Rakkauden oppitunti

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä
Siltala, 2014
214 s.

Syreenien aikaan rakkaudesta 
Veikkaan, että rakkaudesta kirjoittaminen on teemoista vaikein. Rakkauden on tarkoitus olla jotakin arjessa ylevämpää, kaikille yhteistä ja jokaiselle yksityistä. Sitä ei ole kahta samanlaista, eikä tunnekokemusta voi täydellisesti jakaa sanatasolla parhaimmankaan ystävän kanssa, koska toiselta puuttuu aina se, mikä tekee sinun omasta tunteestasi ainutlaatuisen – sinä itse.

Silti rakkaudessa on jotakin yleismaailmallista: se ikävä kyllä hajottaa ja hallitsee, siinä missä se nostaa rakastuneen elämänlaatua ja antaa voimavaroja vahvemman minäkuvan rakentamiseen. Rakkaus on ilman muuta tarpeellista jokaiselle. Se voi olla äidin ja isän antamaa rakkautta, puolison, ystävän, lapsen, salaisen ihailijan, lemmikkieläimen. Se voima, mikä sillä on ihmiseen, on käsittämätön. Ja siitä voimasta kirjoittaminen on hankalaa. Kirjoittajan pitää mennä toisen ihon alle, jakaa intiimi niin, että siitä tulee yleistä.

Rakastunut ihminen on harvoin objektiivinen ja järkevänoloinen. Tästä perspektiivistä lähtee ruotsalaisen Lena Anderssonin 2013 August-palkinnon korkannut rakkausromaani Omavaltaista menettelyä. Kolmikymppinen päähenkilö Ester Nilsson hullaantuu taiteilija Hugo Raskista pidettyään tästä esitelmän ja tutustuttuaan sen myötä mieheen henkilökohtaisesti. Romaani kuljettaa lukijaa Esterin näkökulmassa ja paljastaa vähitellen naisen pakkomielteisen ja typerän liimautumisen julkisuudenhahmoon, jolla liehittelijöitä riittää. Esterin mielestä hänen suhteensa Hugoon on kuitenkin enemmän; he jakavat monisäkeisiä keskusteluja taiteesta ja elämästä, ihmisyydestä ja kaikesta ylevästä, joista ihmiset ovat viinilasiensa ääressä vuosisatoja jaksaneet puhua. Siinä missä Ester kohottaa heidän suhteensa kaiken yläpuolelle, Hugo pikkuhiljaa pudottaa heidät monien kaltaistensa joukkoon. Ihmiset ovat aina hyväksikäyttäneet toisiaan, eikä missään tilanteessa se tunnu uhrille raaemmalta ja kohteelle voimallisemmalta kuin rakkaudessa.

Kriitikko Suvi Ahola Helsingin Sanomista totesi Omavaltaisesta menettelystä, että se on tiivis, tyly ja ironinen rakkausromaani. Länsi-Savon Kirsti Vuorela nimesi romaanin ”pirullisen typeräksi rakkaudeksi”. Olen molempien kanssa erittäin samaa mieltä.

Mutta. (Aina on se yksi mutta.) Minä nyt tartun kieleen. Johtuuko tekstin paikoittainen kankeus ja vanhahtavuus kirjailija Anderssonista vai kääntäjä Sanna Mannisesta, sitä en tiedä; joka tapauksessa olin verbaalioksentaa muutamassa kohdassa. Kun tarina tapahtuu nykyajassa (kännyköistä päätellen) ja päähenkilö on 3-kymppinen tukholmalainen, mikä pudotus 60-luvulle on tapahtunut romaanihenkilöiden kielessä?

Jonkinlaista säädyllisyyttä piti vaalia eikä heittäytyä suhteesta toiseen. Ennen kaikkea oli jätettävä rauhaan ”ukkomiehet”. (Esterin pohdintaa, s. 51)

Hän ei halunnut Hugoa! Mies jouti pois hänen elämästään! (s. 52)

[…] mutta se oli viimeinen savuke ennen kuin he menivät vuoteeseen ja yhtyivät. (s. 68)

Paikoittain kieli herättää kaikuja romanttisesta tyttökirjallisuudesta vuosikymmenten takaa, kuin lukisi leikkeitä pehmoisesta kioskikirjallisuudesta. "Ukkomiehet" – mitä ne ovat 2000-luvulla? Kuka teistä yhtyy, kun menee sänkyyn intohimon kourissa? 

Tätä en siis romaanissa osta. Kieli tekee valitettavasti teoksesta tylsän konventionaalisen kuin valkoinen paitapusero. Rakkaus saa ja sen kuuluukin olla radikaalia, ja silloin se vaatii kehyksikseen radikaalimpaa kieltä. Ehkä siinä romaanin ongelma onkin. Esterin rakkaudessa ei ole mitään radikaalia; se on kuin kopioitu tunne menneiltä ajoilta, jolloin naisen suurin kunnia oli pitää jalat kiinni ja napittaa villatakki ylös asti. Ymmärrän toki Anderssonin ironiankin ja perimmäisen sanoman, mutta en valitettavasti voi samaistua romaanin päähenkilöön. Pakonomaisuuden tunteen rakkauden kohteeseen toki tunnistan omastakin elämästäni, mutta lässyttää rakkaudesta en ole koskaan osannut. Millaisia ihmisiä Andersson siis on yrittänyt kuvata? Missä tällaisia vielä kasvaa? Miksi Ester on kuin on? Mikä Hugossa tarkalleen herättää hänen rakkautensa?

Sitten muistan pariskunnan, jota tarkkailin muinoin jouluostostauon lomassa Akateemisen Kirjakaupan Aalto-kahvilassa. Minua reippaasti nuorempi pariskunta (ehkä jopa alta kolmenkymmenen) litki teetä vaisusti toisilleen puhuen, hillitty nuori kundi harmaassa puvuntakissaan ja suorissa housuissaan ja tyttö harmaassa hameessa suorat hiukset maltillisesti avoimena. Ihmettelin mistä maailmasta tämä selvästi sivistyneemmissä oloissa kasvanut pariskunta tuli. Kuvittelin heille elämän. Ajattelin heidän kasvaneen Krunikan kivitaloissa, joissa lähes 3 metriä korkeiden huoneiden seinustoilla lepää hiljaisia tummanruskeita kirjahyllyjä ja aamiaisella puhutaan vanhempien kanssa estetiikasta. Vaatekaappi täyttyy värittömistä villavaatteista, joiden hintalaput kauhistuttavat köyhää humanistia. Koulusta kannetaan kiitettäviä, ja isä huokaisee lehtensä takaa huojentuneena, kun poika kertoo päässeensä hänkin Oikikseen.

Minä en ole kaikki maailma. On estereitä, hiljaisia teehetkiä, helmikaulakoruja, Helsingin kantakaupungin turvaverkossa koko elämänsä viettäviä pariskuntia aivan kuten on lähibaarin tiskillä illasta toiseen elämäänsä kertaavia perttejä, koiransa kanssa kaksin eläviä yksinäisiä ja ujoja, omavaltaisesti toisten rakkautta hyväkseen käyttäviä paskiaisia. Olen vain pahoillani Esterin puolesta. Hän voisi joskus vetää tuopin olutta ja puhua vaikkapa Kentin Vapen & Ammunition -levystä.

Omavaltaisesta menettelystä tekee kuitenkin nautinnollisen lopun odotus. Ei ole epäilystäkään, että Hugo on the bad guy. Paha puoli minussa odotti, millä tavoin Ester kaatuu naamalleen. Jokin minussa myös soluttautui salaa Hugon puolelle. Naisen, jolla on miehelle lauseita kuten Miksi olisin kriittinen? En tiedä tästä mitään ja katson kaikkea rakastavin silmin, koska sinä olet tehnyt ne, täytyy tuntua miehestä naurettavalta. Myötähäpeän tunne Esterin lapsellisesta ripustautumisesta ja ylpeyden puutteesta nostaa lukijan niskakarvat pystyyn. Onneksi rakkaus antaa opetuksen viimein Esterillekin. Niinhän sillä pirulaisella on tapana.

Kommentit

  1. Näitä Estereitä riittää, jotka ottavat, sen mitä sattuvat saamaan. Viisaita ja fiksuja naisia, jotka tyytyvät vähään. He sietävät miehiä, jotka eivät koskaan aikuistu. Ärsyynnyin Esteriin monta kertaa. Siksi äskettäin ilmestynyt Vailla henkilökohtaista vastuuta on minusta parempi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuin myös Ulla. Ester on rasittava. En koe niin mitään sielunsympatiaa. Mutta kyllä, aion myös lukea tuon uusimman ennen kuin luovutan. ;-)

      Poista
  2. Kiitos arviosta. Etsin täydellistä rakkauskirjaa, eikä tämä taida olla ihan se kuitenkaan tämän arvioin perusteella. Vinkkejä otetaan vastaan :)

    Hienosti sanottu: "On estereitä, hiljaisia teehetkiä, helmikaulakoruja, Helsingin kantakaupungin turvaverkossa koko elämänsä viettäviä pariskuntia aivan kuten on lähibaarin tiskillä illasta toiseen elämäänsä kertaavia perttejä, koiransa kanssa kaksin eläviä yksinäisiä ja ujoja, omavaltaisesti toisten rakkautta hyväkseen käyttäviä paskiaisia."

    Onhan noita! Mutta pystyisikö rakkaudesta kirjoittamaan niin, että se koskettaa noita kaikkia? Joku saattaisi osata...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskoisin Meri, että sulla on vielä töitä tehtävänä; tämä kirja ei ole se täydellinen rakkausromaani. ;-)
      Mission impossible: kirjoittaa rakkaudesta niin,että se olisi yhteistä. :-)

      Poista
  3. Minun mielestäni vanhahtava kieli tässä on tarkoituksellista ja sikäli aika onnistunuttakin: on kuin Lena Andersson haluaisi korostaa älykkään ja kirjallisen Esterin naiviutta rakkauden tunteen edessä. Muutenkin hieno ja tarkkanäköinen, sopivalla tavalla ilkeä romaani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taidan kyllä olla vastarannan kiiski. ;-) Jos kieli olisi vanhahtavaa vain dialogissa, nielisin näkemyksesi, mutta kirja on kauttaaltaan samantyylistä, joten oletan sen olevan Anderssonin tyyli kirjoittaa - tai kääntäjän jämähtäneisyyttä. Olet lukenut Anderssonin uusimman. Oliko siinä tältä osin samaa? Ehkä Anderssonin ääni ei vain ole mun juttu.

      Poista
  4. Hei, olipas hieno teksti, ja analyysi!

    Tämä, ja varsinkin uusin, herättivät mussa niin voimakasta turhautumista että se lähenteli jo raivoa :) Pidin tästä ekasta enemmän koska tuo rauhallisen analyyttinen ja älykäs rakkauden kuvaus oli musta tosi virkistävää. Ja siksi tuo kielen vanha sävy ei haitannut yhtään, musta se sopi tosi hyvin siihen maailmaan jossa Ester elää. Hillittyyn ja hallittuun joka sitten rakkauden edessä romahtaa. Että Esteriä ja hänen elämäänsä on ollut pakko kuvata hieman etäältä, hieman jäykästi, koska Ester itsekään ei osaa käsitellä rakkauttaan, ei näe miten kaukana todellisuudesta se on. Ja miten hän jatkuvasti selittää rakkautta älyllistäen.
    Toisessa tämä sama jatkuu, ehkä vielä vahvemmin.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miksi Oneiron on ongelmallinen proosateos – vai onko?

Aina joku kesken siirtyy Instaan

Aila Meriluoto ja Kimeä metsä #tanssivakarhu25