Amerikkalaisia unelmia

Heikki Hietala: Hotelli Tulagi
Sitruuna Kustannus, 2014
358 s.

Luin jokin aika sitten lehdestä, että sota-aiheista kirjallisuutta on julkaistu maailmalla yli 10 000 nidettä. Uskomaton luku. Tuossa luvussa on kyse nimittäin vain tietokirjallisuudesta. Oletan kovin yksioikoisesti, että aiheen täytyy todella kiinnostaa miehiä ja että noiden teosten kirjoittajat ovat enimmäkseen miehiä. Kaunokirjallisella puolella on sotakirjallisuuden kaanoniin kuitenkin Suomessa liittynyt isoja naisnimiä kuten vaikkapa Katja Kettu ja Sirpa Kähkönen, mikä on loistavaa. Loppujen lopuksi sodassa on aina kyse perimmäisistä asioista, ja siksi se lieneekin niin elokuvien kuin kirjallisuudenkin aiheena kiinnostava.

Minua sota-aiheinen elokuvatuotanto tahi kirjallisuus ei ole kuitenkaan koskaan puhutellut. Siinä asetetaan väistämättä katseluetäisyydelle väkivaltaa, tuhoa ja julmuutta, joita minun – tällaisena ihmisenä kuin olen – on vaikea niellä. Hajottamisen ja tuhoamisen maailma tuntuu liian miehiseltä, jotta löytäisin siitä itseni tai kosketuspintaa ylipäätään. Näissä lähtökohdissa toiseen maailmansotaan Tyynellemerelle sijoittuva Heikki Hietalan esikoisteos Hotelli Tulagi ei ole kirja, johon olisin omaehtoisesti tarttunut. Nyt lukemisen kimmokkeena oli lukupiiri, josta lisää myöhemmin.

Ensimmäiset kuutisen kymmentä sivua hainkin syvempää motivaatiota lukea romaania, jonka dialogimuotoinen aloitus ei ole mielestäni kirjallisuuden onnistuneimmasta päästä. Moni lukija on armoton. Vain viettelevä aloitus saa faninsa. Mutta lukiessani sitkeästi pidemmälle jotakin tapahtui minussa. Olen oman aikani lapsi, eivätkä minun aikaani kuulu menetyksen ja kuoleman pelko isänmaan puolesta. Samaistuminen – tunne jota loppujen lopuksi me jokainen lukiessamme haemme – kirjan lentäjäpoikiin ja sotasankareihin ei siis ollut helposti mahdollista. Sodan taiteellisessa kuvastossa on kuitenkin yksi tv-sarja, johon olen seuralaisena vahingossa uppoutunut: legendaarinen vuonna 2010 valmistunut HBOn Tyynenmeren taistelutoverit (The Pacific). Sarjan kerronnallinen tapa ja erinomainen amerikkalaisnäyttelijä James Badge Dale haavoittuvana ja surumielisenä Robert Leckienä jättivät muistijäljen, johon Hotelli Tulagin maisemat vähitellen pääsivät tarttumaan. Lukukokemus kasvoi ja lähentyi minua. Koska Tulagi on syvästi visuaalinen romaani ja Taistelutoverit kertoi samaa Tyynenmeren amerikkalaistarinaa, limittyivät näiden kahden raamit mielessäni toisiinsa. Kirjasta tuli minulle vähän enemmän totta, ja sen paikoin stereotyyppinenkin maailmankuva sekä yllätyksetön rakkaustarina asettuivat notkeammin uomiinsa. 

Kun kirjailija teki Waltarit

Hotelli Tulagi on kertomus Yhdysvaltain merijalkaväen hävittäjälentäjästä Jack McGuiresta, joka sodan jälkeen etsii paikkaansa ja tehtäväänsä maailmassa. Romaanin synty on vähintäänkin mielenkiintoinen. Hietala nimittäin aloitti kirjoittamaan tarinaansa jo vuonna 1996, hieman sattumalta ja englanniksi. Kesti jotakuinkin 12 vuotta ennen kuin Tulagi Hotel oli valmis. Romaani suomennettiin jokunen vuosi myöhemmin, kun Sitruuna Kustannuksen Ritva Holmström uskalsi tarttua pelottomana haasteeseen ja käännätti ja kustansi suomalaisen esikoiskirjailijan historiallisen romaanin näille markkinoille.

Jackin elämäntarina on kuin pala 50-luvun elokuvamaailmaa. Se on yhtä aikaa mustavalkoinen ja räiskyvän värikäs: tuon ajan kuvaa peilaavaa kaikissa käänteissään, mutta varsin visuaalinen ja kansikuvaansa myöten elinvoimainen teos. Koska minulla on kyseisestä romaanista, sen synnystä ja itse kirjailijasta tavallista enemmän taustatietoa, on kirjasta tullut minulle merkittävämpi kuin se ehkä koskaan olisi ollut, jos tiemme olisivat kohdanneet vain sattumalta kirjastossa. Hotelli Tulagi on vaatinut Hietalalta niin suuren taustatyön, että jo se yksinään riittää nostamaan teoksen arvoa silmissäni. On omanlaisensa taika synnyttää ilman omakohtaista kokemusta kirjaksi maailma, jota ei enää ole, ja tarina, joka olisi hyvin voinut olla. Ei siis mikään ihme, että Hietala mainitsee ihailevansa Waltarin Sinuhe Egyptiläistä.

Lipsahduksia ja ryhdin puutetta

Hietalan romaani on hyvin amerikkalainen. Eivät ainoastaan sen henkilöt ole amerikkalaisia, vaan myös romaanin narratiiviset eleet ja tapahtuminen loogisuus tai epäloogisuus ovat rapakon tuolta puolen, eivät mitenkään lähituotannon oloisia. Niinpä käännöstä lukiessa on tunne, että lukee käännöstä. Se lienee yksi Tulagin heikkouksista, mutta koska romaanissa on niin autenttinen ajan ja paikan ote, ja lisäksi koska se on ensimmäinen rehellisen sotakirjallisuuden edustaja, johon olen tutustunut, annan kielelle paljon anteeksi. 

Kirjallisuudessa voidaan kertoa tarinoita tai luoda ja muovata kieltä. Täydellinen kirja pystyy molempiin. Nyt digitaalisena aikakautena kirjallisuuden tehtävä on enemmän kuin ehkä koskaan terävöittää ajatusta ja näkemyksiä verbaalitasolla sekä vireyttää kansalliskieltämme. Jos Tulagi ei painikaan tässä sarjassa eikä kapua kielelliseen vuoristorataan, yltää se kunnioitettavaan tarinankerrontaan. Hotelli Tulagin vahvinta antia on sen historiallinen ja maantieteellinen syvyys. Näillä antimilla Heikki Hietala on kirjoittanut erinomaisen sotaromaanin, jossa teemana ei ole enää itse sota vaan se, mitä ihmiselle tapahtuu, kun hän ei osaa laskea menneisyydestään irti ja tarttua hetkeen. Kirjallisuuden teemana se lienee yksi universaaleimmista. 

Kirjallisuuden vahva tehtävä on myös toimia moraalinvartijana tai peräänkuuluttaa moraalin puuttumattomuutta. Sota tarjoaa jämerän pohjan tällaisille pohdinnoille, ja Tulagillakin on hetkensä. Tässä yksi minut pysäyttänyt repliikki:

Don tönäisi Jackin vähän kauemmas. ”Hänellä on vuoronumero, ja sinulla, ja minulla, etkö tajua? Hänen numeronsa huudettiin, etkä sinä olisi voinut auttaa häntä mitenkään. Jos hän ei olisi menettänyt päätään, niin sitten hän olisi taittanut niskansa kuopan pohjalle, tai ehkä japsit olisivat ampuneet häntä huomenna kenttätykin kranaatilla kukkuloilta. Etkä sinäkään voi tietää, onko joku sankarillinen tehtaantyttö niitannut juuri tänään valmiiksi Zeron, joka ampuu sinut alas viikon päästä, jahka se saadaan laivattua Rabauliin! Joten mitä sinä oikein tunteilet? Ei sitä voi tietää, milloin sattuu mitäkin, ja kaikki kuolevat joskus.” (s. 90) 

Jonkin verran terävyyttä olisin toivonut romaanin näkökulmiin. Paikoin kerronta hyppii päähenkilön näkökulmasta toiseen ihmiseen, mitä kaunokirjallisuudessa ei suinkaan katsota tehokeinoksi, vaan heikkoudeksi. Tulagi on lentäjä-Jackin tarina, mutta siitä huolimatta yhtäkkiä kesken kappaleen näkökulma saattaakin sukeltaa rakastetun naisen Kayn tai Jackin hyvän ystävän Donin päähän – kuin kameramies siirtäisi linssinsä henkilöstä toiseen. Tämä sekä tapahtumien ajallinen hyppiminen rikkovat tarinan kaarta ja aiheuttavat silloin tällöin lukijalle turhaa navigointia tarinan kronologiassa. Myös pienoiseksi virheeksi tämä tarkka lukija katsoi sen, ettei päähenkilön äidin kuolemaa mainita romaanissa lainkaan toisin kuin isän, jonka kuolemasta Jack saa tiedon juuri äidiltään kirjeitse. Tästä puolitoista sivua myöhemmin uudessa luvussa todetaan molempien vanhempien olevan poissa. Miksi merkittävän äitihahmon kuolema jäi mainitsematta?

Parasta lukemisessa on pääseminen toisenlaisiin maailmoihin. Ilman Hotelli Tulagia ei minunlaisenikaan pasifisti olisi voinut kurkistaa 40-luvun Tyyneenmereen. Omalta mukavuusalueelta poistuminen on lukiessakin suotavaa, jopa kehittävää. Tulagi pisti minut vilkaisemaan kouluvuosilta loistavasti unohtunutta maailmankarttaa, ja nyt tiedän taas, missä ne Salomonsaaret sijaitsevat. 

Lopuksi haluan antaa ruusun romaanin poikkeuksellisen kauniille kannelle.