Kaksi pientä kirjaa yksinäisyydestä

Anne Cathrine Bomann: Agathe
Suomennos: Sanna Manninen
Gummerus, 2020
122 sivua
Lainattu kirjastosta 

Malin Lindroth: Vanhapiika – Tahattomasti yksinäisen tarina
Suomennos: Hannimari Heino
Atena, 2019
115 sivua
Omasta kirjahyllystä

Luin jo alkuvuodesta kaksi nopeaa mutta ei silti mitenkään heppoista pienoiskirjaa. Molemmat sattuivat käsittelemään omalla tavallaan yksinäisyyttä, tuota nykyihmisen masentavaa vihollista.

Tanskalaisen Anne Cathrine Bomannin pienoisromaani Agathe on surullisen kaunis kertomus yksinelävästä ja pian eläköityvästä psykiatrista, hänen asiakkaistaan ja ainoasta työtoveristaan, sihteeri madame Surrugue’stä. Psykiatri laskee edessä olevia asiakasvastaanottoja aamukammalla eikä halua ottaa enää vastaan uusia asiakkaita. Eräänä päivänä hänen arkeensa astuu kuitenkin häiriötekijä, saksalainen nainen Agathe, joka vaatii päästä psykiatrin potilaaksi, vaikka tämä ei voi luvata ehtivänsä auttaa naista ennen kuin lopettaa työuransa. Agathe muuttaa psykiatrin elämässä huomaamatta kaiken, sillä naisen myötä psykiatri vasta ymmärtää, miten kapeasti ja tunteettomasti – ja yksin! – hän on vuotensa viettänyt. Hän ei tunne edes pitkäaikaista sihteeriään, vaikka he ovat jakaneet työtilat lukuisia vuosia. Eletään 40-luvun loppua toisen maailmansodan jälkeisessä Pariisissa.

Eräänä aamuna makasin lämpimän peiton alla ja katselin kattoa, jossa halkeileva maali muodosti hienoja verkostoja, samalla kun kävin läpi tulevan päivän ohjelmaa. Potilaita oli tulossa viisi, ja yhtäkkiä tajusin, etten sillä hetkellä tiennyt, montako keskustelua minulta vielä puuttui. (s. 118)

Ruotsalaisen Malin Lindrothin omaan elämään perustuva esseemäinen muistelmateos Vanhapiika on tyystin erilainen tarina siitä, millaista on jäädä yksin. Viisikymppinen Lindroth käy kirjassaan läpi lähes koko rakkauselämänsä, joka koostuu lähinnä 15 epäonnistumisesta. Kirjailijana hän pyörii muiden kaltaistensa taiteilijoiden parissa, mutta kelpaa miespuolisille vain oikolukijana ja olkapäänä; tyttöystäväksi hänestä ei kellekään koskaan ole ollut yhtä pidempää nuoruusvuosien suhdetta lukuun ottamatta. Lindroth käy läpi tuntemuksiaan ja lähes epätoivoista etsintäänsä, joka paikoin muistuttaa kokonaisen identiteetin jahtaamista. Lindroth kokee olevansa ei-mitään, koska ei ole ollut kenenkään puoliso, vaimo tai tyttöystävä. Miksi parisuhteen luominen on joillekin lastenleikkiä, toisille taas kaiken energian vievää kokopäivätyötä?

Lindroth ei tiedä, eikä tiedä varmasti kukaan muukaan. Mielenkiintoisinta tässä pikkukirjassa ei kuitenkaan ole enää itse sisältö vaan se, mitä kirjailija ei sanoita. Jo puolessa välissä mieleen tuli, ettei kirjailija ehkä ole koskaan löytänyt todellista identiteettiään. Kun kiinnostavat miehet käytännössä melkein juoksevat karkuun, Lindroth ei missään vaiheessa pysähdy kysymään itseltään, millaista normia hän on kaikki vuotensa jahdannut. Onko hän todella hetero, joka haluaa miehen rinnalleen, vai onko hän vain pyrkinyt astumaan niihin saappaisiin, joihin yhteiskunta olettaa naisen astuvan? 70- ja 80-luvuilla ei ruotsalainenkaan yhteiskunta (tai koulumaailma sen puoleen) ollut valmis näkemään naisille muunlaisia vaihtoehtoja. Voisiko olla, että Lindrothin oikea minuus on homoudessa, mutta hän ei ole koskaan oppinut löytämään identiteettinsä tätä siivua, koska yhteiskunnan ja malliesimerkkien mukaan sellaista ei ollut edes olemassa? Tietääkö häkkikana, että elää suljetussa häkissä ja että voisi mahdollisesti toisenlaisessa todellisuudessa elää vapaasti nurmella kuopsimassa? Olen vain huono täyttämään niitä odotuksia, joita tyttöihin kohdistetaan seitsemänkymmentäluvulla, Lindroth kirjoittaa.

En päätyisi näin radikaaliin väitteeseen, ellen olisi keskustellut Vanhapiika-kirjasta erään samaan ikäluokkaan kuuluvan ihmisen kanssa, jolla omakohtaisia kokemuksia täysin samanlaisista muottiin tunkemisesta. Hän tunnisti teoksessa kuvatut kaikki lauseet kuin heijastuksiksi omasta elämästään, tunnisti kirjailijan läpikäymät erheet omikseen. Hän on elänyt sen, mistä Lindroth ei tiedä, ei kirjoita, mitä hän ei edes kyseenalaista. Jopa minä olen kyseenalaistanut monista heterosuhteistani huolimatta seksuaalisuuteni jossain elämäni vaiheessa, koska sellainen nyt vain kuuluu syvimmän itsensä hahmottamisen palapeliin silloin, kun tuntee olevansa täysin hukassa. Lindroth on jättänyt koko seksuaalikysymyksen pois kirjastaan, mikä tuntuu jokseenkin oudolta.

Molemmissa kirjoissa yksinäisyys on vahva teema. Agathessa yksinäisyys tuntuu olevan päähenkilön hyväksymä elämäntapa, eikä hän kyseenalaista arjen mielekkyyttä ennen kuin kohtaa oudolla tavalla kiehtovan saksalaisnaisen. Agathe on eleetön ja ajaton romaani, joka olisi voitu kirjoittaa yhtä hyvin 50-luvulla kuin tänään. Siinä on henkäys Modianon surumielisyyttä, mikä tekee lukemisesta nautinnon. Se jättää tarinan avoimeksi ja antaa lukijan mielikuvitukselle tilaa lopettaa tarina.

Vanhapiika sen sijaan monia asioita normeja mallintavassa yhteiskunnassamme, mutta rehellisyydestään huolimatta aivan liian arasti se porautuu kirjailijan sisimpään ja salatuimpaan pimeyteen, siihen mistä kuitenkin teos yrittää puhua: millainen minä olen, miksi asiat ovat menneet näin, miksi minä en tunne itseäni? Lindroth rikkoo sanan vanhapiika myyttiä ja siihen liitettyjä negatiivisia mielikuvia, hän analysoi Et sinä -kieltolausetta kiehtovasti ja avaa siihen liittyviä muistojaan inhorealistisesti. Kirjailija kuvaa itseään jo lapsuudestaan asti kummalliseksi ja ujoksi friikiksi, olioksi, joka etsii täydellistä, jalat alta vievää rakkautta, vaikka se ja kaikki tyttömäiset perusmuotit tuntuvat hänestä vääriltä. Yksinäisyys on useiden katastrofaalisten suhdeyritysten seuraus.

En ollut edes ”suloinen tyttö” (hiukka huonompi kuin ”raju” mutta menetteli). Kysymys kuului, olinko tyttö ensinkään. Peilissä kohtaamani katse ei ollut lainkaan tyttömäinen, hädin tuskin ihmismäinen. Näytin lähinnä oliolta, joka oli pysäytetty valokeilaan, saatu satimeen ja oli erilainen. (s. 95)

Loistavia kirjoja molemmat. Suosittelen lukemaan ja pohtimaan yksinäisyyden monitasoista tematiikkaa. Onko yksinäisyyttä mahdollista estää vai onko se jokin välttämättömyys, joka seuraa joitain ihmisiä tekivät he sitten mitä? Ja onko parisuhteeton ihminen aina jollakin tasolla yksin vai onko tämä vain yhteiskuntamme luoma harha? 

Kommentit

  1. Kiinnostava erityisesti tuo Vanhapiika! Sen voisi lukea.

    VastaaPoista
  2. Olen lukenut molemmat, ja molemmat ovat kiehtovia. Todella kiinnostavasti pohdit seksuaalisuutta Lindrothin teoksessa: tuota ulottuvuutta en huomannut lainkaan ajatella, kun kirjan luin. Mielenkiintoista!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Syksyn satoa 2021

Väkivallan historia

Miksi Oneiron on ongelmallinen proosateos – vai onko?