Vuoden loistavin romaani?

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Suomennos: Helinä Kangas
WSOY, 2016
362 sivua
Lainattu kirjastosta

Kesäkirja 2016

On aina yhtä suurta jännitystä lukea kirja, joka on saanut osakseen kansainvälisesti (tai kansallisesti) paljon hehkutusta. Yhden kirjan glorifiointi synnyttää minussa epäolennaista ja -reilua skeptisyyttä: entä jos en pidäkään kirjasta kuten muut, mitä se kertoo minusta ja kenties lukusivistyksestäni; entä jos pidän kirjasta mahdottomasti, olenko mukana tylsässä massassa, joka hokee laput silmillä yhtä mantraa enkä pystykään muodostamaan henkilökohtaista mielipidettä? Tietyistä kirjoista pitäminen on vähän kuin musiikkimaku: kerro minulle mitä bändejä sinä kuuntelet, ja minä tiedän, onko meillä mitään yhteistä.

Mystisen, oikean henkilöllisyytensä piilottaneen kirjailija Elena Ferranten vuonna 2011 Italiassa ilmestynyt L’amica geniale (suom. Loistava ystäväni) on vastaanottanut paljon rummutusta ja fanfaareja. Ferrantea on jopa ehdotettu parhaimmaksi nykykirjailijaksi, mikä on tietysti paljon se. Miten iloinen olenkaan voidessani sanoa, että se saattaa olla jopa totta!

Loistava ystäväni kertoo kahden ystävyksen, Lilan ja Elenan, tarinan aina lapsuuden ensikohtaamisesta toisen naimisiinmenoon asti sodanjälkeisessä Napolissa. Lila on räväkkä, rohkea, suorapuheinen ja lumovoimainen selviytyjä, kun taas Elena on ystävyksistä pehmeämpi, sovittelevampi tarkkailija, jonka epävarmuus heijastuu kaikkeen siihen, miten hän maailman kokee ja siitä raportoi – kertojaääni on Elenan. Tytöt ovat kuin kaksi vastakkaista napaa, jotka vetävät toisia puoleensa erimielisyyksistä huolimatta. Lila on holtiton ja arvaamaton, minkä vuoksi Elena elää ystävyydessä aina hieman veitsenkärjellä. 50-luvun Napolissa ystävyys toimii myös suuremman magneettikentän sisällä: on kaikki korttelien likaisten kujien salaisuudet, perheet ja sukulaiset, naapurit ja heidän perheensä ja heidän suhteensa, jotka antavat merkityksensä tyttöjen ystävyydelle. Siksi se ja arki kuhisee vihaa, rakkautta, väkivaltaa ja alituista kilpailua siitä, kuka on kaunein, rikkain tai älykkäin.

Minusta oli hauskaa löytää sen kaltaisia yhteyksiä, etenkin jos ne koskivat Lilaa. Vedin linjoja kaukaisten hetkien ja tapahtumien välillä, määrittelin yhtenevyyksiä ja eroavuuksia. Vähitellen siitä tuli minulle päivittäinen harjoitus: mitä paremmin minä olin voinut Ischialla, sitä huonommin Lila oli voinut korttelimme ankeudessa; mitä enemmän minä olin kärsinyt lähdettyäni saarelta, sitä onnellisemmaksi hänen elämänsä naapurustossa oli muuttunut. Oli kuin jonkin ilkeän taian vaikutuksesta toisen ilo tai suru edellyttäisi toisen päinvastaista tunnetta. Myös ulkonäkömme tuntui olevan samanlaisessa aaltoliikkeessä. Ischialla olin kokenut itseni kauniiksi, eikä vaikutelma ollut haalistunut Napoliin palaamiseni jälkeenkään – päinvastoin… (s.  178)

Lilan ja Elenan lapsuus on jatkuvaa kisailua rohkeudesta, sillä lähikujilla asuu kunnioitusta ja pelkoa herättävä kauppias don Achille Carracci, joka on saanut tyttöjen mielikuvituksessa hirviömäiset mittasuhteet. Teinivuosien myötä kisailu paremmuudesta siirtyy koulunpenkille: molemmat tytöt ovat poikkeuksellisen lahjakkaita ja älykkäitä työläisperheen kasvatteja. Kirjastosta ja kirjoista tulee ystävysten kahdenkeskinen ase. Toisinaan tuntuu siltä, että heidän läheisyytensä ei ole muuta kuin yhtä ristiriitaa siitä, kumpi osaa paremmin latinaa ja kumpi haalii koulussa enemmän kymppejä. Tytöt näkevät koulumenestyksen keinona selviytyä Napolin varjoisilta kujilta kohti valoa, menestystä ja rahaa. Lopulta rakkauden mutkikkaat koukerot kietoutuvat molempien ympärille ja sitovat heidät eri tavoin jonkinlaiseksi vangiksi omaan elämäänsä.

Symboliksi kaikelle menestymiselle ja taistelulle Napolin hämärillä kaduilla nousee yksi ainoa kenkäpari, jonka suutarin lapset Lila ja hänen veljensä Rino tekevät käsin ja isältään salaa menestyksen ja oman Cerullo-kenkämerkin toivossa. Kenkien nahkaisesta tuoksusta muodostuu romaanille kestävä lesti, ja lopulta merkityksiä täynnä oleva kenkäpari myös päättää romaanin jäntevän kaaren. Lopetus onkin yksi  kutkuttavimmista, joita olen pitkään, pitkään aikaan lukenut.

Tämä romaani on täydellisen ehyt, kokonainen maailma, jossa ei ole tilaa epäloogisuuksille tai kompastuskuopille. Loistava ystäväni, joka on vasta kirjasarjan ensimmäinen osa, on huikaisevan tyylikkäästi ja jännittävästi kirjoitettu perheiden tarina. Se on kuuma kuin helteisen Italian kiviset kadut, maukas kuin kaunein sokerileivos, ihmismielen monimutkaisiin polkuihin pureutuva psykologinen tutkielma naiseudesta ja ystävyydestä, yksinkertaisesti voimakas, vastavoimista ja rakkaudesta latautunut kivikortteli, johon eksyminen on lukemista palvovalle ehkä vuoden mieluisin tehtävä. Helinä Kankaan suomennos todennäköisesti tarrautuu kiinni italian kielen persoonalliseen rakenteeseen, mutta toimii suomeksi erinomaisen hyvin ja on eittämättä yksi onnistuneimmista käännöksistä, joita olen lukenut. Tätä kääntäjää ilahduttaa Kankaan puhdas ja soljuva kieli, joka kaikesta huolimatta välittää kiihkeän italialaisen tunnelman perille 2000-luvun suomalaiseen lukuarkeen.

Henkilökohtaisesti Loistavassa ystävässä minuun tekivät vaikutuksen kengät ja niiden nostaminen kertomuksen vertauskuvaksi. Olen kenkäsuvussa kasvanut ja lapsena nahkavuotien tuoksua sisääni kuin happea hengittänyt. Romaanissa Cerullo-kengät kertovat niin vauraudesta kuin yksilön mahdollisuudesta vapautua Napolin varjoista; hyvät kengät voivat viedä kulkijan minne tahansa, aurinkoon, merelle ja ennen kaikkea henkilökohtaiseen murrokseen. Yhtä kaikki ne voivat väärällä tavoin hallita ihmisen elämää ja ajautua myös täysin vääriin jalkoihin.

Loistava ystäväni siirretään saman tien suosikkikirjojeni hyllyyn. Olen rakastunut. Napoliin, italialaisiin tunnekuohuihin, Elenaan ja Lilaan, heidän suruihinsa ja onnenhetkiinsä, epätoivoisiin yrityksiin tunnustella elämää ympärillä ja muovata siitä itselle ymmärrettävä ja oikeanlainen. Haluan lisää. Haluan osaksi heidän kokemaansa, tirkistellä ystävysten selviytymistä ja tutustua kaikkiin niihin ihmisiin, joihin he ehtivät elämänsä aikana tutustua. Haluan kulkea mukana, varjoissa ja valossa.

En ikävöi lapsuuttamme, se oli täynnä väkivaltaa. Tapahtui kaikenlaista, kotona ja kodin ulkopuolella, joka päivä, mutta en muista koskaan ajatelleeni, että elämämme olisi ollut erityisen kauheaa. Elämä nyt vain oli sellaista, ja meillä oli pienestä pitäen velvollisuus tehdä se vaikeaksi toisille ennen kuin toiset ehtivät tehdä sen vaikeaksi meille. (s. 32)