Levottoman ajan kirjeitä nostalgikoille

Juha Itkonen & Kjell Westö: 7 +7 - Levottoman ajan kirjeitä
Suomennos: Laura Beck 
Otava, 2019
11 t 34 min (240 sivua) 
Lukijat: Juha Itkonen ja Kjell Westö
Äänikirja BookBeatissa

Kuva: Otava
Äänikirjojen kuuntelijana olen varsin amatööri. En koe formaattia omaksi tavaksi nauttia kirjallisuudesta. En osaa kuunnella siinä sivussa; lukeminen on minulle tilaan uppoamista, aistien (etenkin näköaistin) keskittämistä sanoihin, sanojen kautta sisältöön. Sillä tavalla luen parhaiten, näkemällä. Kenties se on luonteessani, kenties vain tottumiskysymys.

Olen tähän mennessä kuunnellut alusta loppuun vain kolme äänikirjaa, jotka tosin kaikki olivat erinomainen valinta äänikirjaksi – huolellisen valinnan tulos. Näitä kolmea kirjaa yhdistää se, että ne ovat dialogitonta, elämänkertamaista kerrontaa, jonka kuuntelussa voin keskittyä puhtaasti tarinointiin eikä minun tarvitse esimerkiksi miettiä henkilöhahmojen tai tapahtumien suhteita toisiinsa, jännitteitä tai tarinan kaarta, sen kompastuksia tai kiemuroita.

Elämäni kolmas ja näillä näkymin täydellisyytensä vuoksi viimeinen äänikirja, jonka kuuntelen, oli Juha Itkosen ja Kjell Westön kirjeromaani 7 + 7. Kahden kirjailijan sydämiä ja suonia liikuttavan äänikirjan lukevat kirjailijat Itkonen ja Westö itse, mikä tekee kuuntelusta niin monta astetta henkilökohtaisempaa.

Kirjailijoiden kirjeenvaihto muuttui päässäni kahden humaanin ihmisen intiimiksi kapakkakeskusteluksi, mikä on kuitenkin alimitoitettu, rampa vertaus. Kapakassa jutustelun kanssa kun teoksella ei ole mitään tekemistä; aiheet ovat isoja, vakavia, vereviä. Kirjeet ovat havaintoja, tunnustuksia, epäröintejä, kipupisteitä, rakkautta, kaipuuta, närkästymistä, ymmärrystä, ruhjeita, avohaavoja, nöyryyttä, voimaa, lämpöä, hyvyyttä ja nostalgiaa, aimo annos nostalgiaa minullekin, mikä paljastaa sen, että minä ja kirjailijat, me olemme saman ajan lapsia vaikka eri-ikäisiä. Itkosen ja Westön ajatukset ovat huolellisesti pohdittuja ja perusteltuja, eivät huolettomasti ohiheitettyjä ja jäsentelemättömiä. Tunsin syvällä sisimmässäni sen mitä hekin ovat tunteneet; minä tunsin sen aivan kuin Juha ja Kjell olisivat olleet ystäviäni, parhaita ystäviäni, mutta eivät he valitettavasti ole.

Mietin kirjan kuunneltuani, että tätäkö on puhdas empatia. Tätäkö se on aidoimmillaan ja onnistuessaan tehtävässään? Että pystyy samaistumaan toisen kokemaan täysin riippumatta asemasta, sukupuolesta ja eletystä elämästä. Vai onko kysymys sittenkin vain kirjailijan huippuunsa viritetyistä retorisista taidoista, jotka ovat viimeiseen välimerkkiin asti taiten sommitellut?

Olen aina pitänyt molempien miesten romaaneista. Niissä on viehättänyt tarinallinen sukupuolettomuus ja sen kasvualustana oleva lyyrisyys: merkittävää ei ole, että kirjailijat ovat miehiä mutta merkittävää on, että heillä on koskettava tapa sanoittaa perustavanlaatuisia asioita: rakkautta, perhe-elämää, nuoruutta, kasvukipuja, kaipuuta, unelmia, elämän ja epävarmuuden sietämistä. Sitä kaikkea mikä itselleni merkitsee paljon ja on tehnyt minusta vanhemmalla iällä myös pirunmoisen nostalgikon. Siinä mielessä olen samanlainen kuin Juha, olemmehan lähes samaa ikäluokkaa ja pikkukaupungin kasvatteja molemmat. Mutta olen myös samanlainen kuin Kjell, tunnistan hänessä kytevän vaatimattomuuden ja jonkinlaisen puhdassydämisyyden, väittämättä silti, että itse kykenisin olemaan juuri sellainen.

Kun Juha ja Kjell keskustelevat, liityn salaa heidän seuraansa, hinaan pehmeän samettinojatuolin heidän selkänsä taakse. Tai kenties olen vain hävyttömän rohkea ohikulkija: istuudun muina naisina saman pöydän ääreen, eikä kohteliailla miehillä ole sanaa sitä vastaan. He antavat minun kuunnella kaiken mitä he puhuvat, saan jopa pyytää miehiä toistamaan sanottavansa, haluan ymmärtää varmasti oikein, vielä kerran, Juha – odota hetki, tämä on pakko kirjoittaa ylös! Tartu hetkeen, sanotaan. Mutta entä jos tartumme pelkästään niihin? Silloin katoavat sekä historia että tulevaisuus, Juha sanoo. Aivan niin, toden totta. Kerro lisää!

Uppoudun toiseen todellisuuteen. Ruumiini saattaa istua ruuhkametrossa tai bussissa, takanani kymmenkunta kuhisevaa päiväkotilasta matkalla luistelemaan, rakennustyömaa huutaa paalut pulleina korvani juuressa, menen ohi napit korvissa, laitan Kjellin äänen täysille. Kävellessäni istun siellä jossakin sammaleenvihreässä nojatuolissa. Jätän miehet päivisin kahdestaan, valun haluttomana työpöytäni ääreen mutta vannon palaavani velvollisuudet suoritettuani. Juha hymyilee ystävällisesti, Kjell huiskauttaa kädellään; mene vain, me olemme täällä vielä myöhemminkin.

Ja kun palaan pöytään, siinä he kaksi taas ovat, viisaat miehet, hieman erilaiset ja sittenkin samasta puusta veistetyt. He ovat kirjoittaneet toisilleen kirjeitä, he ovat lähentyneet tavalla, johon kellään ei ole enää tässä ajassa aikaa, he ovat jakaneet huoliaan, ilojaan, kipupisteitään, pelkojaan ja asioita jotka saavat sydämeen lyömään nopeammin, hetken hohtavaa valoa ja rikinkeltaisen taivaan. Istun ja kuuntelen ja olen heille lähes kateellinen, että heillä on tällaisia korkeita ajatuksia, että he tuntevat näin, sanoittavat sen ja antavat kaikkien kuulla, että heillä on rohkeutta olla juuri he, että heillä on näkemystä millaista heinä oleminen on, tässä hullunkurisessa maailmassa, joka ei tiedä riutuako kohti vanhuuttaan ja ikuista tuhoa vai antaako vielä toivon merkkejä meille ihmisille.

Tällaisessa maailmassa Juha ja Kjell uskaltavat sanoa ääneen, etteivät he tiedä, miten ja millaista syyllisyyttä kantaisivat, että kaikki tuntuu olevan väärin: neljän lapsen hankkiminen, kirjamarkkinoinnin vuoksi ympäri maailmaa matkustaminen, loukkaantuminen huonosta tai epäreilusta kritiikistä, #metoo-liikkeen edessä hämmentyminen. Että on vaikea olla valkoinen mies ja kirjailijaisä, mies ja kirjailijaisä, mies, kirjailija ja isä, että se kaikki on heille yhtä kaikki vaikeaa, vaikka jonkun toisen mielestä he ovat etuoikeutettuja. Minä kuuntelen miesten suuren sydämen kuminaa, olen liikuttunut, kosketettu, pidän heidän hyväntahtoisuudestaan, lempeydestään, siitä että he rakastavat molemmat sekä suomen että ruotsin kieltä, musiikkia, puhuvat Arcade Firesta tai soittamisesta, katkeruuden tunteista ja saavat oloni tuntumaan täydeltä, kylläiseltä ja yhtä aikaa nälkäiseltä.

Tällaista olen saanut kuunnella, ja nyt sitä ei enää ole. Se kaivertaa surua sisälleni, sillä eikö olekin niin, että olemme kaikki silti aina toisenlaisia kuin muut? Kahden ihmisen lähentyminen tuntuu mahdolliselta, mutta sitä harsoaa alati jokin vieraus, toiseus, tavoittamattomuus. Meillä oli hetkemme, Juha ja Kjell, te puhuitte ja minä kuuntelin, joskus melkein itkin tai ainakin annoin jonkin liikahtaa sisälläni pahemman kerran. Teistä tuli ystävät, meistä tuli ystävät. Rohkeutenne valoi minuun uskoa: vaikkei ole vakuuta yhtään mistään tässä järjettömässä maailmassa, te silti jaksatte kirjoittaa, silti te jaksatte.  

Niin monia todellisuuksia on olemassa yhtä aikaa, että maailmasta on melkein mahdotonta sanoa yhtään mitään. Miksi sitten koko ajan yritän, mitä järkeä siinä on?
[…]
Huomaan tämän olevan loppu, jota kustannustoimittaja kehottaisi ainakin romaanin kohdalla vielä miettimään: hieman liian harkittu ja turhan symmetrinen. Kierrettyämme kehän palaamme siihen, mistä lähdimme, kevääseen 1997. Sitä paitsi ajan kuluminen, lupasin olevani muuttumassa vähemmän nostalgiseksi, vähemmän kaihoisaksi, ja tällaisia minä nyt kirjoitan. Seisoin vähintäänkin patetian rajalla. (Juha Itkonen)

Ei se mitään, Juha. Siellä seisomme mekin: Kjell ja minä.

*******************

Tätä kirjaa minä rakastin, enkä halua kuunnella enää äänikirjoja. Kokemus oli hyvä, mutta tarvitsen nyt valtavaa taukoa suurista tunteista, etteivät ne paisu isommiksi kuin mittani ovat. Enkä äänikirjojen kohdalla vähempään tyydy.

Jos sinä haluat kuunnella tänä vuonna vain yhden ainoan äänikirjan, valitse tämä. 

Kommentit

  1. Hienosti kirjoitettu! Minäkin pidän molempien teksteistä, mutta olen ajatellut, että tälle kirjalle ei ole aikaa, on niin paljon kaikkea muuta. Sait minut toisiin aatoksiin, kiitos siitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tee niin! Ja jos vain mahdollista, kuuntele! Jotenkin se antoi kirjalle aivan uuden tason, eikä ihme!

      Poista
  2. Oho, jotenkin yllätyin tästä. Oma kokemus sisälsi niin paljon tunteita ihan laidasta laitaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helmi, luin sun arvion toisella silmällä, en ihan kokonaan ajatuksella, etten vain imisi vaikutteita. :-) Täytyy nyt lukea kunnolla! Mutta sen havaitsin, että ristiriitaistuit. Mulle tämä kirja oli täysin vasaralla päähän; mä luulen että johtuu osaksi myös siitä kuuntelemisesta. On vaikea vastustaa täysin, kun toiset kuiskivat korvaan. :-) Sitä paitsi tunnen olevani yhtä vanha kuin Westö, vaikkei hän ole edes vanha ja meillä on ikäeroakin sentään 10 vuotta. :-D Mutta ymmärsin asioita kirjailijan näkökulmasta täysin uudella tavalla ja samalla myös hyvien miesten näkökulmasta. Vaikka koen olevani feministi (mitä SE ikinä sitten tarkoittaakaan), se ei tarkoita, etten voisi ymmärtää esim. Itkosen kiukkua sitä erästä naistoimittajaa kohtaan, joka tyrmäsi hänet lähes täysin keskusteluohjelmassa. Maailmassa on niin monia totuuksia kuten hän sanoi. Tästä teoksesta olisi kyllä kiva jutella joskus lisää!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kun Olly Donner vei sydämeni

Miksi Oneiron on ongelmallinen proosateos – vai onko?