Oodi lahtelaisuudelle
Pasi Pekkola: Kaikki isäni naiset
Otava, 2020
303 sivua
Omasta kirjahyllystä
Tämä on mahdollisten blogini seuraajien hyvä tietää, koska
tuolle hyllylle päätyvät teokset saavat myös täysin
subjektiivisesti värittyneen erityiskohtelun. Koska Lahti. Lapsuuteni
Kirkkopuiston kärpässienikiippari, Veskun rakentamaton rataranta ja Namusedän
karkkikauppa vielä silloin, kun maailma oli setien likaisista tarinoista
viaton.
Lahtelaisen Pasi Pekkolan uusin romaani Kaikki
isäni naiset (jo toisen kerran kirjoitan tähän kohtaan ikonisen kirjan ohjaamana
Kaikki isäni hotellit) on erittäin hyvä lahtelaisromaani, ehkä Pekkolan
paras, vaikken toisinkoista Lohikäärmeen värit ole itse asiassa edes
lukenut. Pikkuhiljaa näyttää kuulkaa siltä, että Pekkola on kypsynyt meheväksi
kuin Westö-rypäleet, joista minulle puristetaan parhaiten maistuva kerronnan
viini.
Huomautan tähän väliin, että olen lukijana jakautunut
mieliala: Rakastan ihmistarinoita, sellaisia perusnarratiivisia romaaneja, joissa
on dialogia ja hahmoilla on jokin tahtotila ja he taistelevat elämän paskoja esteitä
vastaan. Kjell Westö on kirjoittanut tässä sarjassa parhaat kotimaiset
romaanit; hänen kuulas kielensä puristaa sydämestä, ja silti itse tarina kulkee
koko ajan. Mutta sitten rakastan sellaisia tarinattomia haahuilevia kirjoja,
joissa kieli porskuttaa ja pirskahtelee kuten Matias Riikosen ihanan
kipeässä Iltavahtimestarin kierroksissa. Sellaiset kirjat saavat minut
lähes itkemään. Patrick Modiano on toinen tässä sarjassa painiva.
Riikosen ilmaisu meren pimeä vintti puree vieläkin tuolta jostain
syvältä keskeltä, sieltä missä muistot yhdistyvät nostalgiaan ja rakkauteen
sanoja kohtaan.
Pekkola singahtaa lukukeskuksessani siis palvottuun lahtelaishyllyyn,
jonne kirkasta täydennystä on muuten luvassa tulevaisuudessa (minä tiedän
jotakin, mitä sitä et vielä tiedä!). On toki vaikea erottaa, pidinkö Pekkolan
romaanista, koska se kertoi seudusta, jolla on minulle erityinen asema, vai
koska se on kaikin puolin loistava romaani. Koska en ole ammattikriitikko, annan
olla ja pistän huoletta menemään ja kehun etenkin romaanin erästä minäkertojaa.
Työttömäksi jäänyt toimittaja Aleksi yrittää löytää
paikkaansa lapsiperheen arjessa, kun Julia-vaimo tekee kiiltävää uraa mainostoimistomaailmassa.
Perhe on muuttanut Aleksin työn perässä pääkaupunkiseudulta Lahteen, mutta nyt
Aleksi työttömänä kohtaa tienhaaran. Hän haluaa kirjoittaa kirjan. Aleksin isä Tapani
Luoto on mainetta maailmallakin niittänyt ilmastoasioihin perehtynyt
professori, jolla on uransa huippu edessä, kun kaiken sotkevat menneisyydestä pulpahtavat
väärinkäytökset. Isä on saanut taivuteltua Aleksin kirjoittamaan
omaelämänkertansa, mutta suunnitelmilta katkeaa selkä, kun Tapani joutuu
henkilökohtaisen skandaalin keskelle. Tarinan toinen haara keskittyy Aleksin
perheettömän siskon Alman elämään Singaporessa. Alma on seurannut isänsä
jalanjälkiä ja yrittää omalla tavallaan pelastaa maailmaa katastrofeilta. Mutta
todelliset katastrofit löytyvätkin oman elämän kokoiselta pläntiltä, eivät
maapallolta.
Aleksi kohoaa romaanissa ehdottoman pyöreäksi hahmoksi.
Hänen rinnallaan kerronta tuntuu aidolta ja hyvältä. Sorrun lukijana
alhaisimpaan lukutapaan: Aleksi saa vähitellen kirjailija Pekkolan kasvot ja
ruumiinrakenteen (tiedän että kirjailija on entisenä koripalloilijana pitkä). Mutta
mennään – en ole ammattikriitikko! Alma-sisko jää kertojana etäämmälle, ja
romaanin kolmas näkökulma, Tapanin sisaren Aliinan – upeasta symbolisesta
joutsenkertomuksesta huolimatta – jää vieläkin kauemmas. Aleksin kynä on vain
niin voimakas: hän on se perinteisen tragedian kärsijä, inhimillinen hahmo,
johon lukija tutustutetaan heti alkuun: suhde synnytetään taitavasti.
Isät jättävät taakkansa pojilleen. Kuinka he jaksavat sen
kantaa, mikä on oikean miehen mitta, Pekkola kysyy. Aleksi on taiteellinen jo
lapsena, mutta Tapani-isä katsoo mieluummin toisenlaisten poikien suuntaan:
Muistin, kuinka innoissani olin kantanut
kotiin savisen joutsenpatsaan, jonka olin omin käsin muovaillut taidekoulussa. Oli
ottanut mallia isoisäni töistä, joita olin nähnyt Aliina-tädin luona, ja olin
aikaansaannokseeni varsin tyytyväinen. Ajattelin, että isä varmasti ilahtuisi
siitä. Sen sijaan hän sanoi, että sillä välin, kun käytin aikaani savitöissä,
muuta pojat harjoittelivat jalkapalloa. Ennen pitkää minun olisi päätettävä,
millainen mies halusin olla. (s. 277)
Vaikka Pekkolan kieli ei tavoita Westön kuulautta (siihen on
kovin vaikea yltää), on Kaikki isäni naiset tyylikäs kokonaisuus. Olen vahvasti
paikkoihin kiinnittyvä ihminen, ja kerronnassa tuttujen kulmien väläyttäminen
ilman muuta lähentää lukemisen kokemusta. Tiedän missä hahmot kulkevat, tiedän millaista
maisemaa he katsovat, kun he istuvat Vesijärven rannalla. Mutta Pekkolan kieli
on myös vaivatonta tavoittaa. Se ei rötöstele eikä rehvastele mutta täyttää kauniisti
raaminsa. Tarina ja tyyli ovat tasapainossa.
Kunnioitan useimmiten kirjailijan valintoja, koska tiedän
tai aavistan, millaisen vuosien työn se vaatii, että käsikirjoituksesta
muokkautuu kokonainen kirja. Silti ripaus räväkkyyttä ei olisi koskaan pahasta.
Jos Pekkolan tarina onkin hitusen sisäsiisti, se on sitä kuitenkin itselleen
uskollisena ja näin koherentti teos. Toisinaan se on tärkeämpää kuin revittely.
Itselleni jäi kuitenkin hieman epäselväksi, mistä Tapani Luotoa häneen
suunnatussa #metoo-keskustelussa tarkalleen syytettiin. Tähän kerrontaan olisin
kaivannut verevämpää asennetta – no, jos se on sanottava niin sitä verta ja
hikeä. Kun on lukenut Mathilda Gustavssonin Yhdeksästoista jäsen
-kirjan Ruotsin akatemian tuhosta, ei mikään tässä keskustelussa enää yllätä.
Sillä todellisuus on tarua ihmeellisempää.
Kaikki isäni naiset on joka tapauksessa kehuja ja
kukkasia ansaitseva romaani, jota on nautinnollista lukea. Eräs ystäväni
kuvaili kirjaa rehelliseksi, ja sen parempaa adjektiivia en osaisi valita.
Alman ja Aleksin on tärkeää ymmärtää, etteivät Tapanin synnit ole heidän syntejään. Vaikka Tapanin teot ovat tuomittavia, ehkä jopa anteeksiantamattomia, heillä on silti lupa rakastaa isäänsä. Kaikista heikkouksista huolimatta Tapanissa on myös paljon hyvää. Alman ja Aleksin on opittava hyväksymään yhtä lailla ne rujot ja epämiellyttävät kuin ne ihailtavat ja toivottavatkin piirteet hänessä, sillä sellaisia me kaikki olemme, erehtyväisiä ja pystyviä, keskeneräisiä, samanaikaisesti kaikkea sitä. (s. 179)
****
Kirjasta ovat pitäneet ainakin myös Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja, joka myös sukkelasti parittaa Pekkolan ja Westön.
Kommentit
Lähetä kommentti