Ruotsin akatemian ne toiset kasvot


Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen – Ruotsin akatemian romahdus
Suomennos: Elina Lustig
Otava, 2019
267 sivua 
Lainattu kirjastosta

Matilda Gustavsson on nuori toimittaja Dagens Nyheterissä. Hieman sattumalta hän alkaa perehtyä Ruotsin kulttuurieliitin toimiin Amerikoista levinneen näyttelijämaailman #metoo-kampanjan myötä. Gustavsson kiinnostuu Ruotsin akatemian ja etenkin kirjallisen kulttuurielämän keskuudessa suurta suosiota ja intressiä nauttivan Forum-taideyhteisön ja -klubin, Klubbenin toimista.

Pikkuhiljaa toimittaja ymmärtää ajautuvansa keskelle outoa, vuosikausia kestänyttä salamyhkäistä auraa, joka leijuu ruotsalaistuneen ranskalaispersoonan Jean-Claude Arnault’n ympärillä. Arnault piirtyy narsistisena hyväksikäyttäjänä, jonka sormet eivät tahdo pysyä omissa taskuissa. Gustavsson ryhtyy kirjoittamaan juttua, jonka on tarkoitus ilmestyä Dagens Nyheterissä tutkivan journalismin artikkelina. Tarkoitus on myös haastatella artikkeliin itse Jean-Claude Arnault’ta, mutta tämä kieltäytyy systemaattisesti yhteistyöstä toimittajan kanssa. Lopulta toimittaja huomaa, että paisuneesta artikkelista on kasvamassa myös kokonainen kirja, jonka dramaattista kaarta tukee 18 uhrin tarinat. Metoosta on tullut totta myös ruotsalaisessa lintukodossa.

Yhdeksästoista jäsen kerii sivu sivulta auki uskomatonta vyyhtiä, jonka keskiössä seisoo Ruotsin kulttuurieliitin tuntema ranskalaismies ja hänen arvostettu runoilijavaimonsa Katarina Frostenson. Jälkimmäisellä on pysyvä paikka Ruotsin akatemiassa, siinä suljettujen ovien takana työskentelevässä mahtipontisessa 18 hengen ryhmässä, joka mm. valitsee jokavuotisen Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajan. Vuonna 2018 palkintoa ei kuitenkaan jaettu, mikä on poikkeuksellista. Ruotsin akatemia nimittäin ajautui Gustavssonin lehtiartikkelin ja tutkimusten myötä kriisiin ja lopulliseen romahdukseen.

Harvoin saa lukea näin trillerimäistä tietokirjaa. Se on kiihkeä ja kiinnostava kuten aikanaan ruotsalaisen Bea Uusman Naparetki, mutta nyt ollaan nykyhetkessä, ajassa jossa #metoo on onnistunut nostamaan julkiseen keskusteluun vuosisatoja näkyvästi piilossa kyteneet valtarakenteet. Niiden lievin muoto on naisen sopimaton käpälöinti illanistujaisissa ja tällaisten sormiharjoitusten vitsillä kuittaaminen, ja janan toisessa päässä kytee sitkeä, väkivaltaisiakin piirteitä saava naisviha, jota jotkut miehet syystä tai toisesta potevat. Kirjailija Kjell Westö sanoo tästä vihasta Juha Itkosen kanssa kirjoittamassa kirjeromaanissaan 7 + 7 näin: ”Miehet jotka vihaavat naisia ovat valtava ongelma, ja ihmiskunnan pitäisi ratkaista se ongelma.”  

Jean-Claude Arnault’n Forumissa harjoittama äärimmäinen vallankäyttö paljastuu seksuaaliseksi häirinnäksi, ahdisteluksi, jopa raiskauksiksi – useimmiten nuorten naiskirjailijoiden tai muuten Forumin toiminnan kannalta tarpeellisen naispuolisen työvoiman. Vaikka Atnault’lla ei ole todellista valtaa kulttuurimaailmassa, hän ei ole esimerkiksi Akatemian jäsen, hänellä on kuitenkin epätodellisuuteen perustuvaa henkistä valtaa – ja liikaa vaikutusvaltaisia ystäviä. Sekä hankalanoloinen runoilijavaimo, joka kiivastuu herkästi kritiikin kohteeksi jouduttuaan. Arnault’n pyörittämässä poikkitaiteellisessa Forumissa järjestetään kiinnostavia ja huomiota herättäviä tapahtumia. Niiden avulla moni tuntematon nuori taitelija on saanut taiteensa valokiilaan ja kerännyt näin kuuluisuutta. Valitettavasti sen kaiken hinta on järkyttävä.

Monille naisille hinta on ollut henkinen ja fyysinen, seksuaalissävytteinen tai seksuaalinen väkivalta. Matilda Gustavssonin ja toimitustiimin näpeissä on jotakin suurta, jotakin sellaista mistä kulttuurimaailma on vaiennut jo vuosia ja vaihtanut keskenään vaivihkaisia kuiskailuja, varoittanut naisia konkreettisesti Arnault’n aggressiivisuudesta. Siis vanha tuttu kuvio: salaisuus, jonka kaikki tietävät mutta johon kukaan ei puutu.

Kun Matilda Gustavsson saa yhä enemmän yhteydenottoja naisilta, joihin Arnault on onnistunut ulottamaan valtaansa, kuva Forumin, Klubbenin, toiminnasta rakentuu pala palalta yhä synkemmäksi. Jos päivänvaloa ei kestä Arnault’n seksuaalinen mielenkiinto lähes jokaiseen toimintaan liittyvään naiseen, niin ei myöskään taloudellinen puoli, se miten Ruotsin akatemia on sokeasti rahoittanut Klubbenin toimintaa ja miten useille taiteilijoille ei ole maksettu minkäänlaisia palkkioita Arnault’n viettäessä vaimonsa kanssa luksusmaista elämää mm. Pariisissa Akatemian omistamassa lukaalissa.

Kun Gustavssonin artikkeli julkaistaan Dagens Nyheterissä, alkavat välit Akatemian 18 jäsenen välillä rakoilla. Rakentuu kaksi leiriä. Se johtaa lopulta useiden jäsenten ennenkuulumattomaan eroon: Akatemiasta eroaminen on periaatteessa mahdotonta, tuo pompöösi pesti on elinikäinen.

On kovin vaikea ymmärtää, millaisen moraalin evästäminä Akatemian jäsenet toimivat ja miten he, jotka asettuvat Arnault’n ja Frostensonin puolelle, ovat onnistuneet selittämään uhrien kertomukset ja tapahtumat itselleen. Moraalilla ja oikeudentajulla on monet kasvot – sen Yhdeksästoista jäsen osoittaa selvästi. Täältä etäältä on helppo todeta, että Jean-Claude Arnault on sadistinen persläpi, jollaista ei koskaan haluaisi työkaverikseen, pomokseen eikä istumaan yhtään mihinkään merkittävistä asioista päättävään poliittiseen elimeen. Miehen todellisuus on hämärtynyt, hän on taipuvainen suurenteluun ja patologiseen valehteluun.

Surullisinta on, että Arnault’n hyväksikäyttämät naiset olivat uhreja, jotka vuosia kielsivät hyväksikäytön itseltäänkin, pyrkivät kuvittelemaan, ettei mitään vahingollista oikeastaan edes tapahtunut ja tällä tavalla silottivat tahtomattaan polkua Arnault’lle. Kirja asettaa pohdittavaksi myös sen, voittivatko uhrit sittenkään mitään. Osa Akatemian jäsenistä oli valmis kieltämään 18 uhrin kertomukset, sillä luottamus Jean-Clauden Arnault’iin oli niin vahva.

Yhdeksästoista jäsen porautuu syvälle ruotsalaiseen kulttuurielämään ja vilisee julkisia nimiä. Huomioon on kuitenkin otettu myös mahdolliset ulkomaiset lukijat: kaikki mainitut henkilöt on selitetty lyhyesti vähintään tittelillä. Tietokirjassa ilahduttaa (mikäli tässä yhteydessä on ylipäätään lupa näin sanoa) moniäänisyys; kertojana on toimittaja Gustavsson mutta mukana on myös suoria sitaatteja uhreilta. Useimmissa niissä naiset tunnustavat myös oman heikkoutensa ja pelon. He eivät iske veitsi ojossa syytetyn päälle, mikä inhimillistää näkökulmaa inhimillistämättä kuitenkaan syytettyä. Hyväksikäytön tunkiosta tulee entistä todellisempi ja vastenmielisempi. Tietokirja on onnistunut säilyttämään sille kunniaa tekevän objektiivisuutensa; se ei ole lööppimäistä kipeillä ja sairaillakin asioilla herkuttelua vaan ammattimainen kertomus siitä, mistä kukaan ei ole tähän asti voinut puhua.

Nuoren toimittajanaisen rohkean sinnikkyyden lopputuloksena on, että Arnault tuomittiin vuoden 2018 lopulla kahdesta raiskauksesta vankilaan. Hän vapautunee tämän vuoden lopussa. Kenties tälläkin tarinalla on jatko, mutta kenen kirjoittama ja millainen se on, jää nähtäväksi.

"Katsokaa nyt, nyt tulee tyttöjä!"
   Kun Karin ja minä marraskuussa astuimme taidenäyttelyn avajaisiin, käsitimme asian niin, että Arnault'n seurassa olevat hymyilivät hänen kommentilleen. Mutta kun vuotta myöhemmin palaan muistikuvaani, aavistan, että tilanne oli ristiriitaisempi. Että jotkut miehistä ehkä häpesivät kaveriaan ja että heidän hymynsä olivat vaivaantuneita, kireitä.
    Ymmärrän, että Jean-Claude Arnault sai täysin eri hahmon aina sen mukaan, kuka häntä tarkkaili.
(s. 237)  

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kun yksi lensi yli käenpesän

Paperilla toinen – tunnustuksia erään naisen muotokuvan äärellä

Miksi Oneiron on ongelmallinen proosateos – vai onko?