Röyhkeä mies, joka kirjoitti itsestään ja minusta

Ossi Nyman: Röyhkeys

Teos, 2015
189 sivua

Omasta kirjahyllystä

Bloggaajalla ei ollut Brucen levyä, oli vain Bowie.

Romaanissa mies, joka ei ole tehnyt mitään, tunnustaa kaiken.

Näillä Mark Twainin sanoilla alkaa Ossi Nymanin esikoisteos Röyhkeys. Ossi Nymanin teoksessa on juuri siitä kyse: miehestä joka ei ole tehnyt mitään. Sen hän tunnustaa. (Olet ehkä vahingossa jo kuullut tästä kirjasta, jos olet päätynyt silmäilemään syksyn aikana mediassa käytyä keskustelua työttömistä, jotka eivät halua tehdä töitä mutta nostavat silti valtion tukia. Viitteenä keskustelussa on käytetty erästä esikoiskirjailijaa, joka kertoi valtakunnallisessa lehdessä juuri tästä ilmiöstä omakohtaisesti ja joidenkin mielestä promosi samalla edullisella tavalla esikoisromaaniaan, jonka työttömyysaikanaan kirjoitti.)

Mies, joka ei tehnyt mitään. Mitä on tekeminen? Mikä on ihmisen teko ja minkälaisella mittarilla sitä on sopivaa mitata? Onko tekeminen samaa kuin arki, eläminen ja päivien täyttäminen jollakin puuhalla? Mitä se puuha siinä tapauksessa saa olla? Entä jos aikuisen ihmisen puuha ei ole työn tekeminen? Tekeminen onkin elämistä, siirtymistä paikasta toiseen, eläytymistä, kokeilemista, nauttimista, kirjoittamista, mutta ei työn – siis sen mistä henkilölle maksetaan rahapalkkaa – tekemistä. Mihin tällainen ihminen sijoitetaan 2000-luvun ihmisyyskartalla?

Ossi Nymanin Röyhkeydessä päiviään tekee kolmikymppinen mies, joka etäisesti muistuttaa kirjan kirjoittajaa, Ossi Nyman -nimistä Rovaniemeltä kotoisin olevaan miestä mutta joka ei tietenkään ole Ossi Nyman. Ei vaikka hänen nimensä olisikin Ossi Nyman. Fiktio on siitä elastinen taiteenlaji, että se vain pyrkii näyttämään todellisuutta, peilaa sitä mutta ei ole totta. Fiktio voi olla mitä muuta tahansa, eikä kirjailija näin ollen koskaan kerro todellisinta totuutta, sitä mikä on, oli tai on ollut, vaikka kirjoittaisi arkirealistisella kynällä ja väittäisi autofiktioksi. Kirjailija on tekijä, joka sijaitsee tarinan maailman ulkopuolella ja tekee tarinan aivan kuten Röyhkeys-romaanin päähenkilö, minäkertoja, on kirjan päähenkilö, joka ei tee mitään, mistä maksetaan palkkaa.

Teos-kustantamo väittää kirjan takakannessa Röyhkeyden olevan romaani työstä. Tähän maailmaan kuuluu oletus, että työ on vain sitä, kun siinä on ja sitä suorittaa. Eräänlaista työtä voi olla sekin, ettei halua tehdä töitä. Se on tietenkin antiteesi työntekemiselle, mutta tämän romaanin päähenkilölle tekemättömyys on valinta, mahdollisuus ja askel todelliseen tekemiseen – kirjailijuuteen.

Tämä romaani ei kaipaa keskustelua kohti romaanin ulkoista maailmaa, sitä normiviidakkoa ja tilinauhaa, joilla ihmisyys arvotetaan. Tämä romaani kaipaa lukijoita, tekstin vietäväksi joutuvia, en voi lopettaa lukemista! -kommentoijia, hämmentyviä ah!-huudahduksia, päähenkilöön kiintyviä tunteilijoita. Koska tämä kirja on kiinnostava. Kiinnostavuutta en liitä ilmiöön, jonka teos synnytti työttömyydestä yhteiskunnallisesti keskustelevissa foorumeissa. Kiinnostavuus liittyy teoksen sisäiseen maailmaan, pikkutarkkaan ja perusteelliseen kuvaamiseen, asioiden täsmälliseen pointtaamiseen, päähenkilön epävarmuuteen ja sympaattiseen naiiviuteen, jossa on supernaiiveja kaikuja Erlend Loelta. Minulle kiinnostavuus liittyy lisäksi kirjan viimeiseen osaan, kun röyhkeys sivaltaa omaa elämääni.

Romaani on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä päähenkilö menee ja liikuttuu Turussa Bruce Springsteenin konsertissa. Hän on todellinen fani, jolle rock-tähden näkeminen on lähes elämää suurempi asia. Toisessa osiossa mies joutuu osallistumaan työllistymiskurssille, osaksi huikeaa joukkoa, joka koostuu kelkasta pudonneista osattomista, joiden kurssittamisella kaunistellaan työttömyystilastoja. Kolmas osio on päähenkilön taivalta kirjalliseen ilmaisuun hänen päästessä opiskelemaan kirjoittajakouluun Helsinkiin.

Me tapaamme Brucen keikalla hellyttävän epävarman miehen, joka kaikella tekemisellään peilaa itseään siihen, miten maailma hänet saattaa nähdä. Hän asettaa itsensä aina tilanteeseen, jossa seisoo yksin muita ihmisiä vastaan. Päähenkilö on jo luokitellut minuutensa eikä epävarmuudessaan ole kotonaan oikein edes rakastamallaan keikalla, vaikka Brucen laulut saavatkin hänet itkemään. Päähenkilö on jatkuvan suuren silmän alla, ja sen katseen hän on luonut korkeuksista itse itseensä. Hänen on vaikea syödä edes välipalaa kauppatorilla, koska on mahdollisuus, että hän tekee sen väärin, näyttää syödessään hölmöltä.

Äkkiä tässä on jotakin tuttua. Muistan itseni paljon nuorempana asumassa vieraassa maassa, jonka kieltä vasta opettelin. Kun kävin kotimme läheisessä ruokakaupassa, tuntui että olin aina silmän alla. Halusin kävellä, ostella ruokaa, katsoa näyteikkunoita kuten kuka tahansa paikallinen. Enhän ollut turisti. Asuin maassa, kuuluin joukkoon. Mutta silti olin jatkuvasti kaiken ulkopuolella, toki jo kielellisesti mutta myös fyysisesti. En ollut kuin he. Olin vieras, outo ja erilainen, koska kotimaani ja tapani olivat eri. Vaikka se olin minä, joka asetti minut tähän varjoon (ainakin niin kauan kuin en puhunut ontuvalla kielitaidollani), se tuntui varsin todelta ja häiritsi arkeani. Kaupassa pelkäsin, että henkilökunta epäilee minua myymälävarkaaksi pälyillessäni kaikkea minulle uutta tarkkaan, etsiessäni oikeanlaisia jauhoja ja maitoa. Olin Ossi Nyman. Vääränlainen toisten joukossa.

Tässä on se jokin, miksi Nymanin teksti vie. Se kahmaisee sisäänsä. Kahmaisi minut. Juoni sikseen, konfliktit ja komplikaatiot, en välitä niistä eikä romaanikaan; niitä ei nyt ole. Tämä teksti tulee minuun. Kolmannessa osiossa kirjailija Nyman viimein avaa oven ja astuu minun maailmaani. Häkellyn. En ole valmis. Hänen varjonsa käy minun elämässäni, sillä Nymanin kuvaama kirjoittajakoulu on minulle kovin tuttu. Ja siinä samassa kirjan sivuille astuu viimein röyhkeys, joka lähes pelästyttää minut. Se miten hänen päähenkilönsä käy läpi samat hemingwayt ja raskolnikovit kuin minä ja kurssitoverini nyt, katsoo Kiiskistä luokan edessä ja kuuntelee Konstigin novelli-know-howta. Siinä on äkkiä jotakin ylimielistä; minäkertoja on astunut varjoista valoon, vaikka onkin edelleen oman joukkonsa ainoa alkio.

     Luokka täyttyi pikkuhiljaa naisista ja siellä alkoi olla keskustelua ja meteliä. Naiset puhuivat siitä millä he olivat tulleet kouluun, ja kun he puhuivat miehistään, he eivät koskaan sanoneet heidän nimiään vaan sanoivat aina mun mies, ja se kuulosti siltä kuin he uhkailisivat toisiaan. He olivat aikuisia naisia, joilla oli valmiit elämät ja jotka pystyivät halutessaan sanomaan, että minä olen tiedottaja tai minä olen asiakkuusjohtaja tai me muutimme eilen Munkkiniemeen ja mun mies on nyt ihan poikki. (s. 135)

Tulee tunne kuin olisimme istuneet samoilla luennoilla, vaikka näin ei tietenkään ole. On vain historia, joka toistaa itseään. Olen tuo luokan nainen, jolla on elämä ja mies. En ehkä ole asiakkuusjohtaja mutta minulla todellakin on elämä, minkä Nyman allekirjoittaa tarkoittamaan työtä. Se että harvemmin puhun niistä – elämästä ja miehestä – ääneen, ei poista tosiasiaa, että nyt puhutaan minusta. Minunkaltaisista.

Päähenkilön röyhkeys ottaa seuraavan askelen. Kirjoittajakoulussa hän haluaa tavata vain kustannustoimittajia vastaanotoilla, jotka kuuluvat osaksi opetusta. Hän ei tee mitään kirjailijoiden mielipiteillä teksteistään, koska vain kustannustoimittaja voi saada hänelle arvokkaan kustannussopimuksen. Se on se mitä hän koulusta on hakemassa. Hän ei ole oppimassa, vaikuttumassa, imemässä kirjallista happea. Hän on hakemassa kustannussopimusta kirjalleen.

Kiiskinen sanoi, että meillä oli mennyt jo niin paljon aikaa, että jos se meille sopi, niin pitäisimme vain viiden minuutin tauon. Se sopi ainakin niille, jotka jotakin sanoivat, ja osa naisista puki nopeasti takin päälleen ja he lähtivät hakemaan kioskilta kahvia. Otin repusta banaanin ja proteiinipatukan, ja söin banaania ja katselin ikkunasta ihmisiä, jotka kulkivat levykaupan ohi ja menivät tietokonepelejä myyvään liikkeeseen. Taivas oli räikeän sininen ja katot sen alla kirkkaanpunaisia, ja minun oli siinä helppo olla ja tuntui, että minusta tulisi kirjailija. (s. 140)

Se jos mikä on röyhkeää. Päähenkilö ei kerro ahdistuksestaan, häpeästä tekstiään kohtaan, hän ei yhtäkkiä luritakaan iänikuista valituslaulua siitä, ettei sittenkään osaa mitään ja että kaikki mitä hän kirjoittaa on kamalaa ja turhaa. Hänestä tulee kirjailija, ja hän on tullut kirjoittajakouluun tulemaan siksi. Hän astuu kaikkien niiden (meidän!) elämällisten naisten yli, työntää kyynärpäänsä heidän kylkiin, ja äkkiä siitä alun epävarmasta nuoresta miehestä Bruce Springsteenin keikalla ei näy kuin mitätön siivu.

Minä tiedän, että Ossi Nyman kirjoittaa itsestään, mutta minä en saa sanoa sitä. Olen kirjoittajakoulussa ja istunut aikoinaan kirjallisuustieteen luennoilla yliopistossa, ja saanut kuulla, että tekstin tekijä on kirjan maailman ulkopuolella, ja siinä välissä on paksu rautaovi, jota ei noin vain avata. Edes autofiktio ei ole todellista, eikä teoksen kertoja ole sama kuin sen tekijä. Mutta Nyman kirjoittaa: En nähnyt tekstissä mitään merkityksiä tai tyyliä ja ajattelin kirjoittaneeni vain totuuden ja kaiken tarkoittavan vain sitä mitä se oli.

Niin minäkin ajattelin.

Röyhkeys hämmensi minut ja veti jotakuinkin mattoa alta. Tähän kirjaan ei riittänyt enää samaistuminen; nyt revittiin ovet auki ja karmit murtuivat. En piittaa siitä, millaisesta kirjallisesta tapauksesta esikoisessa on median mielestä kyse. Piittaan vain siitä, että Ossi Nyman kirjoittaa äärimmäisesti, tiheästi ja liikuttavasti. Yhtäältä hän kuvaa vierauden tunnetta, toisaalta tekemättömyyden ja kuulumattomuuden muotoa. Hän oksentaa kaksi norjalaista kirjallisuussankaria, Knausgård ja Loe harteillaan autofiktiivistä raporttia, ja me joko uskomme sen tai jäämme kakistelemaan sitä, millä keinoin hän sen on tehnyt. Puolensa voi valita.

Mutta kirjailija hänestä tuli.

***********************
Kirjaan ovat mieltyneet kukin tavallaan ainakin myös blogit Reader, why did I marry him?, Eniten minua kiinnostaa tie, Kulttuuri kukoistaa, Opus eka ja Tuijata.