Mitä männyt näkevät?

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät
Atena, 2020
245 sivua 
Lainattu kirjastosta

    Maaperä on liian väkevä. Maria tuntee jalkojensa alla luut, joiden ympärille on kutoutunut ihmiselämiä, hänenkin perheensä tarina. Sammaleessa erottuvien suorakaiteenmuotoisten painaumien reunalla on seissyt polvillaan ja alusvaatteisillaan Nina marraskuun kosteudessa ja hätkähtänyt jokaista laukausta, tärissyt ja pelännyt hetkeä, joka tuo pimeyden. Jossakin lähellä on ollut Grigori, polvet syvällä märässä sammaleessa, hengittänyt verensekaista tihkusadetta ja janonnut omaa laukaustaan.
    Metsä on yhtä aikaa kauhea ja kestämättömän kaunis.
    Mikä tämä on – helvetti vai taivas? (s. 232 - 233) 

Pietarilaissyntyisen Anna Soudakovan esikoisteos Mitä männyt näkevät on yksi syksyn pysäyttävimmistä kotimaisista romaaneista. Soudakovan omien isovanhempien Neuvostovallan aikaisiin kokemuksiin perustuva tarina herättää kysymyksiä ja kyyneleet. Harvoin enää liikutun lukemisestani niin, että kirja on pakko siirtää hetkeksi syrjään, mutta Soudakova vaati ymmärtämisen ja hyväksymisen mittaisia taukoja.

Jurin tarina ulottuu aina Stalinin aikaisten vainojen Leningradista 2000-luvun Turkuun, jonne raskaan matkan läpikäyneet Juri ja hänen puolisonsa Tanja lopulta perheineen asettuvat, kun elämä idässä on käynyt mahdottomaksi. Mitä et itäisen naapurimaamme julmasta historiasta ja ”suuresta puhdistuksesta” tiennyt, Soudakova kertoo sen pienten ihmisten mikrotasolta. Mielivaltainen Stalin-politiikka niitti viikatteellaan ihmisten arkisen onnen jättäen jälkeensä vain rujoja haavoja ja verenmakuisia muistoja.

Jurin tarinan kipupisteenä on historian fakta, kun Neuvosto-vainojen aikaan vuosina 1937–1938 Petroskoin lähellä männikkömetsässä teloitettiin yli 1 100 ihmistä, joiden uskottiin olevan valtion vihollisia. Joukossa oli myös lähes 600 suomalaista. Jurin vanhemmat Grigori ja Nina teloitettiin myös, ja vasta vuosikymmeniä myöhemmin Josif Stalinin kuoltua heidät kuten kaikki yli tuhat muutakin rehabilitoitiin eli todettiin syyttömiksi. Antti Tuurin romaani Ikitie sijoittuu näihin samoihin maisemiin.

Soudakovan esikoisteoksessa kertomuksen lohduttomuutta punaa kirjailijan viiltävän kaunis kieli, jonka vuoksi asiat saavat entistä ahdistavamman värin. Kielessä on kuuraista haikeutta ja varmuutta. Se esittää ihmisen onnen, kohtuuttomuuden, mielivaltaisuuden ja rakkauden samassa tarkassa valossa, mikä saa draamallisuuden lepattamaan lukijan sisällä. Soudakovan ote on pienintä yksityiskohtaansa myöten niin veitsenterävä, että romaani kehittyy varsin elokuvalliseksi ja toimii monilla aisteilla: suolakurkut tuoksuvat ja pihlajamarjaviini maistuu, kuulen laukaukset hiekkakuopilla ja mäntyjen levottoman kahinan.

Se miten vuoden 1936 Leningradista päädytään Aurajoen varrelle vuoteen 2018 ja yhden suvun jatkumo kirjataan kipeäksi kertomukseksi, on lumoavan koskettavasti tehty. Kuinka yhden ihmisen kipeimmät muistot mahtuvat neljään kirjeeseen ja yhteen kenkälaatikkoon, kuinka rakkaus pysyy läheisiä kohtaan ja kaikki ne toivonkipinät, jotka saavat ihmisen jaksamaan elämänsä viimeiseen kirkkaaseen tai raudanharmaaseen päivään saakka. Sen ne männyt näkevät.