Sitten luin rakkausromaanin

Laura Manninen: Sitten tapasin pehmeän miehen
Otava 2020
235 sivua
Lainattu kirjastosta


Julistus: Jos kirjailija Laura Manninen kirjoittaa chick lit -kirjallisuutta, hän on ainoa kirjailija, jolta kyseistä genreä aion lukea jatkossakin.

Laura Mannisen esikoinen Kaikki anteeksi (WSOY) vuodelta 2018 oli mielenkiintoinen kertomus parisuhteesta narsistisen puolison tuhoavassa vallassa. Pidin tuolloin heti Mannisen tyylistä, joka on yhtäältä helppolukuista, toisaalta painavaa ja merkittävää. Mannista on helppo suositella myös heille, jotka ehkä lukevat vähemmän eivätkä välitä kokeellisemmasta tai monitahoisesta kaunokirjallisuudesta. Silti suositeltua tulee laatua.

Sitten tapasin pehmeän miehen -romaanin nimi ei johda harhaan – eräänlainen rakkausromaani on kyseessä. Mutta sellaisestakin voi kuoria ala-arvoisen lässytyksen ja höttöisen, järkähtäneen perusparisuhdeasettelun pois. Vaikka Manninenkin puhuu miehistä ja naisista, miten riemastuttavaa on lukea kieltä, joka nojaa koomisuuteen verrattain vakavasti, on suopeaa itselleen ja hahmoilleen, joihin muuten tässä romaanissa sujahtaa heti kuin tuttuun kaveriin. Manninen on sijoittanut romaanin tapahtumat nykyajan ohella 90-luvun hulvattomaan opiskeluaikaan Helsinkiin, ja lähelle omaa jo rapistumaan päässyttä muistiani pääsivät sellaiset tuon ajan kiintopisteet kuin vaikkapa Manala, Jaskan grilli, ravintola Helmi tai Kentin Isola-albumi vuodelta 1997. Nostalgisia värinöitä tapahtui rinnassa.

Kirja oli siis minulle takaumaa omaan nuoruuteeni, aikaan jolloin some tarkoitti kasvokkain tapaamista Porthaniankadun ruokalassa ja connecting people -kännykät olivat vielä utopiaa. Kun lukiessa moni seikka liippasi läheltä, sympatiapisteitä alkoi kerääntyä Mannisen laariin. Sen lisäksi päähenkilön poikaystäväehdokkaita läpikäyvä kavalkadi on älykkäästi hauskaa luettavaa. Manninen ei sorru väsyttäviin kliseisiin, koska 90-luvulla ei ollut yksinkertaisesti samoja vaihtoehtoja kuin nyt. Siksi sen ajan parisuhteitakaan ei voi kirjoittaa 2000-luvun säännöin. Uskallan antaa Manniselle pisteet uskollisuudesta aikakaudelle.

Muttakin tulee. Pikkasen ahdisti juuri se kavalkadi ja siinä esiintyvien miesten ruskeatukkainen komeus. Pikkasen suutuinkin. Tätäkö meille naisille on aina kaunokirjallisuudessa tarjolla, kliseistä komeutta? Päähenkilö Marjaanan nuoruudessa miehiä riittää, niitä tulee ovista ja ikkunoista. Kateushan siinä iskee. Omat nuoruusvuoteni kun ovat menneet, ja parisuhteet opiskeluvuosina olivat hitonmoista rakennustyömaata (joka tosin päättyi lopulta onnellisesti yhteen pitkään parisuhteeseen). Olisin kuitenkin suonut Marjaanalle pari miestä vähemmän. Suhteellisuuden tajua ja valikointia. Tosin eihän sellaisesta olisi syntynyt ehkä yhtä hulvatonta romaania, joka loppujen lopuksi ei koskaan ole oikeaa todellisuutta, vain sen kaltaista. Jotakin on siis tarinassa annettu myös periksi genrelle: Jos sallinette ilmaisun, että pidän miehistä ja miehet pitävät minusta, aika monet, ainakin aluksi, Marjaana vihjaa jo heti alussa.

Sitten tapasin pehmeän miehen kertoo nuoren naisen miessuhteista pehmeään mieheen asti, jonka Marjaana kohtaa kypsemmällä iällä. Marjaanan opiskeluvuodet ovat ohi, ja hän on siirtynyt luomaan uraa sosiaalialalla. Romaanin sivuille mahtuu sitä kaikkea, mitä suhdetta ja seksiä etsivän nuoren naisen elämään nyt mahtui aikana ennen maailmanlaajuista verkkoa. Manninen kirjoittaa vilpittömästi, mikä tekee lukemisesta ahmittavaa. Henkilöhahmot karrikoituvat, mutta sehän juuri on ihanaa:

Sitten vuosituhat vaihtui ja Saara järjesti isot juhlat. Emme menneet. Urheileva mies halusi pysytellä kotona vahtimassa, etteivät tietojärjestelmien ykköset ja nollat sekoaisi, worldwideweb-sivustot kaatuisi ja yhteiskunnan tietotekninen infrastruktuuri luhistuisi. Hän halusi myös vältellä väkijoukkoja, koska influenssakausi oli kiihtymässä. Tauti kestäisi keskimäärin kaksi viikkoa, ja sydänlihastulehduksen uusiutumisen varalta olisi järkevää tehdä kevennettyä treeniä vielä sen jälkeen 1,5 kertaa sairauspäivien määrä. Paluu normaaliin harjoitteluun tapahtuisi asteittain tehoa ja määrää nostaen, eli pahimmassa tapauksessa tehoharjoitteluun voisi palata vasta kuukauden päästä sairastumisesta, mikä tuhoaisi tietysti aivan kaiken. (s. 66)

Huvittavia hahmoja ei Manninen säästele. Karrikointi paljastaa usein olennaisen, ja kyllä se totta vie myös viihdyttää lukiessa. Manninen onnistuukin kirjoittamaan kolutusta miehenmetsästysaiheesta kelpo kirjan. Rakkauksien ruotiminen ei taida olla se kaikkein kiitollisin aihe; vähän kaikilla on mielipide siitä, miten se tulisi tehdä, tai siis miten ei ainakaan. Rakastuminen ja naisen parisuhteet kun ovat jotenkin niin umpinoloja.

Nyt olen tämän vuoden kiintiöni chick lit -sarjassa kuluttanut loppuun (edellinen teos oli Marja Kankaan Miestä näkyvissä). Olenpa iloinen, että prosessin sai päättää juuri tämä hyvänmakuinen romaani. Kiitos Laura vilpittömästi!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Paperilla toinen – tunnustuksia erään naisen muotokuvan äärellä

Kun yksi lensi yli käenpesän

Miksi Oneiron on ongelmallinen proosateos – vai onko?