Kirjat veivät taas Savoy-teatterissa 15.2.2017

Kirja vieköön! 15.2.2017:
Venla Hiidensalo, Mikko Rimminen, Koko Hubara, Merete Mazzarella, Taisto Oksanen, Laura Eklund Nhaga ja Kati Outinen

Savoy-teatterista on tulossa vähitellen elävän kirjallisuuden uusi näyttämö, sillä se on nyt kotipaikkana kahdelle seesteiselle, kirjaTAIDETTA kunnioittavalle tapahtumalle: toukokuiselle Helsinki Litille ja toimittaja Baba Lybeckin tänä vuonna starttaamalle Kirja vieköön! -illalle, joita järjestetään kevään aikana kolme. 

Keskiviikkona 15.2. oli pöhistyn ja kohistun kirjaillan toinen kerta. Baba Lybeckin idea on tuoda lavalle keskusteluun nelisen kirjailijaa sekä muutama nimekäs näyttelijä tulkitsemaan kirjailijoiden uutukaisia. Jos Helsinki Lit onkin enemmän kahden kollegan intiimi keskustelu, jota nyt sattuu seuraamaan sadat silmäparit, liikkuu Kirja vieköön! perinteisemmällä haastattelukentällä. Baba Lybeck haastattelee jokaista kirjailijaa vuorollaan kutsuen ensin yhden lavalle, sen jälkeen toisen. Kun hämärällä lavalla tuoleina ovat muhkeat, samettisen kutsuvat nojatuolit (mistä niitä saa ostaa?!), vieressä lukuvaloa jakaa jalkalamppu ja pöydällä nuokkuvat tulppaanit, on yksinkertainen kirjallinen atmosfääri valmis. Lavastus toimii; keep it simple pätee tässäkin.

Ja kaikki muu mikä syntyy, syntyy illan vieraista – ja sanoista. Varsinkin niistä. Kun Baba astui punaisenleiskuvassa mekossaan tummalle areenalle ja alkoi puhua Venla Hiidensalon Sinun tähtesi -romaanin sivuilta lainatun Aarne-pojan suulla, jokin pysähtyi ja puhe leiskui salissa punaisen mekon harteilla. Hieman teatraalista ehkä, mutta kyllä, tähän pimeään helmikuuhun kaivataan räiskettä hyvien asioiden puolesta.

Venla Hiidensalo ja Mikko Rimminen aloittivat illan tyylikkäästi mutta ehkä turhan vaisusti Baban mahtipontisen intron jälkeen. Kirjailijat ovat sinänsä molemmat mielenkiintoisia sekä lavapersoonina että uransa puolesta. Yhdessä he valitettavasti eivät kuitenkaan aivan natsanneet Baban räiskyvän naurun kumppaniksi. Rimmisen eleetön ja kuivakan hauska persoona jäi turhan varjoon – verkkaan ja pitkän sanan mies olisi tarvinnut ehdottomasti enemmän esilläoloaikaa. 

Moni yleisössä jäi varmasti miettimään Rimmisen ajatusta siitä, että tärkeintä kirjallisuudessa on se, mitä ei sanota, se mikä jää sanottamatta rivien väliin. Jos en aivan hahmota kirjailijan perimmäistä ajatusta – väitehän oikeastaan kumoaa kaiken kirjoittamisen ja kirjallisen vimman ja tekee itse tekstistä arvottomampaa – niin filosofisen ajatuksen tasolla Rimmisen näkemyksellä on arvoa. Elämässä noin yleensä on niin paljon merkitystä sillä, mikä jätetään sanomatta.

Nähdyksi tulemisesta

Turhan pitkän väliajan jälkeen Savoyn lavalla alkoi kuitenkin roihuta ja kunnolla. Ruskeat Tytöt -esseekirjansa pian julkaiseva bloggari, kirjoittaja Koko Hubara, Suomen virallinen ruskea tyttö, on sen lisäksi, että kirjoittaa haastavasti ja sivaltaen, aivan valloittava esiintyjä. Hänen huumorinsa maistuu elämälle – ja miksei maistuisi, sillä vuonna -84 syntyneellä Hubaralla on varmasti koettua takanaan. Koko Hubara on kahden vuoden ikäisellä blogillaan Ruskeat tytöt antanut äänen rodullistetulle suomalaisnaiselle, joka siis tumman ihon värinsä lisäksi kantaa naiseuden leimaa. 

Hubara puhuu siitä, miten vähän tai ei lainkaan jalansijaa tummaihoiset ovat saaneet vaikkapa teknologian, lääketieteen, juridiikan tai sosiaalipolitiikan julkisuudessa. He ovat esillä vain teemoissa, jotka tavalla tai toisella liittyvät heidän ihonväriinsä kuten maahanmuuttopolitiikka. Sitä siis on rodullistaminen. Kun Hubara kertoi kantavansa nykyisin tyttärensä syntymätodistusta ulkomaanmatkoilla mukanaan, kyyneleet nousivat silmiin myötätunnosta. Puoliksi israelilainen Hubara on nimittäin joutunut rajoilla ongelmiin, kun hän matkustaa täysin vaaleaihoisen tyttärensä kanssa: tummaihoinen nainen saatetaan nähdä vaalean lapsen kaappaajana, ei luonnollisesti tämän äitinä. 

Kun Hubaran seuraksi lavalle kutsuttiin jo kypsempään ikään ehtinyt kirjailija Merete Mazzarella, tuli salin tunnelmaan ripaus arvokkuutta. Ei niin, että se olisi Hubaralta puuttunut, mutta sydämeni sykkii harmaille hapsille ja sille rauhan eleganssille, minkä monista elämän janaa kuluttaneista aistii. 

Kun Kati Outinen tulkitsi Mazzarellan uusimmasta esseekirjasta Elämän tarkoitus kohtaamista erään romaanikerjäläisen kanssa, pysähtyivät ajatukset jo toisen kerran illan aikana sanojen voimamuuriin. Koko Hubaraa nuoruuden vimmalla aikaisemmin tulkinneeseen ihastuttavaan Laura Eklund Nhagaan verrattuna Outisen särkyvä herkkyys toi Mazzarellan sosiaalipoliittisen tekstin iholle. Se myös nivoutui hienosti Hubaran agendaan. Elämä ei kohtele meitä tasavertaisesti; nähdyksi tuleminen on vaikeaa ja kivuliastakin. 

Elämän tarkoitus on Merete Mazzarellan mukaan aihe, joka ei lopu koskaan, ja hänen kirjansakin nimi on vain leikillinen. Teema on loputon avaruus, mutta kirjailija painotti, että myötätunto ja asioihin puuttuminen ovat ainakin yksi elämän tarkoituksista. Hän kertoi myös mielenkiintoisen faktan: Albania ja Ruotsi ovat ainoat maat, joiden lakiin ei ole kirjattu pykälää lähimmäisen auttamisen pakosta. Siis että jos kävelen kadulla ohi puuttumatta esimerkiksi sairaskohtauksen saavaan vanhukseen, se voidaan laissa tulkita rangaistavaksi heitteillejätöksi. Albanian kulttuuria en voi sanoa tuntevani, mutta avoimesta ruotsalaisuudesta mieleeni tuli: onko niin, ettei tätä ole kirjattu heillä lakiin, koska se on tarpeetonta, auttaminen on Ruotsissa itsestäänselvyys? Sitä ei ole lain piirissä siis edes kyseenalaistettu.

Merete Mazzarellan lämmin huumorintaju kumpunee hänen puoliksi tanskalaisista juuristaan. Haastattelu käytiin sen vuoksi ruotsiksi (mutta tulkattiin osin), mikä oli ehdottoman sympaattinen asia. Tusen tack! Kun meillä on tässä maassa toinenkin hieno kieli, miksemme käyttäisi sitä juuri näin?

Kirja vieköön! nro 2 todisti kaiken kaikkiaan, että tällaiset tapahtumat ovat meille juuri nyt tässä ajassa enemmän kuin tärkeitä. Omalla tavallaan ne yhdistävät pienen kielikulttuurin kansaa. Ja tietysti vaalivat herkkää perintöämme, kirjallisuutta. En voi onneksi verrata tätä toista iltaa tapahtuman ensi-iltaan, joka on kerännyt roimasti kehuja ja suitsutusta. Odotukset olivat siis kihelmöintinä vatsanpohjassa. En saanut ehkä aivan niin paljon rauhoittavaa kihelmöinnille kuin olin odottanut; mutta olen kehno myös osoittamaan mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Olen vilpittömästi onnellinen, että tällaisia tapahtumia järjestetään. Joskus kaikki maailman tähdet ja kuut kohtaavat ja illassa on magiaa; joskus on hyvä tyytyä siihen, että sali on hämärä, ajatukset kirkkaita ja kirjailijat jaksavat antaa sielustaan meille palasia. 

Oscar Wilde on sanonut: Taiteen tavoite on paljastaa taide ja kätkeä taiteilija. Kuunnelkaamme siis sitä, miltä SANAT kuulostavat Savoyssa seuraavan kerran 15.3. (Katso tulevat vieraat täältä.)

Lämmin kiitos Kirja vieköön! -tapahtumalle saadusta bloggarilipusta!