Ranskalaisen julma taideteos
Leïla Slimani: Kehtolaulu
Suomennos: Lotta Toivanen
Wsoy 2018
237 sivua
Lainattu kirjastosta
Suomennos: Lotta Toivanen
Wsoy 2018
237 sivua
Lainattu kirjastosta
”Minua vielä rangaistaan tästä”, hän kuulee ajattelevansa. ”Minua
vielä rangaistaan siitä, etten osaa rakastaa.”
Trilleriksi luokiteltu ranskalainen romaani nousee
arvostelumenestykseksi ja saa kotimaassaan arvostetun Concourt-kirjallisuuspalkinnon. Romaanin aihe on lapsensurma. Kirjailija
palkitaan ”Ranskan kielen ja kulttuurin lähettiläs” -kruunulla.
Siis mitä? Mistä lähtien trillerit ovat napsineet kirjallisuuspalkintoja?
Mistä lähtien kehdonsurmaajien tarinat ovat siirtyneet kuvaamaan ranskalaista
kulttuuria?
Leïla Slimanin Kehtolaulun (Chanson douce vuodelta 2016) raamit tuovat mieleen heti kuuluisan
amerikkalaiselokuvan Käsi, joka kehtoa
keinuttaa. Luotettava lastenhoitaja surmaa hoitamansa lapsen. Yhtäläisyydet
loppuvat minun nähdäkseni kuitenkin tähän. Jos jo pelkkä ajatus lapsenmurhasta herättää
ahdistavaa kauhua kuten minussa, ei tämä arvio paljasta pahoja eikä aiheuta
inhoa.
Sillä sitä ei tee Slimanin romaanikaan. Kolmea ensimmäistä
sivua lukuun ottamatta – nekin voi lukija vallan hyvin hypätä yli niin
halutessaan – kirja ei kerro teoista vaan maisemasta tekojen ympärillä,
ihmisistä tekojen takana. Kehtolaulu
on siis uuden ajan psykologista trilleriä, joka katsoo tarkasti tekijän
persoonan vinoutumiseen, sen syntymään ja mielen horjumisen juurille.
Ensimmäiset 90 sivua olin hämmentynyt. Missä on trilleri,
missä kauhu, missä sydäntä runnova, oksettava lukemisen kipu? Olin helpottunut.
Tämä romaanihan on kuva Myriamin ja Paulin parisuhteesta, vanhemmuudesta, yhtä
arkisten arvojen punnintaa. Tavallista keskiluokkaista patongilta ja
punaviiniltä maistuvaa Ranskaa, nahkahansikkaita ja hyvin istuvia pukuja.
Kauniisti kirjoitettua ja suomennettua proosaa siitä, miten vaikeaa on sovittaa
yhteen äidinrakkaus ja jonkinlainen ura. Myriam ei halua olla enää kotiäiti.
Hän tuntee olevansa kotona vankilassa, kun taas Paul voi ulkoilla todellisessa
maailmassa joka päivä. Myriam haluaa takaisin työelämän kuhinaan. Miten
ahnetta, sinä ranskalainen nainen! Haluta nyt tuo kaikki maassa, jossa ei ole
samanlaista kunnallista päivähoitolaitoista kuin meillä Pohjoismaissa!
Täydellinen lastenhoitaja Louise on vastaus asioiden
järjestämiseen. Pedantti sankaritar, joka pelastaa Myriamin avioliiton ja äitiyden,
vaikka maksaakin toisen työssäkäyvän aikuisen palkan. Louise asettuu
pariskunnan arkeen kuin hansikas, ja lapset rakastuvat hoitajaansa. Kaikki on
hyvin ja hiljainen tuutulaulu soi.
Kehtolaulun ansa onkin
juuri siinä: kaikki tapahtuu hiljaa eikä mitään mustaa, ahdistavaa ja pahaa ole.
Kehtolaulu hiipii seesteisellä
kerronnallaan verkkaan kuin kultaisessa auringossa rypevä syyspäivä, joka silloin
tällöin katkeaa ehkä pikkuruiseen, harmittomaan sateeseen. Louise, joka on ponnistanut
vaatimattomista oloista, on selvästi työlleen omistautunut vaikkakin hauras
nainen. Hän on huoliteltuja kynsiä ja pieniä unelmia, jotka saavat lähes
maaniset mittasuhteet Slimanin taidokkaassa vyörytyksessä:
Hänen silmissään
Pariisi on valtaisa vitriini. Kaikkein mieluiten hän kiertelee oopperan
kulmilla, kävelee pitkin rue Royalea ja rue Saint-Honoréta. Hän kävelee
verkkaan, katselee ohikulkijoita ja näyteikkunoita. Hän himoaa kaikkea.
Mokkanahkasaappaita ja takkeja, pytonin nahasta tehtyjä laukkuja,
kietaisumekkoja, pitsikoristeisia aluspaitoja. Hän himoaa silkkipaitoja,
vaaleanpunaisia kašmirneuletakkeja, saumattomia sukkahousuja, sotilasmallisia
takkeja. Hän kuvittelee, millaista olisi elämä, jossa olisi varaa mihin vain. Jossa
voisi osoitella pokkuroivalle myyjälle sovitettavaksi haluamiaan
vaatekappaleita. (s. 92)
Eleettömän kerronnan ja tabuna pidetyn rikoksen yhdistelmä
toimii ja romaani nousee yli genrerajojensa, jos ylipäätään genreä on syytä edes
määritellä. Kehtolaulussa puhuu yhteiskunnallinen
ääni niin eriarvoisuudesta kuin yksinäisyydestäkin, siitä ohuesta huomaamattomasta
kalvosta, mikä erottaa meidät toisistamme ja ajaa lopulta herkimmät ja
vaurioituneimmat selittämättömiin tekoihin.
Hurmosta seuraavat alakulon päivät. Maailma tuntuu
kutistuvan, vetäytyvän kasaan, painavan häntä musertavalla painollaan. Paul ja
Myriam sulkevat hänen edestään ovia, jotka hän haluaisi murtaa auki. Hänellä on
vain yksi mielihalu: olla samaa maata heidän kanssaan, löytää oma paikkansa,
asettua siihen, tehdä pesä, kolo, lämmin soppi. Joskus hän kokee olevansa
valmis vaatimaan oman osansa maa-alasta, mutta sitten into lopahtaa, suru
valtaa mielen, ja häntä hävettää, että hän ylipäätään ajatteli mitään
sellaista. (s. 196)
Lotta Toivasen
suomennos kulkee ranskalaisia polkuja viileän kauniisti. Lopputulos on pelkkää
lukemisen nautintoa, kun Slimanin kieli välittyy mutkattomasti eikä kielellisiä
töyssyjä tule. Tässä romaanissa yhdistyykin kaksi kielellistä taideteosta: vain
erinomaisesta alkuperäisteoksesta voi saada erinomaisen käännöksen.
Onpas hieno! :)
VastaaPoistaSlimanin kirja on!
Poista