Äärimmäinen rakkaus

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis
Tammi, 2019
303 sivua 
Lainattu kirjastosta

Pieni mustapukuinen seurue tempoo tuulta vasten kantaen arkkua, joka hohtaa valkoisena kaiken harmauden keskellä. Meitä ympäröi kylmä maailma, ankara seitsemänkymmentäluvun talvi joka tappaa kaiken elävän. Eskil on kirkkomaalla mullan alla ja sinne hän nyt kuuluu, Ivan sanoo. Me olemme isoja muurahaisia, me kannamme kuolleet pois ymmärtämättä miksi teemme niin, kannamme vain kohti haudankaivajan tekemää kuoppaa. Kaikki itkevät paitsi minä, jokin sisälläni on jähmettynyt kiveksi. Eivät ainoastaan kyyneleet vaan myös jokin muu. Läpitunkeva, pohjattoman syvä pettymykseni on yhtä kuin veren jäätymispiste, rakkauden äärimmäinen Antarktis. (s. 129)

Reader, why did I marry him -blogin Omppu kirjoittaa Sara Stridsbergin yhdestä romaanista näin: Stridsbergin kielen ilmaisuvoima on tyrmäävä. Se satuttaa kauneudellaan ja rumuudellaan. Usein samanaikaisesti. En voisi olla vähempää eri mieltä. Rakkauden Antarktiksessa kieli on niin huumaavaa, että se onnistuu peittämään alleen epämiellyttävyyksiä: väkivaltaisen kuoleman, paloittelumurhan. Kielen kautta pahoista asioista tulee lyyrisen kaunista laulua, se värittää mustimmat sävyt piilottamatta kuitenkaan niiden todellista synkkyyttä. Juuri kuten Omppu totesi: kivuliaan kaunis on samalla kivuliaan rumaa.

Sara Stridsberg kirjoittaa niin täysiä lauseita, ettei mikään tunnu keinotekoiselta, vinolta ja synteettiseltä. Narratiivisuudella on myös täydellinen yhteys kieleen; sivut täyttyvät runsaudesta kuin pionin rehevät kukat – ja kaikki toimii. Miten voikaan kuolema ja elämä yhdistyä niin taitavasti kuin ne Stridsbergillä tekevät?

Rakkauden Antraktis on kertomus narkomaani Innistä, joka ansaitsee elantonsa prostituutiolla. Eräänä sateisena iltana Inni murhataan kylmäverisesti, mutta siitä huolimatta tarinan kertojana jatkaa Inni. Kuoleman takaa tämä katsoo äitinsä Rakshan elämää, mennyttä omaansa, suvun ketjussa kulkevaa riippuvuutta ja huostaanotettujen lastensa selviytymistä. Tyttärensä Solveigin Inni on antanut vapaaehtoisesti heti syntymän jälkeen pois, ja esikoinen Valle elää kipuilevaa elämäänsä sijaisvanhempien luona. Alkoholi, huumeet ja syrjäytyminen ovat kulkeneet sukupolviketjussa mukana, ja nämä kaikki rikkinäiset sielut etsivät rakkautta epätoivoisesti läheisistään. Innille rakkautta on, sisaruussuhteessa ja katseessa omaan äitiin ja lapsiin, puolisossakin, mutta lopulta kaikki rakkaus pakenee, koska aina sen on lopulta jätettävä ja kuoltava.

Romaania lukiessa minulle tuli usein mieleen Seattleen sijoittuva The Killing -tv-sarja, jossa joko satoi koko ajan tai oli muuten vain pimeää. Tehokeinoa on toki käytetty monessa tummanpuhuvassa tv-sarjassa sittemminkin, mutta The Killing oli ensimmäisiä, jonka itse näin, joten sen väritön maailma on jäänyt tehokkaana kuvana mieleen. Samalla tavalla värit puuttuvat Rakkauden Antarktiksestakin. Sade ja sateen runnoma metsä ovat Innin elintilaa ja kuoleman kenttä.

Stridsbergillä on oikeastaan eleetön tapa kuvata voimakkaita asioita. Siksi perimmäinen rumuuskin muuttuu kauniiksi. Tämä ei ole rikosromaani; nyt ei katsota murhaajaan kuten rikosromaaneissa niin usein, vaan Stridsberg antaa äänensä uhrille, jota kuolema ei pysty hiljentämään. Fragmentaarisesti Innin katse käy tuonpuoleisesta läpi läheiset, ja fragmentaarisesti hän myös palaa murhaansa, pimeään mullan ja veren metsään, jossa hänen elämänliekkinsä sammuu brutaalisti yhä uudelleen. Me emme saa tietää, kuka on murhaaja, koska hän ei ole enää tärkeä.

Kaikesta tästä huolimatta minulla kesti hyvin pitkään päästä Rakkauden Antarktikseen sisälle. Vasta romaanin lopussa hyväksyin sen viemän tilan ja ymmärsin lukevani lähes immersiivistä romaania, johon en halunnut sisälle. Kenties alitajuntani esti, halusi rakentaa turvallisen etäisyyden luetun ja minun välille. Ehkä pohjimmiltani ajattelen, ettei pahoista asioista saisi kirjoittaa näin kauniisti. Jokin ristiriita syntyi, eivätkä aivoni ehtineet käsitellä sitä siinä ajassa, kun luin kirjan.

Vasta kannen suljettuani ja hetken maailman tavallisuutta katsottuani ymmärsin kirjan tehneen minuun vaikutuksen.

Maanpinta on täynnä kuolleita, tummaa tuhkan ja kaasujen ja orgaanisten aineiden seosta, jota te tallaatte joka päivä. Ette varmaan tahallaan, mutta se on silti totuus: te tallotte meitä joka päivä niin että me vajoamme syvemmälle kohti maapallon ydintä. Elävät ovat aina pelänneet meitä kuolleita, mutta pelkoon ei ole mitään syytä, jäljelle jäävät valtaavat nopeasti meidän tilamme maan päällä. (s. 162)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miksi Oneiron on ongelmallinen proosateos – vai onko?

Huuto nimeltä Bechi

Syksyn satoa 2021