Oodi lahtelaisuudelle

Pasi Pekkola: Kaikki isäni naiset
Otava, 2020
303 sivua
Omasta kirjahyllystä

Lahtelaiskirjailijoilla on tästä lähtien lukukeskuksessani erityinen paikka. Siinä prameimmalla paikalla, huoneen keskellä hartaasti valaistussa, tummasta tiikistä valmistetussa kirjahyllyssä.

Tämä on mahdollisten blogini seuraajien hyvä tietää, koska tuolle hyllylle päätyvät teokset saavat myös täysin subjektiivisesti värittyneen erityiskohtelun. Koska Lahti. Lapsuuteni Kirkkopuiston kärpässienikiippari, Veskun rakentamaton rataranta ja Namusedän karkkikauppa vielä silloin, kun maailma oli setien likaisista tarinoista viaton.

Lahtelaisen Pasi Pekkolan uusin romaani Kaikki isäni naiset (jo toisen kerran kirjoitan tähän kohtaan ikonisen kirjan ohjaamana Kaikki isäni hotellit) on erittäin hyvä lahtelaisromaani, ehkä Pekkolan paras, vaikken toisinkoista Lohikäärmeen värit ole itse asiassa edes lukenut. Pikkuhiljaa näyttää kuulkaa siltä, että Pekkola on kypsynyt meheväksi kuin Westö-rypäleet, joista minulle puristetaan parhaiten maistuva kerronnan viini.

Huomautan tähän väliin, että olen lukijana jakautunut mieliala: Rakastan ihmistarinoita, sellaisia perusnarratiivisia romaaneja, joissa on dialogia ja hahmoilla on jokin tahtotila ja he taistelevat elämän paskoja esteitä vastaan. Kjell Westö on kirjoittanut tässä sarjassa parhaat kotimaiset romaanit; hänen kuulas kielensä puristaa sydämestä, ja silti itse tarina kulkee koko ajan. Mutta sitten rakastan sellaisia tarinattomia haahuilevia kirjoja, joissa kieli porskuttaa ja pirskahtelee kuten Matias Riikosen ihanan kipeässä Iltavahtimestarin kierroksissa. Sellaiset kirjat saavat minut lähes itkemään. Patrick Modiano on toinen tässä sarjassa painiva. Riikosen ilmaisu meren pimeä vintti puree vieläkin tuolta jostain syvältä keskeltä, sieltä missä muistot yhdistyvät nostalgiaan ja rakkauteen sanoja kohtaan.

Pekkola singahtaa lukukeskuksessani siis palvottuun lahtelaishyllyyn, jonne kirkasta täydennystä on muuten luvassa tulevaisuudessa (minä tiedän jotakin, mitä sitä et vielä tiedä!). On toki vaikea erottaa, pidinkö Pekkolan romaanista, koska se kertoi seudusta, jolla on minulle erityinen asema, vai koska se on kaikin puolin loistava romaani. Koska en ole ammattikriitikko, annan olla ja pistän huoletta menemään ja kehun etenkin romaanin erästä minäkertojaa. 

Työttömäksi jäänyt toimittaja Aleksi yrittää löytää paikkaansa lapsiperheen arjessa, kun Julia-vaimo tekee kiiltävää uraa mainostoimistomaailmassa. Perhe on muuttanut Aleksin työn perässä pääkaupunkiseudulta Lahteen, mutta nyt Aleksi työttömänä kohtaa tienhaaran. Hän haluaa kirjoittaa kirjan. Aleksin isä Tapani Luoto on mainetta maailmallakin niittänyt ilmastoasioihin perehtynyt professori, jolla on uransa huippu edessä, kun kaiken sotkevat menneisyydestä pulpahtavat väärinkäytökset. Isä on saanut taivuteltua Aleksin kirjoittamaan omaelämänkertansa, mutta suunnitelmilta katkeaa selkä, kun Tapani joutuu henkilökohtaisen skandaalin keskelle. Tarinan toinen haara keskittyy Aleksin perheettömän siskon Alman elämään Singaporessa. Alma on seurannut isänsä jalanjälkiä ja yrittää omalla tavallaan pelastaa maailmaa katastrofeilta. Mutta todelliset katastrofit löytyvätkin oman elämän kokoiselta pläntiltä, eivät maapallolta.

Aleksi kohoaa romaanissa ehdottoman pyöreäksi hahmoksi. Hänen rinnallaan kerronta tuntuu aidolta ja hyvältä. Sorrun lukijana alhaisimpaan lukutapaan: Aleksi saa vähitellen kirjailija Pekkolan kasvot ja ruumiinrakenteen (tiedän että kirjailija on entisenä koripalloilijana pitkä). Mutta mennään – en ole ammattikriitikko! Alma-sisko jää kertojana etäämmälle, ja romaanin kolmas näkökulma, Tapanin sisaren Aliinan – upeasta symbolisesta joutsenkertomuksesta huolimatta – jää vieläkin kauemmas. Aleksin kynä on vain niin voimakas: hän on se perinteisen tragedian kärsijä, inhimillinen hahmo, johon lukija tutustutetaan heti alkuun: suhde synnytetään taitavasti.

Isät jättävät taakkansa pojilleen. Kuinka he jaksavat sen kantaa, mikä on oikean miehen mitta, Pekkola kysyy. Aleksi on taiteellinen jo lapsena, mutta Tapani-isä katsoo mieluummin toisenlaisten poikien suuntaan:

    Muistin, kuinka innoissani olin kantanut kotiin savisen joutsenpatsaan, jonka olin omin käsin muovaillut taidekoulussa. Oli ottanut mallia isoisäni töistä, joita olin nähnyt Aliina-tädin luona, ja olin aikaansaannokseeni varsin tyytyväinen. Ajattelin, että isä varmasti ilahtuisi siitä. Sen sijaan hän sanoi, että sillä välin, kun käytin aikaani savitöissä, muuta pojat harjoittelivat jalkapalloa. Ennen pitkää minun olisi päätettävä, millainen mies halusin olla. (s. 277)

Vaikka Pekkolan kieli ei tavoita Westön kuulautta (siihen on kovin vaikea yltää), on Kaikki isäni naiset tyylikäs kokonaisuus. Olen vahvasti paikkoihin kiinnittyvä ihminen, ja kerronnassa tuttujen kulmien väläyttäminen ilman muuta lähentää lukemisen kokemusta. Tiedän missä hahmot kulkevat, tiedän millaista maisemaa he katsovat, kun he istuvat Vesijärven rannalla. Mutta Pekkolan kieli on myös vaivatonta tavoittaa. Se ei rötöstele eikä rehvastele mutta täyttää kauniisti raaminsa. Tarina ja tyyli ovat tasapainossa.

Kunnioitan useimmiten kirjailijan valintoja, koska tiedän tai aavistan, millaisen vuosien työn se vaatii, että käsikirjoituksesta muokkautuu kokonainen kirja. Silti ripaus räväkkyyttä ei olisi koskaan pahasta. Jos Pekkolan tarina onkin hitusen sisäsiisti, se on sitä kuitenkin itselleen uskollisena ja näin koherentti teos. Toisinaan se on tärkeämpää kuin revittely. Itselleni jäi kuitenkin hieman epäselväksi, mistä Tapani Luotoa häneen suunnatussa #metoo-keskustelussa tarkalleen syytettiin. Tähän kerrontaan olisin kaivannut verevämpää asennetta – no, jos se on sanottava niin sitä verta ja hikeä. Kun on lukenut Mathilda Gustavssonin Yhdeksästoista jäsen -kirjan Ruotsin akatemian tuhosta, ei mikään tässä keskustelussa enää yllätä. Sillä todellisuus on tarua ihmeellisempää.

Kaikki isäni naiset on joka tapauksessa kehuja ja kukkasia ansaitseva romaani, jota on nautinnollista lukea. Eräs ystäväni kuvaili kirjaa rehelliseksi, ja sen parempaa adjektiivia en osaisi valita.  

    Alman ja Aleksin on tärkeää ymmärtää, etteivät Tapanin synnit ole heidän syntejään. Vaikka Tapanin teot ovat tuomittavia, ehkä jopa anteeksiantamattomia, heillä on silti lupa rakastaa isäänsä. Kaikista heikkouksista huolimatta Tapanissa on myös paljon hyvää. Alman ja Aleksin on opittava hyväksymään yhtä lailla ne rujot ja epämiellyttävät kuin ne ihailtavat ja toivottavatkin piirteet hänessä, sillä sellaisia me kaikki olemme, erehtyväisiä ja pystyviä, keskeneräisiä, samanaikaisesti kaikkea sitä. (s. 179)

****

Kirjasta ovat pitäneet ainakin myös Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja, joka myös sukkelasti parittaa Pekkolan ja Westön.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Paperilla toinen – tunnustuksia erään naisen muotokuvan äärellä

Kun yksi lensi yli käenpesän

Se minkä menetämme