Minä uskon rakkauteen

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

Otava, 2015

283 s.

Se on punaista, se on...

Tosirakkaus vaivaannuttaa. Sen ulkopuolista nimittäin. Rakkaudesta puhuminen menee niin helposti imelyyttä ja siirappia valuvaksi sokerikakuksi, että sen makeasta ikeestä pyrkisi mieluiten pakoon. En välitä lukea perinteisiä, viihteellisiä rakkausromaaneja, sillä ne tarjoavat harvoin persoonallisia ratkaisuja, näkökulmia tai tunteita. En siedä asetelmaa, jossa yksin naisesta tulee rakastuessaan ääliö, ja ääliömäisen rakkauden kohteena on linjakas perusheteromies, joka uhkuu voimaa ja komeutta yhden kylän verran. Elämä ei ole täydellisyyttä. Harvoin rakkauskaan. Miksi kirjallisuuden pitäisi olla?

Miten kirjoittaa rakkaudesta niin, että sitä kestää kolmensadan sivun verran? Kysykää Eppu Nuotiolta. Tai lukekaa itse: Mutta minä rakastan sinua on löytänyt tavan leipoa perinteisestä tarinasta hieman uudenlaisella muotilla raikkaan kakun. Ei ainoastaan siksi, että päähenkilöt ovat kunnolla keski-ikäisiä. Eppu Nuotion tyyli kirjoittaa on ehdottoman kypsä, syvä ja lämmin. Mutta minä rakastan sinua on suomalainen sisko Lena Anderssonin Omavaltaiselle menettelylle, mutta siinä missä Anderssonin maailma ärsytti ja vieraannutti, Nuotio piirtää todentuntuisen turkulaismaiseman. (Ja minäpä vielä rakastan Turkua!) Päähenkilöt insinööri Lauri ja opettaja Karin ovat ehkä hieman estyneitä rakkaudessaan, vinoja ja ehdottomasti epätäydellisiä, mutta mitä siitä, jos tarinaa kuljetetaan virkkeillä kuten:

Ihmisessä kauneinta on hänen tapansa kuunnella, siihen tulokseen minä olen tullut avioeroni jälkeen. Kuuntelemisen hetkellä ihminen ei esitä mitään, vaan paljastuu sellaisena kuin on. Kaikki ulkoinen on vain savea, jota aika, perimä ja koettelemukset muovaavat. Hiukset harvenevat, rypyt syvenevät, vatsa kasvaa, iho muuttuu metrokartastoksi. (s. 13)

Kaupunki heiluttaa kesähamettaan, se räpsyttää ripsiään ja hymyilee niin, että hampaat näkyvät. On epätodellisen kaunis kesäilta. Aurinko uskottelee kaiken olevan hyvin. Se huijaa ulkona istuvat ihmiset uskomaan, että vain elämä on tässä. Kuolemakin on, vaikka he eivät sitä tiedäkään, kuolemakin on tässä. Sekin viettää kesäiltaa tässä kaupungissa. (s. 233)

Nuotion romaanissa ei sinänsä ole mitään uutta; kaikki on rakkauden rintamalla jo nähty. On sattumalta kohtaavat mies ja nainen, lähentyminen, kolmas osapuoli, väärinymmärrystä ja erkaantuminen, vaikeus lähestyä uudelleen. On silmiä avaavaa kuolemaa ja menettämistä, jotta rakkaudelle syntyy viimein tilaa kasvaa täyteen mittaansa.

Mitä uutta Nuotio meille sitten kertoo? Hänen tarinansa yrittää näpäyttää meidät ymmärtämään, ettemme voi ajatella kuten Karin kirjan alussa: Että joku rakastuisi minuun, ei kukaan olisi ikinä alkanut edes arvailemaan. Minä kun en ole niitä naisia, joihin rakastutaan (s. 7). Rakkautta on kaikille. Niin nuorille kuin vanhoille, hoikille kuin lihaville, viisaille ja typerille, ujoille ja avoimille, rikkinäisille ja ehjille. Rakkauden vastaanottaminen vaatii kuitenkin tietynlaista itsetuntemusta ja eheyttä, mielen avointa paikkaa, johon rakkaus saa asettua ja alkaa muovata pesäänsä. Rakkautta on, mutta sen tunnistaminen ja vastaanottaminen vaatii vahvuutta ja totta kai rohkeutta. Kaunein ei aina saa sitä mitä haluaa.

Eppu Nuotion kolmiosainen Peiton paikalla alkanut Varkaus-sarja teki minusta aikoinaan Nuotio-fanin. Onkin kiva lukea samaiselta kirjailijalta vakavalla otteella kirjoitettua sinänsä kepeää aihetta. Pääparin rakkaustarinaa on ryyditetty laajemmalla perhekuvauksella. Menneisyys ja henkilöiden aikaisemmin tekemät valinnat sekä kiintymys omia sukujuuria kohtaan laventaa tarinaa ja antaa sille miellyttäviä sivupolkuja. Pelkästä kahden aikuisen kohtaamisesta ja rakastumisesta lukeminen olisi ollut varsin yksitasoista, ja kirjallisuuden lakien mukaisesti hyvä tarina tarvitsee aina kliimaksin tai pari säilyttääkseen tenhonsa.

Eppu Nuotion uusinta voin suositella kaikille – tai siis naisille. Sillä kyllä: se on naisen kirja naisille. Vaikka siis lukisit mieluiten dekkareita, nappaa tästä pikku makea jälkkäri. Jos taas suosit raskaita klassikoita, venytä repertuaariasi kevyempään suuntaan juuri tällä romaanilla. Jos taas luet pelkkää viihdettä, tässä on sopivasti ja fiksusti sitäkin. Jokaiselle jotakin on ehkä latteuksista lattein, kun puhutaan hyvästä kirjallisuudesta, mutta mielestäni on aikamoinen taito kirjoittaa vielä 2000-luvulla uskottava rakkaustarina. Kun minähän olen jo vanha kettu, enkä kaikkea niele. Tämä meni ihan heittämällä.