Genreseikkailu I: Ihana tyttö

Elina Kilkku: Ihana tyttö

Bazar, 2020
285 sivua 
Lainattu kirjastosta

Tänä kesänä olen tehnyt jotakin poikkeuksellista ja lukenut jo parikin romaania, jotka eivät kuulu normaaliin lukumieltymykseeni. En lue nuorille suunnattuja kirjoja enkä ns. chick litiä, naisille tarkoitettuja miehenmetsästysromaaneja (enkä sen puoleen lue dekkareitakaan). En osaa aivan sanoa mikseivät nämä genret kiinnosta; ehkä pelkään niiden olevan kielellisesti köykäisiä tai käsittelevän aiheita, joista en enää ole tai koskaan ole ollut kiinnostunut. Chick litin lukeminen varsinkin tuottaa minulle ajatuksellista ihottumaa. Rakkaus teemana ei sinänsä ole ongelmallista, mutta kun se on kaikki tai paksuin kerros, jota romaanissa käsitellään, en vain halua nähdä vaivaa. En ole romantikko, en kaipaa vaaleanpunaisia sävyjä vaan tummia vesiä, joissa uiminen on vähän kitkerää.

Jostakin syystä laitoin kuitenkin keväällä kirjastovaraukseen Elina Kilkun Ihanan tytön. Taisin lukea siitä kehuvia sanoja. En oikeastaan ollut edes ymmärtänyt kyseessä olevan nuorten kirjan, mutta kirjastoluokitus sen sitten paljasti.

Olen varsin tyytyväinen itseeni, että luin. Ensinnäkin romaani sujahti ohi nopeasti (vaivattomasti kirjoitettu) mutta myös muistutti nuorille suunnattujen arkirealististen romaanien tärkeydestä: hekin tarvitsevat tarinoita tästä ajasta, eivät vain tällä hetkellä suurta buumia nauttivaa scifiä ja fantasiaa.

Tarina on juuri se, mitä Kilkku Ihanassa tytössä tarjoaa. Hyvin ja juoksevasti kerrottua tarinaa viisitoistavuotiaasta Reetasta, joka rakastaa teatteria mutta ei pysty peilaamaan minuuttaan koulun tarjoamassa miljöössä. Reetta on erilainen. Ihana tyttö astuu #metoon temaattiselle maaperälle, sillä Reetta pääsee poikkeuksellisesti näyttelemään lukiolaisten kanssa musikaaliin, jonka ohjaa nelikymppinen Jarmo. Juonesta enempää paljastamatta voinette arvata, millainen metoo-tarina tästä kehkeytyy.

Aikuislukijalle Kilkun maailma on paikoin ponneton ja epäkiinnostavakin, sillä se kierittelee näyttämölle ikiaikaisen kliseen rumasta ankanpoikasesta, josta tulee joutsen. Mutta kun nakkaan vanhan minäni nurkkaan ja yritän päästä Reetan maailmaan nuorena, löydän tarinasta kiinnostavuutta ja tarttumapintaa. Kilkun kiitokseksi on sanottavan kielen olevan sujuvaa ja lunastavan paikkansa. Omaa viiteryhmääni edustava teatteriohjaaja nousee ärsyttäväksi ja epämiellyttäväksi hahmoksi, mutta niin salakavalasti, että lähes ymmärrän miksi tarinassa käy niin kuin käy.

Jarmo odotti mua teatterin keittiössä Je ne regrette rien -kupin kanssa. En koskenut kahviin enkä sanonut mitään. Odotin vain Jarmon selitystä ja yritin olla purskahtamatta itkuun. Kyyneliä oli kuitenkin niin paljon, että jokunen vierähti yli laidan. Jarmo sulki keittiön oven ja yritti halata, mutta mä vain seisoin jäykkänä paikoillani. Jarmo pyyhki mun kyyneleet ja suuteli mun otsaa. (s. 215) 

#metoon myrkyllistä ydintä on vaikea ymmärtää – miksi joillain miehillä on tarve alistaa naisia tai käyttää heitä hyväkseen? Jos hyväksikäytön toisessa ääripäässä on ruotsalaisen toimittajan Matilda Gustavssonin tietokirjassa Yhdeksästoista jäsen paljastama Ruotsin akatemiaa järisyttänyt yhden miehen vallankäyttö, voi kiikun toisessa päässä istua sellaiset tavalliset tarinat, joissa nuori joutuu harrastuspiirissään vaikuttavan valmentajan, ohjaajan, opettajan tai muun vastaavan diktaattorin uhriksi. 

Ihanassa tytössä Reetta yrittää irtautua yksinhuoltajan äidin rakkaudesta ja löytää sitä parisuhteesta aikuisen miehen kanssa. Siirtymäriitti on kivulias ja armoton. Se ei vapauta Reettaa vaan ajaa hänet tilanteeseen, missä hän joutuu katsomaan itseään ulkopuolelta samalla, kun hän yrittää ravita muokkautuvaa herkkää minuuttaan tytöstä naiseksi. Lukijalle syntynyt riippuvuussuhde on ahdistava, mutta Kilkku kannattelee tarinaa taitavasti ja empaattisesti, ei mässäile aiheella eikä toisaalta säästäkään lukijaa täysin. Tämän uskon kolahtavan nuoriin lukijoihin; se on eräänlaista rehellisyyttä maailmaa kohtaan. Rumilla asioilla on aina rumat kasvot.

Ihana tyttö on ehdottoman tärkeä romaani. Se luottaa lukijaan, jolla on vapaus tuntea päähenkilöitä kohtaan mitä haluaa. Se ei jakele tuomioita eikä sen puoleen katso ymmärtäen ketään silmiin. Lopussa se kuitenkin vapauttaa ja luo toivoa, ei jätä täydelliseen synkkyyteen. Sellaisia kirjoja nuoret ehdottomasti tarvitsevat.