Tosi kurjat juhlat

Tuomas Kokko: Tosi kivat juhlat

Kosmos 2019
126 sivua
Lainattu kirjastosta

Sisko Savonlahden se sipsiromaani on saanut pikkuveljen, jonka nimi on Tosi kivat juhlat. Velipojan synnytti Tuomas Kokko -niminen journalisti. Molemmissa romaaneissa mennään kantta myöten kaupunkilaisnuoren vaaleanpunaiseen minäminä-maahan, jonka sisällä on kuitenkin vähän värejä ja paljon ohimeneviä tunteita.

Tosi kivat juhlat on 126 sivua helppoa arkirealismia sellaisille lukijoille, joilla ei ole aikaa tai haluja lukea monimutkaisia kertomuksia monimutkaisista ihmisistä. Kenties se voi olla jopa avain lukemisfiiliksen virittämiseen – tosin lopussa harjaantumattomalle lukijalle jää käteen vain kasa kysymysmerkkejä; juhlat loppuvat laskuhumalaan, missä kaikki on vähän epäselvää.

Kokko on moukaroinut kolmikymppisten kansantaudiksi kuvatun paikattomuuden ja näköalattomuuden tunteen ja pätkätyöläisyyden siistiksi kirjaksi, joka on pakko lukea putkeen parissa tunnissa ja jota ei välttämättä muista kuitenkaan muutaman kuukauden kuluttua. Se ei silti tarkoita, että romaani olisi merkityksetön.

Tosi kivojen juhlien merkitys syntyy siitä, että kaupunkiin on helppo kuvitella nuoria, joiden selviytyminen some- ja tinderlabyrintissa on täynnä sokkotörmäilyjä seiniin ja toisiin ihmisiin. Kiinni on vaikea tarttua, saada mistään otetta. Tuomas Kokon päähenkilö ei yritä muuta kuin löytää töitä ja mukavan tyttöystävän, mutta on selvää, ettei päälle sadassa sivussa näihin touhuihin järkeä saada. Nuoren miehen rahat ovat loppu, työnhaku takkuaa akateemisesta loppututkinnosta huolimatta, ja elämään jää vähän juhlan aiheita. Alepan kassalla lasketaan euroja ja vuokranmaksua lykätään. Sosiaalietuuksia haetaan Flow-ranneketta hihan alla piilotellen.

Kokon lakoninen kieli maistuu harmaalle asfaltille, kohokohtia se ei nostattele eikä yritä olla hienompaa kuin on. Kaiken yllä leijuu koomisuuteen kurotteleva usva. On miltei vaikea erottaa mikä tekstissä on huvittavaa, mikä pelkästään alakuloista. Jokin viehättävyys Kokon tavassa kertoa on; sen vuoksi kirja on pakko lukea melkein yhdeltä istumalta. On kuin Tosi kivat juhlat olisi varsin huono somefeedi, jota on pakko selailla, vaikkei sen takia mitään suurempaa aivoissa ruksutakaan. Jotakin koukuttavaa siis näissä bileissä on.

Makaan sängylläni ja vilkuilen puhelintani kerran minuutissa. Olen vetänyt verhot kiinni, ettei vastapäisessä talossa nähdä, mitä minä olen tekemässä.

    Vielä iltayhdeksältä sää on kostea ja raskas. Seinänaapurini tapailee pianolla Toton Africaa. Minun sydämeni hakkaa enkä ole saada rauhaa.
    Mieleeni nousee ajatus, että pitäisikö minun oksentaa. Voisiko se muuttaa oloani paremmaksi? En ole siitä varma. Minä tyydyn makaaman sängyllä kuin munainen faarao sarkofagissaan. (s. 111)

Kun suljin kirjan, minut valtasi äkisti pelkkä suru. Tosi kivat juhlat ei ollut mikään pelkkä pieni hassu kirja kuten kannen lapsekas graafisuus vihjailee. Olin pahoilla mielin, ja ilmaan jäi leijumaan kysymys: Miksi itselleen hyvän tekeminen on joillekin mutkikas selviytymiskamppailu, jossa onnistumisen mahdollisuudet voivat olla mitättömät?