Kirje papputille

Otto Gabrielsson: Rikkaruoho
Suomennos: Laura Kulmala
S&S, 2020
227 sivua 
Lainattu kirjastosta

Yksi tämän vuoden raskaimmista, melkein kotimaisista kirjoista lienee Otto Gabrielssonin Rikkaruoho – Viimeinen kirje isälle. Kirja voi olla teemoiltaan raskas, sisältää asioita, joista ei välttämättä ole valmis kuulemaan. Raaka väkivalta ja lapseen kohdistuva hyväksikäyttö pitävät ainakin minut loitolla, mutta alakuloisia, surkeita ja epäoikeudenmukaisiakin tarinoita rakastan. Mitään auringonkultaista onnea tai kevyttä parisuhdeanalyysiä en jaksa lukea. Raskaat kirjat ovat hyviä, koska ne avaavat näkymiä ihmisyyden ja inhimillisyyden syvemmälle puolelle, sinne minne on vaikea mutta mielestäni välttämätöntä katsoa.

Rikkaruoho on raskas romaani mutta sitä hieman eri syistä. Otto Gabrielsson on Jörn Donnerin avioliiton ulkopuolella Ruotsissa syntynyt poika (1981), toinen kulttuurimiehen lapsista, jotka ovat joutuneet elämään ilman isäänsä. Tämä romaani on Gabrielssonin avoin hyvästijättö isälle, jota hänellä ei koskaan ollut, isälle joka kirjoitti omaelämäkerrassaan avioliiton ulkopuolella syntyneiden kahden jälkeläisensä olleen erehdyksiä. Se sysäsi Gabrielssonin kirjoittamaan eräänlaisen puolustuspuheen, joka alkoi kirjeenä isälle. Todisteen siitä, että hänkin on yhtä lailla Donnerin poika kuin liitossa syntyneet tunnustetut lapset: Minun on kenties aika esittäytyä sinulle: Olen poikasi. Yhtä paljon kuin muutkin poikasi. Sataprosenttisesti sinun lapsesi.

Isättömänä kasvaminen on jättänyt nuoreen Ottoon arpensa. Isän täydellinen poikansa huomiotta jättäminen toisen siihen viereen. Arvet ovat ikuiset, ne ovat kuin toiset silmät, joiden kautta Gabrielsson tarkkailee koko maailmaa. Kun isä on olemassa mutta ei koe velvollisuudekseen tavata poikaansa tai pitää mitään säännöllistä yhteyttä – puhumattakaan aidon kiinnostuksen osoittamisesta, lapsen maailma vinksahtaa outoon asentoon. Isää ei voi unohtaa, häneltä ei voi piiloutua, kun tämä on julkisuuden hahmo, joka aika ajoin nousee esille sekä Suomen että Ruotsin kulttuuriympyröissä.

Puhuisin mieluummin Gabrielssonin lauseesta ja tavasta kirjoittaa asioista hyvin samalla tavalla avoimesti kuin veljensä Rafael Donner kuin siitä, mistä kirja kertoo tai miksi se kertoo asiansa. Mielenkiintoista ei oikeastaan ole Gabrielssonin motiivi romaanille, koska se ei kuulu lukijalle, se olkoon kirjailijan yksityisomaisuutta toisin kuin itse taideteos. Mutta kirjan koskettavuus ja sen pinnalle pulpahtava avunhuuto liikauttaa lukijaa vääjäämättömästi.

Viattomien lasten päivä, menlösa barns dag. Pienenä minua hävetti, että se oli syntymäpäiväni – menlös tarkoittaa nimittäin viattoman lisäksi myös mitäänsanomatonta – ja leikkasin päivän pois taskukalenteristani. Nykyään päivän nimi on Ruotsissa värnlösa barns dag, puolustuskyvyttömien lasten päivä. Saatan olla erehdys. Olen kuitenkin elossa, toistaiseksi. Väillä tuntuu, etten ole ansainnut elämääni ensinkään. Olen aina pelännyt sairauksia ja kuolemaa. Se, mitä ennen kutsuttiin luulosairaudeksi, tunnetaan nykyään nimellä sairauden pelko. (s. 43)  

Rikkaruoho on hyvin henkilökohtainen, ja henkilökohtainen on raskasta silloin, kun se kiertää kehää aiheensa ympärillä, lähtee ja palaa samaan kulminaatiopisteeseen 200 sivun verran. Se on kuin ystävä, joka vuodesta toiseen valittaa samaa surkeaa kohtalonlauluaan; yhtäältä haluaisit auttaa häntä näkemään asioiden valoisan puolen, toisaalta mieli tekisi käskeä häntä tukkimaan turpansa.

Gabrielssonin lause on kuitenkin miellyttävä, analyyttinen ja kiehtova, pidän kovasti hänen tavastaan kirjoittaa. Se tuntuu tarkkaan mietityltä ja samalla lennokkaan päiväkirjamaiselta, peittelemättömältä. Se muistuttaa kovasti Rafael Donnerin tyyliä kirjoittaa, mutta kenties samankaltaisuus syntyy vain kirjoittamisen kohteesta, mammutista nimeltä Jörn. Isäänsä Otto kutsuu kirjassaan papputiksi, mikä on paradoksaalisesti sympaattisen intiimi ja samalla syyttävä.

On helppo ymmärtää katkeruutta, jota isänsä hylkäämä poika tuntee. Mutta on ahdistavaa ajatella, että lähes neljästäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta sama poika ei ole päässyt kehästä eikä löytänyt tapaa hyväksyä isänsä henkistä raakuutta. Kenties elämä olisi ollut hänelle helpompaa, jos hän olisi osannut olla armollisempi. 

Rikkaruohon mielenkiintoisin kulma lienee siinä, että se minkä Rafael Donner sai näyttämään eksoottisena ja suurena rakkautena mystistä hahmoa kohtaan, Rikkaruoho latistaa itserakkaaksi narsismiksi, jonka keskiössä on tunneälyllisesti köyhä kulttuurieliitin kermaa latkiva suurmies. Gabrielsson viittaa kirjassaan useasti siihen, ettei kukaan hänen kohtaamistaan ihmisistä ole lukenut ainuttakaan kirjaa kirjailijalta nimeltä Jörn Donner, mikä on huvittava yksityiskohta: minäkään en ole ikinä lukenut Donneria, vaikka hän ehti olla hyvin tuottelias.

Lopulta on vaikea sanoa, pidinkö Rikkaruohosta enemmän kuin minua väsytti sen lukemisen raskaus. Hienoista kuljetuksistaan huolimatta teos olisi mielestäni toiminut suppeammaksi editoituna paljon paremmin. Nyt toisteisuus vie kerrontaa liikaa ja tilaa lukijalta. Kirjeromaani saa paikoin päiväkirjamaisen leiman. Silti järeästi suosittelen lukemaan Rikkaruohon, mikäli kahden vaiheilla arvot!

Olen myös ehdottomasti sitä mieltä, että Gabrielssonin kaltaisten herkkien miesten ulostulo on raikkain tuulahdus aikoihin niin kirjallisella kentällä kuin maailmassa noin yleensä. Loputon keskustelu oikean miehen mallista on täysin turha, koska sukupuoli ei saa koskaan sanella sitä miten ilmaiset tunteitasi. Gabrielssonin herkkyys on hänen aseensa kirjailijana, ja jään mielenkiinnolla odottamaan hänen toisinkoistaan.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Paperilla toinen – tunnustuksia erään naisen muotokuvan äärellä

Kun yksi lensi yli käenpesän

Miksi Oneiron on ongelmallinen proosateos – vai onko?