Tuhkaa Lapin sodan jälkeen

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa
Otava, 2020
298 sivua 
Omasta kirjahyllystä

    Olavi poltteli sätkää ja katseli aurinkoa ja mietti elämää. Kuolemaa. Ennen sotaa Olavi ei ollut ikinä ennen tajunnut, kuinka monta tapaa oli kuolla. Sotaa ennen kuolema oli ollut jokseenkin yksinkertaista ja helppoa. Arkipäiväistä. Kuka vaan saattoi kuolla, milloin vain. Oli ollut elämä ja sitten kuolema. Mutta leireillä. Siellä oli vaikea erottaa niitä kahta toisistaan. Henki tuntui lähtevän vasta, kun viimeinenkin toivo oli mennyt. Kuoleman ja elämän välillä oli pitkänkirjava tie, jota sävyttivät pelko ja kipu. Toivo oli se kaikkein viimeinen asia, johon ihminen tukeutui. (s. 234)

On vuosi 1950, ja Olavi Heiskanen, Lapin sodassa saksalaisten vankileirillä työskennellyt mies katsoo taakseen. Siellä on asioita, jotka eivät kestä päivänvaloa, asioita joiden olisi pitänyt pysyä piilossa, mutta Enontekiön maisemiin on saapunut etelästä liian utelias toimittaja Inkeri Lindqvist, jonka tehtävä on kirjoittaa juttu Lapin jälleenrakentamisesta. Inkerillä on myös toinen agenda; hän haluaa selvittää mitä hänen sodassa kadonneelle aviomiehelleen Kaarlolle tapahtui.

Petra Rautiaisen esikoisteoksessa Tuhkaan piirretty maa yhdistyvät kahden eri ihmisen tahtotilat kiehtovaan enigmaan ja historiallisiin Lapin maisemiin huikean hienolla tavalla. Faktoissa ei ole säästelty, mutta tämä romaani ei ole niistä ratiseva tietokirja vaan täyteläiseksi kudottu fiktiivinen romaani. Kaupanpäälliseksi – kuten aina hyvän historiallisen romaanin pyrkimys on – lukija saa annoksen tietoa.

Jos minua on jokin historiallisissa romaaneissa aina ihmetyttänyt, niin se on kirjoittajien kyky muokata faktoista, todellisista historiaan sijoittuvista tapahtumista fiktiivisten henkilöiden avulla kokonainen kertomus, joka olisi voinut olla. Yksi mahdollinen maailma. En ole lainkaan sotakirjallisuuden ystävä, suoraan sanottuna sotiimme sijoittuvat romaanit haukotuttavat heti alkuun niihin sidotulla temaattisuudellaan; sodassa on minulle jotakin ahdistavan tylsämielistä – jos tällainen rampa kielikuva nyt on mahdollista.

Mutta. Sodathan tulisi oikeastaan nähdä vain taustana ihmismielen mustan puolen tarkastelulle, konstruktiona, joka ehtona on ikään kuin humaaniudesta poikkeava käyttäytyminen. Siellä missä on pimeää, kukkii myös mielen tämä puoli. Ja tästä Rautiaisen romaanissa on ehdottomasti kyse. Siitä mitä ihminen voi tehdä tietyissä olosuhteissa toiselle ihmiselle, oman etunsa nimissä – tai kuten yllä Olavi tuumii – toivonsa säilyttääkseen. Tuhkaan piirretty maa ei siis ole lähtökohtaisesti romaani sodasta vaan sorrosta, hyväksikäytöstä, rakkaudesta (aina tietenkin siitä!), julmuudesta rajoitetuissa olosuhteissa. Ja toivosta. Siitä mikä sykkii rinnassa viimeiseen asti. Toivosta löytää selitys, merkitys tai kadonnut puoliso.

Esikoisromaaniksi Tuhkaan piirretty maa on huikea. Se on tukevasti rakennettu eri näkökulmien tarina, jossa ensin toisistaan irralliset ainekset liimaillaan pikkuhiljaa yhteen aivan kuten hyvin tuotetussa dekkarissa. Tätä rakennelmaa koristaa Rautiaisen tyylikäs kieli, joka on yhtäältä juuri karua, toisaalta hienonhienoilla luontokuvauksilla applikoitua. Pidin siitä, ettei kieli nouse kierroksiin eikä ylitä liiallisella lyyrisyydellä tarinaansa. Näin kokonaisuus on aito, henkilöhahmot kiinnostavan pyöreitä.

Rautiaisella on historioitsijatausta, mutta hän on ehdottomasti myös tarinankertoja. Nämä kaksi ominaisuutta näyttävät toimivan hyvänä kombinaationa kirjoittaa kiinnostava romaani. Tuhkaan piirretty maa tarttuu rohkeasti ennen kirjallisuudessamme lähes vaiettuun saamelaiskysymykseen ja oman maamme peiteltyyn historiaan samalla, kun se käsittelee muita yllä mainittuja teemoja. Romaani ei kuitenkaan ole täysin lohduton, vaikka siinä riittääkin vakavaa pureskeltavaa. Jotakin pientä valoa aistin, se oli varattu tosin vain osalle romaanin hahmoista, mutta sellainenkin toivo toisinaan riittää, lohduttaa lukijaa.  

Minulle yksi kirjan hienoimmista kohdista oli pääkertojahahmon Väinö Remeksen, Olavi Heiskasen sotatoverin, tuskallinen mielentaistelu Inarin vankileirillä. Väinö on se, jonka päiväkirjan kautta Olavin menneisyyttä katsotaan (varsin mielenkiintoinen kertojavalinta, jolle on toki selityksensä). Väinö on sairastunut leirillä niin vankeja kuin vartijoita kaatavaan kulkutautiin mutta kärsii myös suuren rakkauden tekemistä viiltohaavoista. Hän hourailee sairauden uuvuttamana elokuussa 1944 näin:

       Syön heinää kuin hevonen.
    En tiedä. En voi luottaa itseeni.
    Syön multaa. Multa tuoksuu sormieni välissä raudalta. Imelältä ja raudalta. Vereltä.
    Onko täällä ketään? huudan niin, että puut kaatuvat.
    Minä olen astunut kuolleiden ruumiiden jäänteiden päälle. Karhu on raadellut yhden niistä auki. Se ei huomannut minua, koska minäkin olen kuollut. Kengänpohjissani on jotain. Se on kiiltävää ja liukasta.
    Minä makaan loputtomana paikassa, jossa hän suuteli minua ensimmäisen kerran.
    Sataa ja tuulee.
    Lakkaamatta.
    Koko ajan.
    Päivät. Ne tulvivat navettaan.
    Linnut ovat kuolleet.
(s. 260)

Erityisruusun haluan antaa kirjan yhden henkilön nimestä, saamelaistyttö Bigga-Marjan. En luonnollisesti tunne lainakaan saamelaisnimistöä (perinteistä Oulaa lukuun ottamatta), mutta tuossa Biggassa resonoi jokin komeasti. Saamen kieltä romaanissa on myös käytetty sopivasti – ja tavalla jota kirjallisuudessa rakastan: kirjoittua ei ole selitetty, suomennettu auki, vaan lukijalle jätetään vapaus tulkita, kääntää ja ymmärtää saamenkieliset repliikit miten kuten.  

Petra Rautiaisen kaunis romaani löytää varmasti nopeasti lukijansa, ja Rautiaisen toisinkoisesta, jonka tiedän jo olevan reippaasti työn alla, on lupa odottaa yhtä mielenkiintoista pohjoiseen Suomeen sijoittuvaa romaania. Jos tämä esikoinen ei ole myöhemmin syksyllä Helsingin Sanomien esikoiskirjaehdokkaana, hämmästyn suuresti. Yhtä kaikki kotimainen kirjallisuustanner on saanut Rautiaisesta yhden varteenotettavan sotilaan lisää. Mahtuu hienosti siihen Kinnusen, Ketun, Linturin, Kannon ja muiden aikakausiromaaneja kirjoittavien joukkoon.