaloista kuollut, ja kyläkin tekee hiljaista kuolemaa. Kun Eeva palaa kotiin, siellä odottavat isäpuoli Eino ja velipuoli Alarik – ja suru-uutinen.

Paluu sysää Eevan menneisyyden pahojen asioiden virtaan. Se mikä on tapahtunut kerran tulee jälleen läsnäolevaksi. Suru ja viha taistelevat Eevassa ja ajavat lopulta tuhoisiin tekoihin. Suru on sumea, mutta viha kirkas, Heikkilä kirjoittaa. Kotikylässä ei ole enää mitään elävää Eevaa varten; äitinsä kasvoja kantava pikkuvelikin katoaa lopulta Eevalta. Joella on diktatuurinen valta päättää kylän ihmisten elämästä, se on suunnaton rouskuttava kita, joka tavalla tai toisella vahingoittaa ketä haluaa. Joen edessä ei kyläläisillä ole omaa tahtoa, ei edes Eevalla, vaikka tämä nuorena yrittikin pitää jokea liittolaisenaan.

Heikkilän teksti uhkuu alkuvoimaa ja torniojokilaaksolaisen kielen romantiikkaa. Hän polttelee dialogissaan paikallista murretta sopivan pienellä liekillä, mikä päästää lukijan lähelle entuudestaan vähän vierasta. Heikkilän vahvuus on ehdottomasti hänen tapansa tehdä kielestä yksi romaanin päähenkilöistä – aivan kuten pahaenteisestä joesta. Tarinan maagisuus syntyy miljöön ja menneisyyden vastavoimista. Kaunokirjallisen kokonaisuuden päälle maagisuus ripottautuu kuin kiille kiiltokuville.

Veteen syntyneet on myös tarina äitiydestä ja siitä, millaisia muotoja se voi (päättää) saada. Äitiys ei riipu siitä, missä lapsi on, eikä äitiys aina ole puhdasta gloriaa vaan enemmänkin riivattu voima, jolla on myös pahat kädet. Äitiys pyhittää keinot, se on lupa tehdä asioita, jotka eivät kestä päivänvaloa.

AVAAN LIPASTON LAATIKON ja poimin kämmenelleni kiven, jonka sinne vuosia sitten piilotin. Se on lojunut ahtaassa tilassa koskemattomana melkein viisi vuotta. Kivi on sydämen muotoinen. Tällä minä puolustin itseäni sinä päivänä, kun joki petti minut. Sain kiven käteeni, sillä maa halusi kai korjata veden petoksen. Sormeni kiertyvät karkeaa pintaa vasten. (s. 66)

On vaikea olla vertaamatta Akseli Heikkilän rajua tekstiä Lapin kirjallisuuden kuninkaaseen Mukkaan. Molemmille kirjailijoille elämän rajallisuus ja raadollisuus on itsestään selvää ainesta, jolla kertoa kolkko tarina. Heikkilän esikoisteoksen tarkkuus ja kypsyys lumoaa. Ehkä pohjoisessa asuvat kantavat tällaista narratiivisuutta veressään, ehkä revontulista irtoaa jotakin myyttistä, mikä saa oman äänen leimuamaan.