Kun Suomi putos puusta

Suvi Vaarla: Westend
WSOY 2019
334 sivua
Lainattu kirjastosta

Isällä ei ollut turvaverkkoa, joka olisi ottanut hänet vastaan, ei kuuluisaa sukua, ei hyvä veli -kerhoa, tai jos muutama bisnesveli oli ollutkin, laman pyyhkäistessä Suomen yli heille oli käynyt samalla tavalla kuin isälle: huonosti.
    Rahalla isä oli kurottanut toisia kohti.
    Ja kun rahaa ei enää ollut, ei ollut sen luomaa taikapiiriäkään.
(s. 200)

Hyvän romaanin määritelmässä törmää aina siihen, ettei ole olemassa mitään absoluuttista hyvää. Hyvä ei määrittele muuten kuin, että on huonon vastakohta. Hyvä romaani on kuitenkin kehu, vaikka se jättää myös paljon sanomatta: onko tarina hyvä, kieli vai rakenne vai syntyykö hyvyys siitä, että puhutaan aiheesta, josta tulisi puhua? Se on määritelmänä niin pliisu, että melkein jo loukkaa taideteosta.

Olla perushyvä romaani ei ole kuitenkaan helppoa eikä itsestäänselvyys. Hyvää romaania voi huoletta suositella lukusuosituksia kaipaaville, erilaisille lukijoille. Minulle hyvän romaanin täytyy nimittäin toimia joka tasolla; se ei saa kompuroida missään. Suvi Vaarlan esikoisromaani Westend on hyvä (sen lisäksi, että se on loistava). Se toteuttaa romaanin hyvyyttä usealla tasolla: Se on kielellisesti laadukas ja uskottava, sen jännite toimii, tarinankaari on vahva, se kertoo lähihistoriastamme jotakin, mistä ei kotimaisessa kirjallisuudessa ole juurikaan puhuttu. Lisäksi se on romaani, jota ei ole helppo laskea käsistään.

Westend on espoolainen kertomus 90-luvun laman ahmaisevasta perheestä, joka kokee säkenöivän nousun ja romahduksen rujon alastulon. Näkökulma on perheen tyttären Elinan, jonka isän rakennusliike alkaa nauttia menestystä 80-luvun nousukaudella; seuraa muutto Tapiolasta rannikolle Westendiin, Espoon Solsidaniin. Yksinäinen Elina saa viimein ystäviä, myös sydänystävän naapurin Sandrasta, kulutushyödykkeitä alkaa kertyä kaappeihin ja Suosikin julisteita seinälle. Mutta kuten kaikissa hyvissä tarinoissa, onnellisuus ja hohto ovat loppujen lopuksi vain kuplia, joiden on puhjettava jossakin vaiheessa. Kun Elinan isän luotsaama lomakyläbisnes Lapissa kaatuu valuuttalainoihin ja konkurssi häämöttää edessä, alkaa perheen alamäki, luisu jossa menetetään ystävät, talo ja kunnia. Valitettavasti hautajaisiltakaan ei vältytä.

Aikuinen Elina katsoo lapsuutensa suruja etäisyyden päästä. Vaikka ikä on tuonut varmuutta ja asemaakin, lapsuuden ja nuoruuden kipupisteet ovat jättäneet jälkensä naiseen, joka yrittää liikaa pärjätä kovassa ja dynaamisessa rahatalouden maailmassa. Aikuisuuskin on silti vain korttitalo, joka saattaa sortua milloin tahansa, koska perustukset ovat epävarmat ja sohjoiset. Elinan teini-ikä on mennyt siihen, että hän on seurannut isänsä masennusta, juomista ja vanhempiensa sosiaalista ja taloudellista kamppailua, hän on hiipinyt varpaillaan läpi nuoruutensa.

Kun valmistuin ylioppilaaksi, se oli jonkinlainen ihme: kukaan ei ollut uskonut että pystyisin siihen, ei äiti, ei koulukuraattori, todennäköisesti ei yksikään opettaja. Kukaan ei tiennyt, että olin tehnyt päätöksen – […]
    Janosin varmuutta. Tähtäsin turvalliseen ja vakaaseen elämään, halusin hylätä levottomuuden, johon olin pudonnut kahta vuotta aikaisemmin.
(s. 49)  

Vaarlan tapa kertoa on hyvin elokuvallinen. Kielessä on verevää nostalgiaa, johon lamavuosien todelliset faktat pankkikriiseistä ja ylivelkaantumisista sekoittuvat vaivattomasti. Parhaimmillaan hän muistuttaa suurta kertojamestari Kjell Westötä sekä pari vuotta sitten esikoisensa julkaisutta Ben Kallandia (Vien sinut kotiin). Vaarlan kirjoittama on tuttua, tunnistettavaa, vaikka omassa elämässäni lama ei näkynytkään. Aloitin siihen aikaan opiskelut ja syöksyin toisenlaiseen maailmaan. 

Elina on kuin kuka tahansa tuon ajan nuorista, melkein todellisempi kuin moni ihminen, joita on kohdannut. Elina on pyöreä hahmo, romaanihenkilön ideaali prototyyppi, kiinnostava ja samaistuttava. Westend tarjoilee lukijoille sitä, mistä hyvässä kirjallisuudessa on myös aina kyse: kyky luoda eheitä peilikuvia maailmasta, joka voisi olla. Vaarla on käyttänyt jonkin verran romaaniinsa materiaalia omasta elämästään, mutta Westend on puhdasta fiktiota. Se on vain niin hyvin rakennettu, että se tuntuu siltä, ettei olisi. Se on romaani, jota haluaa suositella hyvää kirjaa kaipaaville ystäville; toisaalta kaikille, jotka ovat ohittaneet laman vain Iltalehden traagisina kertomuksina ritvoista ja perteistä, yrittäjistä, joilta meni 90-luvulla koko elämä.

    Pankista alkoi tulla muistutuskirjeitä.
    Aluksi isä repi kirjekuoret auki, kirosi itsekseen ja rutisti kirjeet pieniksi palloiksi. Hän heitti paperipallot eteishallin roskakoriin, eikä välittänyt, jos ei osunut.
    Kun vanhempani eivät nähneet, kävin avaamassa mytyksi käärityn kirjeen ja luin. Velkanne on erääntynyt. Olkaa hyvä ja suorittakaa maksu välittömästi. Summat olivat minun silmissäni tähtitieteellisiä. Kaksikymmentä tuhatta. Kolmekymmentäviisi tuhatta. Viisikymmentä tuhatta.
    Jossain vaiheessa isä lakkasi avaamasta kirjeitä. Ne alkoivat kasaantua eteiseen huojuvaksi pinoksi. Äiti siirsi kirjepinot isän työpöydälle yläkertaan.
(s. 111)

Westendiä on luettu ja pidetty mm. myös näissä blogeissa:
Kirjaluotsi, Kirja vieköön, Kirjojen kuisketta, Kulttuuri kukoistaa, Yökyöpeli hapankorppu lukee

Kommentit

  1. Mielenkiintoista pohdintaa romaanin hyvyyden eri puolista. Poden tätä dilemmaa usein, kun annan Goodreads-tähtiä. Mutta yhdyn mielipiteeseesi, että Westend oli hyvä = loistava. Marraskuun kolmen elämyksellisimmän kirjan joukossa minulla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tähtien antaminen olisikin vaikeaa. Pitäisi olla puolikkaita ja ehkä 3/4-tähtiäkin. :-D Kyllä, tämä oli sellainen hyvä (iik!) tarinallinen romaani, kunnon vanhan ajan kerrontaa. Olen lukenut nyt paljon kaikenlaista muuta, assosiatiivisempaa ja fragmentaarisempaa, että tämä - tosin jo lokakuussa luettu - kirja tuntui siksikin raikkaalta tuulahdukselta.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit