Ostoksilla Alepassa runoilijan kanssa

Sanna Karlström: Alepala
Otava 2019
56 sivua 
Lainattu kirjastosta

Olen tosi huono lukemaan runoja. Runot eivät ansaitse minua. Olen kuin mäkkärimässäilijä fine dining -ravintolassa, ihan liian kiireinen pysähtymään ja avautumaan runojen äärelle. Lainaan toisinaan runoteoksia, mutta pikaisesti koen, että ne eivät puhu minulle, pidempiä selityksiä ja ihmisyyden kataluuden oivaluksia jahtaavalle lukijalle.

Joku sanoo nyt, että olen lukenut aivan vääriä runoteoksia, ja niin varmasti olenkin. Kyllä sanojen rakastajan tulisi kokea vipinää runojenkin kanssa, varsinkin niiden. Olen pääasiassa yrittänyt kotimaista modernia runoutta. Epämääräiseksi kohinaksi on jäänyt. Olen lukenut myös englantilaisia suurnimiä kuten W. H. Audenia. Niiden tekstien äärellä olen kokenut sitä, minkä saattaisin määritellä vipinäksi. Epäilen siis, että olen vanhanaikainen, vähän sellainen kärryiltä pudonnut.

Mutta Karlströmin Sannapa nosti minut kärryille tai ainakin roikun sentään toisella kädellä hantaakissa! Hänen romaaninsa Multa sataa, Margareta oli aivan ihana romaani, niin ihana, etten saanut kirjoitettua siitä mitään mikä olisi kelvannut teokselle. (Teos oli kohteliaasti hiljaa, mutta henkilökohtainen kriitikkoni jupisi olkapäälläni.) Kirjasta kuitenkin innostuneena halusin lukea runoilijana tunnustetun Karlströmin runoja, semminkin kun luin uusimman kirjan aiheen olevan ristiriitaisen arkipäiväinen: Alepa.

Ja kauppaan Alepalassa mennäänkin. Ihan suoraan ja arkisella ryminällä, mutta lopputulospa ei olekaan mitään arkisen tylsää metukkaa ja maitoa. Karlström puhuu nauriista ja leikkeleistä mutta tarkoittaa kaikenlaista muuta aivan sen mukaan, mitä lukija tahtoo. Osta mitä haluat! Jo se ajatus, että puna-keltaisesta lähikaupasta syntyy runoutta ja sanojen riemullista leikkiä, on niin nöyrän sympaattista, ettei siitä voi olla pitämättä! Silti runoissa on yhtä aikaa läsnä kokovartalohaikeus, sellainen kaiken ohikiitävyys, joka kaltaiselleni surusta ilahtuvalle on mieleen:

Nyt saan ottaa, ojentaa käden
kohti tarpeita, tunnustella
kukkakaalin hattarat, kovat pilvet
jotka natisevat kuin hankaimet kun etenen
paljastuu kurpitsan kylki kuin aamu tai ilta
ja antaa suunnan, niin kuin mikä tahansa
mitä pidämme aurinkona.
(s. 17)

Karlström yhdistää ruokaostokset kaikkeen elämään, synnyttämiseen, lapsiin, rakkauteen, kuolemaan, muistamiseen, kaikkiin niihin muruihin, mistä elämämme koostuu. Basilika tuoksuu kuin metsä ja sinä kahisee kuin persilja. Kauppatavarat ovat elämään satavia hiutaleita, sellaisia tärkeitä aineksia, mitä pakostakin tarvitsemme.

Alepala on helposti lähestyttävä runoteos, mikä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki tyhjenee kertalukemalla. Se on aiheeltaan ehkä arkista kaupankäyntiä, mutta merkitykset syvenevät kerta toisensa jälkeen ja runot avaavat näkymiä useaan suuntaan. Ennen kaikkea Karlström yhdistelee asioita toisiinsa niin luontevasti, että tämän mainion pikku välipalan lukee vaikka kolme kertaa peräkkäin, ja aina on kuin lukisi uutta teosta.

Lehtisalaattia oli.
Oli valoa joka tunki silmiin, pidäkkeettömästi kuin hiekka. (s. 8)