Näin kulutan aikaa – kooste Helsingin kirjamessuviikonlopusta 28.–29.10.2017

Joku perheenjäsen saattaa joskus kysyä kirjamessuihmiseltä, miksi kirjamessuille pitää mennä useana eri päivänä. Kirjamessuihminen voisi olla vastaamatta mutta sen sijaan kohteliaasti mumisee jotakin epämääräistä eri päivien erilaisesta sisällöstä jajaja. Siihenkään ei ole napakkaa täsmävastausta, miten messuilla voi olla 11 tuntia putkeen yhtenä ja samana päivänä. Minä nimittäin olin, lauantaina. Koska se on ihanaa ei ole ilmeisesti kaikkien mielestä validi vastaus.

Lauantai 28.10.

Aloitin lauantaipäiväni klo 9 Bonnierin järjestämällä Bloggariaamiaisella, joissa meitä kirjabloggaajia tervehti melko miehinen tekijäjoukko kertomassa uutuuskirjoistaan: Heikki Valkama, Roope Sarvilinna, Joonas Konstig, A.W. Yrjänä, Tuomas Kyrö ja sokerina pohjalla ensimmäisen proosansa julkaissut runoilija Marianna Kurtto.

Roope Sarvilinnan esikoinen Kateissa oli ohut mutta ei yhtään helppo kirja. Olen odottanut tätä hänen seuraavaansa, joka on saanut nimen Osuma. Siviiliammatiltaan lääkärinä toimiva Sarvilinna kertoi yleisölleen, että kirjoittaminen alkoi hänellä paljon lukemisen kautta. Suosikkikirjailijoitaan hän ei kuitenkaan osannut suoraan kysyttäessä nimetä, mutta esikoisen aukkoisuus antaa osviittaa siitä, että Sarvilinna sijoittuu hieman kokeellisemman proosan puolelle: kerronta ja sen keinot ovat hänelle tärkeämpiä kuin selkeä tarina alku- ja loppukohtineen ja kliimakseineen.

Heikki Valkama on toiminut vuosia toimittajana mm. Mondossa ja Imagessa. Muistan vielä kun hän aloitteli uraansa Ylioppilaslehdessä vähän sen jälkeen, kun olimme kuluttaneet samoja tuoleja yliopistolla kirjallisuustieteen luennoilla. Muistan kuinka ensi kertaa juuri hänen suustaan kuulin yhtä luontevasti termin ”postmoderni kirjallisuus” kuin hän olisi puhunut arkisesti maitotölkistä. Valkamasta tuli siis menestynyt toimittaja, minusta menestynyt minä, ja noh – kääntäjä. Tämä yhteinen menneisyyden nimittäjä kutsuu minut varmasti jossain vaiheessa lukemaan Valkaman juuri ilmestyneen esikoisteoksen Pallokala. Se kulkee japanilaisuuden, rikoksen ja kokkailun merkillisessä ristimaastossa. Japanissa kokit tarvitsevat kuulemma 3 vuoden koulutuksen pallokalan käsittelyyn sen myrkyllisyyden vuoksi. Hyvä syy lukea Valkaman kirja tämäkin.

Runoilija Marianna Kurton romaanista Tristania on kertynyt korviini jo kehuja. Romaani kertoo pienestä eteläatlanttilaisesta saaresta, jossa on kuulemma vain 264 asukasta. Kurtto on kertomansa mukaan lukenut ainakin 15 kirjaa kyseisestä saaresta muttei kustannussyistä koskaan käynyt lähes saavuttamattomalla tuliperäisellä saarella, jonka lähin asutettu naapuri on Saint Helena – senkin 2 000 kilometrin päässä Tristan da Cunha -saaresta. Eiköhän tässä ole jo tarpeeksi informaatiota innostumiselle; kirja on lukulistallani.

Seuraava tärppini messuilla oli puolen päivän aikaan kirjailija Johan Bargumin ja ihailemani Pertti Lassilan keskustelu kauniista lauseista ja niiden synnystä. Lassilan tavoite on tuottaa mahdollisimman vähän turhia lauseita, ja se kyllä näkyy niin Armaimmassa ajassa kuin uusimmassa romaanissa Kesän kerran mentyä.

Bargum ja Lassila

Lassila ei kirjoita eheitä, kokonaisia tarinoita, vaan niissä on aikahyppäyksiä, koska tekstin on tarkoitus elää itsenäisesti. Se ei näytä tarkalleen, millaista todellisuus on. Juuri nyt kun luen Ossi Nymanin Röyhkeyttä, ymmärrän Lassilan viittauksen kielensä merkitykseen. Nyman jos kuka kirjoittaa esikoisessaan todellisuutta, perinteistä realismia (jonka kaava tosin revitään lopussa onnistuneesti rikki). Pertti Lassila puolestaan antaa kielen luoda sen tilan, missä kulloinkin ollaan sen sijaan, että eksaktisti määrittelisi esimerkiksi paikan nimeämällä ja kuvailemalla sen. Lassilalle täydellinen lause syntyy vain lauseen hakemisella: oikean sanan ja sanajärjestyksen etsimisellä, vaikka kirjailija toki itse epäilee lauseidensa täydellisyyttä. Minut ne ovat aina tehneet kovin onnellisiksi.

Ruotsinsuomalainen Eija Hetekivi-Olssonilta on juuri ilmestynyt romaani, joka kertoo 90-luvun taitteen Göteborgista ja siellä asuvasta suomalaisesta Miirasta. Miira on tuonut maahanmuuttajien lähiöelämän keskiluokkaisen ruotsalaislukijan tarkasteltavaksi – tämä on aspekti, jolla kirjailija keräsi viime vuonna huomiota romaanin ilmestyessä Ruotsissa. Hetekivi-Olsson kirjoittaa luokkakysymyksestä, siitä retkestä, josta meille on puhunut jo mm. kirjailija Susanna Alakoski. Romaanin Miira nimittäin haluaa pois ankarasta lähiöelämästä ja tavoitella parempaa elämää.

Hetekivi-Olsson myynee kirjaansa varmasti myös pelkällä karismallaan; hän oli Aino-salissa ilmiömäinen lukiessaan messuyleisölle palan Miira-romaanista ruotsiksi. Hän suorastaan tuntui rakastavan omaa tekstiään; niin ruotsalainen tuo suomalaisvanhempien nainen on. Hän on taatusti syönyt Göteborgissa niitä samoja muroja kuin Malin Persson Giolito, jonka vetovoimaan ihastuin keväällä Helsinki Litissä. Outi Mennan suomentama Miira on jo korkattuna yöpöydällä. Onneksi pystyn lukemaan useaa kirjaa samanaikaisesti vaikken toki yhtä aikaa (mikä on tosi harmi).

Du & jag och dom andra

Lauantain parasta antia taisi tulla kuitenkin kahden fanin kohdatessa Aino-salissa Kent-messussa: Juha Itkonen haastatteli Hannu Linkolaa, joka on juuri taiteillut hienon esikoisensa Du & Jag Kent, fanikirjan Kent-yhtyeestä, joka ei ole vain faktojen koristama tyypillinen bändikirja. Helsingin Sanomissa Linkola sai esikoisestaan ylistävät arviot, eikä Itkonenkaan voinut peitellä innostustaan. Alun perin oli tarkoitus saada myös yhtyeen itsensä näkemys kirjaan, mutta Linkolan mukaan tuota ikealandin ehkä suurinta rock-ikonia ei niin vain lähestyttykään. Osuus jäi kirjasta pois, enkä ole varma sen olevan kovin huono juttu. Nyt Du & Jag Kent on juuri sitä, mitä nimikin lupaa: kertomus eräästä bändistä, sen ihailijasta ja yhteisestä tiestä, jonka rock-musiikki onnistuu toisinaan luomaan.

Loppupäivä lauantaista täyttyi mm. KirjaKallion hienosta haastattelusta, jossa keskusteltiin Ani Kellomäen koskettavan aiheen teoksesta Kosteusvaurioita – kasvukertomuksia pullon juurelta. Nuoret kalliolaiset Stella ja Virpi haastattelivat toimittaja Kellomäkeä ansiokkaasti ja kuin rutiinilla, ja puolivälissä otteen kirjasta esittänyt Valtteri Gutev tulkitsi riipaisevasti sen, mistä Kosteusvaurioissa on kyse: nuoren alituisesta pelosta, epävarmuudesta, riittämättömyydestä ja laskelmoiden elämisestä silloin, kun toinen vanhemmista on piiloutunut pulloon. Kellomäen aurinkoisuus ja hyväntahtoisuus lavalla oli myös silmiinpistävän vahvaa.

Kun kyse on noin 65 000–70 000 nuoresta, jotka tilastojen mukaan elävät alkoholin vaurioittamassa perheessä, on Kellomäen teos kirja, jonka lukeminen kuuluisi jokaisen aikuisen velvollisuuksiin. Kellomäen mukaan nimittäin yksikin turvallinen lähiaikuinen, naapuri, täti, setä, perhetuttu, kuka tahansa, voi muuttaa nuoren elämässä paljon, vaikka nuoren kotiseinissä olisikin kosteusvaurioita.

Sunnuntai 29.10.

Pyhäpäivä on perinteisesti omistettu HS:n esikoiskirjapalkinnon ehdokkaille. Tänä vuonna 10 ehdokasta nostatti ainakin meissä bloggaajissa pari kysymysmerkkiä, sillä moniin lukijoihin vaikuttaneet Ben Kalland ja Terhi Törmälehto eivät yltäneen 10 esikoiskirjailijan joukkoon. Tämä kertonee osittain myös tämän vuoden esikoisten huimasta tasosta; n. 70 esikoisteoksen joukossa on isoja helmiä enemmän kuin ketjussa paikkoja jaossa. 10 finalistista itse olen lukenut vain kaksi, Annastiina Stormin Me täytytään valosta ja Ossi Nymanin Röyhkeys. Storm on oma suosikkini jo ihan sen takia, että kirja liikautti jotakin minussa syvästi. Ensi kertaa pitkään aikaan (vaiko ikinä?) finalistien joukossa on myös dekkari, Ari Rädyn Syyskuun viimeinen, joka on ikävä kyllä kerännyt lukijoilta hajanaisia mielipiteitä. Olavi Koistisen novellikokoelma Mies joka laski miljoonaan roikkuu minulla Helmet-varauksessa sijalla 56; sen aika on sitten joskus kun muut lukijat ehtivät alta pois. 

HS-kriitikot Kanerva, Ahola ja Majander sekä esikoiskirjailijat Räty, Kännö, Salminen, Nyman, Oikarinen, Kejonen, Storm, Tapio ja puolikas Koistinen. Kuvaan ei mahtunut Saarinen (anteeksi!).

HS:n esikoispalkinnon voittaja julkaistaan 16.11., joten sen jälkeen jokin kirjoista kasvattaa huikean jonon ainakin pääkaupunkiseudun kirjastoissa. Kannattaa klikata kiinnostavat esikoiset siis varaukseen nyt. Esittelyt teoksista tässä. 

Aika – mitä se on?

Sellaiselle ihmiselle, joka ei kirjamessuilla käy, voin raottaa yhtä messujen tarkoin varjeltua salaisuutta: messuilla liihottelee Potterin ankeuttajien tapaan sellainen hahmo kuin aikasyöppö. 11 tuntia kirjamessuilla ei ole sama asia kuin 11 tuntia töissä, sillä se vastaa ehkä kahta arkituntia. Jos siis kestää tuhannet muut ihmiset ympärillään ja kakofonisen taustahälyn – jotka kuitenkin kuuluvat messujen henkeen erottamattomasti, ovat Helsingin kirjamessut juuri oikea paikka tuhlata ihmisen kallisarvoista aikaa. Sitä voi samalla ostella kirjoja, joilla on hieno nimi kuten kuvassa alla. Minä ostin yhteensä 10. Muistaakseni. Ja vain kuusi itselleni, jotta ette luulisi itsekkääksi.

Tarinoita Pietarista 100 vuoden ajalta

Ihmiset, lukekaa ja täyttykää tarinoista!

************

Lämmin kiitos Helsingin kirjamessuille bloggaripassista ja jälleen inspiroivista kohtaamisista!