Vuoden upein käännösromaani?

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua
Suomennos: Karoliina Timonen
Atena, 2020
207 sivua
Lainattu kirjastosta

Kirjoitin elokuun alussa Emilien Pinen esseemäistä, omakohtaisiin kokemuksiin perustuvaa romaania lopetellessani Instaan näin:

Parasta kirjallisuutta vähään aikaan. Tosi, suora, samaistuttava, vieraannuttava, kipeä, tunnoton ja kiehtova yhtä aikaa. Tyylikkäästi kirjoitettu, itseään tonkiva. Ei hämmennä mutta saa ymmärtämään.

Olen edelleen samaa mieltä. Tästä on vaikea puhua ei ole kirja, josta on vaikea puhua, mutta ei siitä tarvitse puhua. Tarvitsee vain sanoa, että lukekaa hyvät ihmiset itse. Lukekaa kaikki te, jotka rakastatte esseekirjallisuutta tai romaaneja, rehellisyyttä, hyviä lauseita, hyviä suomennoksia hyvistä lauseista. Emilie Pine kolahtaa. On kolahtanut jo monille. Karoliina Timosen suomennos on moitteeton. Se ei ole vähän se.

Esseemäisyys ei ole aivan sitä mihin kenties on totuttu, eikä Pinen teos välttämättä olekaan esseekirjallisuutta. Se häilyy esseen ja autofiktion genrerajoilla eikä tarvitse lupaa sille mitä on. Se on omakohtainen ja irlantilaisuudestaan huolimatta aivan tutunoloinen. Pine puhuu isänsä alkoholismista, kuolemanpelosta, omasta hurjasta nuoruudestaan, seksistä, lapsen kaipuusta ja lapsettomuudesta, mutta hänen tekstinsä ei shokeeraa eikä sillä ole sellaista vaikutusta haettukaan. Se tuntuu hyvän ystävän henkilökohtaisimman jakamiselta; surussaankin tunne on hyvä. Se tuntuu hyvin, hyvin aidolta.

Kirja alkaa alkoholisoituneen isän kurjalla tilanteella Korfulla, jossa Pinen isä viettää eläkepäiviään. Emilie Pine lentää Irlannista saarelle siskonsa kanssa, he menevät suoraan sairaalan, minne isä on joutunut huonon kuntonsa takia. Korfulaisen sairaalan toiminta on siskoksille shokki; kaikesta on pulaa eikä henkilökuntaa yksinkertaisesti ole. Tämä on niin suora ja näyttävä esiripun syrjäänveto, että lukemisen jatkaminen hiukka pelottaa. Mutta Pinen taso säilyy. Hänellä on kyky ottaa lukijan emootiot mukaan niin hienovaraisesti, että pahinkin kyynikko tyytyy vain lukemaan ja nauttimaan. En ymmärrä, kuinka Pine sen tarkalleen tekee, eikä sillä ole loppujen lopuksi väliä. Tästä kirjasta ei tarvitse puhua. Se pitää vain lukea.

Vuoden parhaimpia kirjoja. Olen tainnut sanoa ennenkin: joskus tärkeintä on se tunne, mikä lukiessa syntyy, ei sen tunteen eritteleminen tai jakamisen yrittäminen.

    Kun selitämme isälle aikeemme, hän on ahdistunut ja häpeissään. Huoneen löyhkä on nyt kuitenkin karmea, ja se auttaa meitä toimimaan mahdollisimman tehokkaasti ja suhtautumaan asiaan kuin ammattilaiset. Me pesemme isän. Kun likaiset lakanat on saatu sängystä, vien ne varastohuoneelta näyttävään tilaan ja jätän syyllisyyttä potien sinne. Otan autiolta vaikuttavalta osastolta puhtaat lakanat yhdestä vuoteesta ja toisesta peitteitä päättäen, että jos en ota, ei niitä kukaan minulle annakaan. (s. 15)