Huuto nimeltä Bechi

Koko Hubara: Bechi
Otava 2021
208 sivua
Omasta kirjahyllystä

Ulospäin ei näy, että mutsi on hullu.

Paska. En pysty tekemään töitä. Bechi häiritsee koko ajan. Työni on tylsää, samaa, toisteista, sitä mitä osaisin tehdä vaikka silmät kiinni. Sitä missä en joudu vaivaamaan juurikaan päätäni.

Ja sitten on Bechi. Romaani, joka vaivaa ja häiritsee vieressä pöydällä. Luin hänet noin kahdessa päivässä, mikä on minulle saavutus, tällaisen muotoisessa elämässä mitä poden.

Kävin perjantaina hakemassa Bechin Niteestä. Ikkunasta nostettiin minun kappaleeni, koska minua ennen kirjakauppaan tullut nainen otti juuri viimeisen myyntipöydästä. Hän oli ihana, ystävällinen, pahoitteli että oli ottanut kirjan, jonka minäkin halusin. Huiskautin kättä; hänhän oli ensin. First come first served. Mutta Fredrikinkadun valossa paistatellut Bechi lähti minun matkaani. Kirja oli saapunut kauppaan edellisenä päivänä. Minä ostin viimeisen.

Sivulla 17 tiesin, että tässä se on: tämän vuoden perkeleellisin romaani. Kirja jonka takia kannattaa ylipäätään lukea. Kirja jonka takia kannattaa suuttua, ettei itse osaa koskaan näin.   

Koko Hubaran Bechi on huokaus, rakkaus, tunne ja vimma. Siinä on kantta myöten ihan kaikkea. Ja minä sanon, että se on täydellinen romaani. Hubara kirjoittaa mä ja mutsi, rakastan sitä. Hubara kirjoittaa Osher ve Bracha, rakastan sitä. Hubara kirjoittaa about mitä vaan, rakastan sitäkin.

En ole mitään, mitä kirjan päähenkilöt ovat: kolmikymppinen graduaan valmisteleva Bechi, joka vihaa kirjailijaäitiään Shoshanaa (rakastan tätä nimeä): maahanmuuttajan tytär ja maahanmuuttajanainen. Bechi on raskaana, lapsen isästä ei ole varmuutta. Ymmärrän silti kaiken, koko romaanin, juuri kuten se on, enkä lisäisi siihen mitään, en ottaisi mitään pois, en edes haluaisi, että se jatkuisi, koska juuri näin, juuri tällaisena se on virheetön.

Niille jotka haluavat tietää edes hieman tarkemmin sisällöstä, kerron vain, että romaanissa on kaksi aikatasoa, kaksi romaania: Shoshanan Ayin.in (sic!) elämästä kertova, ajallisesti vuosikymmeniä käsittelevä kirja ja sitten on hänen tyttärensä Bechin yhden päivän romaani. Nämä aikatasot on pujoteltu kerronnan ketjuun säntillisen toimivasti.

On Shoshana, jolla on Suuri Suunnitelma. Shoshana, joka jossakin kuuman idänhiekan keskellä haaveilee ranskalaisesta seilorista ja Pariisista. Shoshana, joka tapaa kibbutsilla suomalaisen Hannun ja päätyy Suomeen. Shoshana, joka saa suomalaisen sukunimen ja tyttölapsen, jolle antaa kuolleen veljensä nimen Bechi, vaikkei lapselle saisi koskaan antaa sukulaisen tai läheisen nimeä, etteivät sielut sekoitu. Ja niin syntyy Bechi, aivan tavallinen suomalaistyttö, joka ei ole yhtään tavallinen suomalaistyttö. Shoshanan Suuri Suunnitelma murenee mutta hänestä tulee Suomessa kirjailija. Ja Bechin mukaan hullu. Ehkä sekin.

On vaikea puhua Hubaran taitavuudesta. Siitä mikä tekee hänen esikoisromaanistaan niin voimakkaan. En halua eritellä näitä tunteita. Ehkä se on itä, joka kohtaa sivuilla lännen. Kaiken risteävyys, sekoitus tutusta ja vieraasta. Mustaa ja valkoista. Vihaa ja rakkautta. Vastavoimia, jotka tappelevat kirjassa niin, että pitää huohahtaa välillä, hengittää yhden ylimääräisen kerran, jotta tekstiltä saa happea tai siltä, mitä se tekee minulle. Siltä miten se tuo kirjan sivuille paperiksi tomutetut ihmiset lukuisiksi mauiksi kielenkärkeen, kuin he olisivat läsnä sängynpeitteelläni, kotonani, läsnä aivan koko ajan, eivät vain sanoja, joita on hakattu peräperään.

Hubara muuntaa pelkät sanat konkretiaksi, koska pelkät sanat eivät useinkaan riittää ilmaisemaan asioita vaan siihen tarvitaan ainetta – kuin söisi öylätin, joka on kieritelty tuhannen mausteen liemessä. Ja lukiessa tuntuu juuri siltä, että söisi: tulee täyteen. Bechi on kahvikorianteripistaasisacherleivosrisottobataattisushi, kaikki yhtä aikaa suuhun.

Hubara kertoo unelmista, jotka eivät toteudu, rakkaudesta jota ei pysty tavoittamaan, äideistä ja tyttäristä, jotka katoavat toisiltaan, pettymyksestä, joka seuraa jokaista ihmistä kuin nälkäinen rakki. Hubara yhdistää tekstissään vihan ja rakkauden, repii äiti ja tytär -myytin rujoiksi kappaleiksi, ja minä kuulen miten arabiankieliset ärrät paiskautuvat suusta, pitkät vahvat kynnet kaivavat ruokaa hampaanväleistä, pariisilaiset vespat ajavat suomalaisen hiljaisuuden päältä, kuulen Shoshanan surun, enkä halua enää mitään muuta kuin kysyä häneltä: ketä sinä vihaat?             

Haluaisin piilottaa Bechin tyynyni alle, nukkua sen kanssa, ja kurkistella toisinaan miten sanat sen sisällä paisuvat ja kuhisevat. Pitää Bechini yksin, en jakaa kenenkään toisen kanssa, mutta pian kaikki tietävät, mitä Bechi on. Pian kaikki ovat lukeneet sen. Ehkä vielä rauhoitun ja laitan kirjani hyllyyn. Jatkan työni tekoa ja ajattelen, että kaikki merkittävä tapahtuu sittenkin sillä hetkellä, kun kirjoitamme.

On yö, mutta silti valoisaa. Shoshana on ollut täällä jo yli kymmenen vuotta, viisitoistako jo. Viisitoistako kesää, viisitoistako tällaista samanlaista ohimoilla sykkivää elokuuta. Elokuuta, jolloin kuolemaan ryhtyneet koivut ovat alkaneet haista likaiselle alapäälle. Silti hän ihmettelee yhä yötöntä yötä ja valvoo aivan liikaa ympäri vuoden. Varmaan siksi kaikki suomalaiset ovat kuin zombeja, kun he valvovat puolet vuodesta. Oikeastaan hän haluaisin vain nukkua. Melkein kaikki Uudenmaankadun ikkunat ovat auki. Kuuluu naurua ja musiikkia. Imagine, John Lennon in memoriam vieläkin, kymmenkunta vuotta kuolemansa jälkeen. Jotkut ihmiset ovat tärkeämpiä kuin toiset. (s. 165-166)