Maailma, jollaista et tyttärellesi halua

Vanessa Springora: Suostumus
Suomennos: Lotta Toivanen
WSOY 2021
175 sivua
Omasta kirjahyllystä

Miten hän voisi olla paha, hänhän on mies, jota rakastan? Hänen ansiostaan minä en ole enää se tytöntyllerö, joka istuu yksin ravintolassa ja odottaa isäänsä. Hänen ansiostaan minä olen vihdoin olemassa.

Ranskalaiskirjailijan Vanessa Springoran kohutusta omakohtaisesta tarinasta Suostumus ei voi kääntää katsetta pois, kun kirjan on kerran avannut. Se on luotisuoraan laukova paljastus siitä, miten viisikymppisen kulttuuripiireissä tunnetun miehen onnistuu särkeä 13-vuotiaan tytön elämä, vaalia omien himojensa etuja vankkumattoman kannattajajoukkonsa tukemana. Suostumus on itsekkyyden räikein peilikuva.

Springora kirjoittaa tahmaisia, vääriä ja rumia asioita, mutta ei rumasti tai tahmaisesti. Hän hallitsee kertomisensa kylmän viileästi, aukaisee minuuteensa syntyneitä säröjä, taustoittaa elämänsä kipeimpiä vuosia hämmästyttävän hallitusti. Eihän tällaisesta kukaan haluaisi kuulla. Aikuisen miehen himojen kypsyttämästä sadosta, nuoresta tytöstä, josta tuli nainen liian aikaisin, väärällä tavalla, väkivalloin.

Springora kirjoittaa tarkasti kuin irrottaisi nupuillaan olevan ruusu terälehtiä yksi toisensa jälkeen. Romaani on oksymoron: likaisen kaunis, kiihkeän alakuloinen kirja. Kun lukee, tekee mieli lyödä jotakin. Varmuuden vuoksi.

80-luvulla ei kukaan Vanessa Springoran läheisistä (ei edes oma äiti!) katsonut keski-ikäisen miehen ja tytön seurustelusuhdetta rikokseksi, ei edes kovin likaiseksi tai vääräksi. Uskottiin sellaiseen asiaan kuin lapsen vapaa tahto. Uskottiin sellaiseen asiaan kuin keski-ikäisen miehen vapaa tahto. Uskottiin kulttuurieliitin jumalasemaan. Kuiskuteltiin, ehkä pyöriteltiin silmiä, supistiin, mutta samalla luettiin silmät kiiluen tuon kirjallisuuden johtotähden romaaneja, joissa kirjailijamies tilitti fiktiivis-avoimesti kiinnostuksestaan nuoriin rakastajiin. Tämä kirjailija, josta Springora käyttää romaanissaan lyhennettä G.M., sai varastaa myös Vanessan lapsuuden menestyskirjojensa kansien väliin. Taide pyhitti keinot.

Niissä boheemeissa taiteilija- ja älykköpiireissä, joissa me liikumme, suhtaudutaan moraalisiin poikkeamiin suvaitsevasti, jopa tietyllä tavalla ihailevasti. G. on sentään kuuluisa kirjailija, se on itse asiassa aika imartelevaa, Springora kirjoittaa aivan kuin kaikki olisi näin yksinkertaista. Vasta 30 vuoden jälkeen Springora ottaa häneltä varastetun elämän takaisin ja kirjoittaa kirjaksi nuoruutensa, jota hän ei saanut itse valita. Samalla Suostumus antaa äänensä kaikille maailman lolitoille, nuorille tytöille, jotka hauraina sysätään maailmaan, johon he eivät kuulu.

Romaani paljastaa jotakin mädäntynyttä ranskalaisesta yhteiskunnasta. Kuunneltuani tämän jälkeen Annastiina Heikkilän erinomaisen tietokirjan ranskatar-myytistä Bibistä burkiniin (S&S 2018), ymmärsin entistä vähemmän frankokulttuuria: Mikä heidän naiskuvaansa riivaa? Miksi nainen on ennen kaikkea katsomista varten, kuin tavaratalon ikkunaan asetettu nukke, jonka somistaja kääntelee haluamaansa asentoon nälkäisiä mieskatseita varten? Miksi se katse on sallinut senkin, että lapsi rikotaan?

En tiedä miksi tämä kirja olisi jokaisen hyvä lukea, koska en keksi syytä siihen, miksi jokaisen tulisi tietää tällaisista asioista. Onko parempi, että ymmärtää lasten ja nuorten hyväksikäyttöä maailmassa tapahtuvan tänäkin päivänä, tietää sellaisen olemassaolosta mutta ei sukella yksityiskohtiin, yhden tarinan totuuteen? Vai onko parempi, että sukeltaa ja näkee, kuinka sellaista voi tapahtua, mistä kaikki alkaa, kuinka hauraita ovat ne hetket, kun nuori etsii rakkautta, hyväksyntää, ihailua ja on valmis ottamaan sitä vastaan aivan mistä tahansa? Itse valitsin tiedon; viha minussa halusi lukea.

En sanoisi Springoran esikoisen olevan sietämätön tai epämiellyttävä lukea. Siihen kirjassa on jotakin pakonomaisesti eteneväksi tarkoitettua, lukemiseen kutsuvaa. Kirjassa on hyvin vähän kaunokirjallista, paljon omaelämäkerrallista, esseemäisyyttä. Rehellisyyttä kaikkein eniten, se kohoaa kuulluksi tulemisen tarpeesta, oikeudesta ottaa oma elämä fiktion sivuilta takaisin. Minulle Suostumus oli ehdottomasti alkuvuoden jälkiä jättävin ja tärkein teos ja Lotta Toivasen suomennos jälleen tyylipuhdas näyte kääntäjän kyvystä välittää yhtä kulttuuria toiseen.